Luin
Markku Sadelehdon toimittaman
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologian (2015) tämän vuoden Ystävänpäivän lukumaratonissa. Antologia sisältää yhdeksän kauhutarinaa kirjailijoilta, joita H.P. Lovecraft kehuskeli vuonna 1927 kirjoittamassaan
Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -esseessään. Kirjan avaa Sadelehdon esipuhe, jossa hän kertoo kokoelman synnystä ja esittelee kirjailijat, joista pikaiseen hakuun perustuen John Buchania ja Hanns Heinz Ewersiä lukuunottamatta kaikkia muita on aiemmin vähintään yhden muun tarinan verran suomennettu. Minulle jokainen näistä oli tuotoksiltaan tuntematon, toki osa nimiltään tuttu. Lisään
antologian mukaan
Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.
Kauhukertomukset ovat pääosin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, muutama 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Osasin odottaa jo esimerkiksi
Sakin viime vuonna lukemani
Avoin ikkuna ja muita tarinoita (
arvostelu) ja
Sheridan Le Fanun toissa vuonna lukemani
Carmilla ja muita kertomuksia (
arvostelu) -kokoelmien perusteella, että vanhat kauhukertomukset eivät välttämättä ole pelottavia, vaan niihin liittyy ennemminkin ahdistusta tai selittämättömyyttä ja kauhun lähde pysyy kohtalaisen etäisenä lukijalle. Tarinan kerrontakin on usein tavallaan ulkoistettu, se tulee kolmannen osapuolen kautta, ei välttämättä itse kokijalta. Nämä eivät kuitenkaan ole tarinan vaikutusta heikentäviä seikkoja, minkä voi todeta tämänkin antologian ansioista.
- Algernon Blackwood: Wendigo (The Wendigo, 1910)
- L. P. Hartley: Vieras maan äärestä (A Visitor from Down Under, 1924)
- John Buchan: Vihreä villieläin (The Green Wildebeest, 1927)
- E. F. Benson: Hornansarvi (The Horror-Horn, 1923)
- Walter de la Mare: Erakko (A Recluse, 1927)
- M. P. Shiel: Xélucha (Xélucha, 1896)
- M. R. James: Apotti Thomasin aarre (The Treasure of Abbot Thomas, 1904)
- Arthur Machen: Suuri Jumala Pan (The Great God Pan, 1894)
- Hanns Heinz Ewers: Hämähäkki (Die Spinne, 1908)
Kokoelman nimitarina Algernon Blackwoodin
Wendigo pohjaa intiaanimytologiaan, jossa jahtimatkalla oleva miesporukka kokee Kanadan villien takametsien pelottavuuden ja siellä lymyilevän suuren yliluonnollisen voiman läsnäolon. Blackwood iskee pöytään heti alussa sellaiset kortit, että niiden ylittäminen on vaikeaa.
Wendigo on paitsi pelottava, myös mielikuvituksen armottomasti herättävä, eikä ihme, että tämän tarinan vaikutus on kertaantunut myöhempien vuosien saatossa muiden kauhun kirjoittajien ja tekijöiden töissä. Kaiken lisäksi kirjailija onnistuu pääsemään aidosti miesten käyttäytymisen sisälle, tummanpuhuviin ilmeisiin, hermostuneisiin naurahduksiin.
L. P. Hartleyn
Vieras maan ääristä on englanninkieliseltä nimeltään (
A Visitor from Down Under) usealla tavalla kuvaavampi. Siinä Australiasta takaisin Englantiin palannut rikas mies majoittuu pieneen hotelliin, kannoillaan tuntematon ja outo matkaaja. Tarina on erittäin tunnelmallinen ja vihjaava, mitään ei tunnuta sanovan suoraan. Luin tarinan kahteen kertaan, että pääsin siihen sisälle ja toisella kerralla avautui lasten loruleikkien jännityksen ja kömpelyydenkin kautta pelottavan odottava tunnelma jostain vääjäämättömästä. Loppuunmyyty hotelli on kauhuelementti sekin muiden asiakkaiden loistaessa poissaolollaan.
Vihreän villieläimen tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Transvaalin buurialueelle, jossa malminetsintätehtävissä oleva mies päätyy loukkaamaan pienen kylän pyhää metsikköä ja veden lähdettä. Sen seurauksena vapautuu jotain yliluonnollista ja aiheutuu seuraamuksia. Tarina on mysteerinen ja käsittämätön. Voin kuvitella, että monet afrikkalaisten kulttuuriin kuuluvat uskomukset tuntuivat niiden pariin saapuneiden ulkopuolisten mielestä juuri sellaisilta. Useimmiten ne kuitattiin hölynpölyksi, mutta joidenkin kohdalla jäi epäilys. Vaikka ajattelen tämän tarinan, kuten muutkin, oman aikakautensa tuotteena, en silti pidä sen ajoittaisesta rotuasenteellisesta sävystä.
Hornansarvi vie tarinan vuorikiipeilyn korkeisiin ja lumisiin olosuhteisiin, jossa ihminen kohtaa lajiaan muistuttavan karvaisen version. Eräs lukuisista jetitarinoista siis, jossa nämä oudot olennot ovat näennäisesti pelottavia ja uhkaavia. Tämä on antologian ensimmäinen epäonnistunut novelli, joka enemmänkin nauratti tahattomasti kuin aiheutti minkäänlaista ihastusta Bensonin kynäilyyn, esimerkiksi kohdassa, jossa kaksi miestä kohtaavat miespuoleisen karvaolennon:
"Teimme kalmankalpein kasvoin pitkän kiertoliikkeen kurkistaen jokaisen kulmauksen ympäri, kömmimme kyyryssä, koska emme voineet tietää millä askeleella kimppuumme saattaisi loikata toinen tuollainen olio tai työntyisikö jostain vuorenluolasta esiin sellaisen otuksen karvaton ja karmaiseva naama, tällä kerralla mahdollisesti vartalossaan rinnat ja naiseuden tunnukset. Se olisi ollut kaikista hirvittävintä."
No toden totta! Ei pelkästään hirviö, vaan Naispuoleinen hirviö!
Erakossa kertoja ajautuu yövieraaksi kartanoon, jonka omistaa oudosti käyttäytyvä herra Bloom. Pienestä kauhuvärinästään huolimatta, tarina ei päässyt iskemään kunnolla, vaikka lopussa onkin hieman auki jäävän tragedian tuntua. Toinen kokoelman keskivaiheen novelleista,
Xélucha, on sekin heikkotasoinen ja sekava. Kaipa sitä kauhukertomukseksi voi sanoa, mutta kieli tekee siitä teeskentelevän ja ylitse purkautuvan ja itse sisältö jää sen peittoon. M. R. (Montague Rhodes) Jamesin
Apotti Thomasin aarre on mukaansa tempaava, pelottavia elementtejä sisältävä tarina arvoituksen ratkonnasta. Nykypäivän Dan Brownin lukijat osaavat varmastikin arvostaa tämän jo 1900-luvun alussa kirjoitetun tarinan lähestymistapaa, jos ei sitten tosin muuta. Tarinassa on kuitenkin paljon muita osioita, joita on jäljennetty erilaisiin tarinoihin, niin tehokeinoiksi kuin ratkaisuiksikin. Jotenkin en usko, että tämä on Jamesin parhaita tarinoita, koska se suomennettiin vasta nyt, joten mielenkiinto heräsi, millaisia ne muut mahdollisesti paremmat tarinat ovat.
Arthur Machenin
Suuri Jumala Pan on usean henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, jossa tiedemiehen hirttävällä ihmiskokeella on karmaisevat seuraamukset. Tavallaan tarinassa ollaan Shelleyn nuoren Frankensteinin tai Stevensonin tohtori Jekyllin jalanjäljillä luomassa uutta ja avaamassa polkuja tuntemattomaan ja hallitsemattomaan, samalla ylimielisyydellä ja lyhytnäköisyydellä.
"Harkitse asiaa perin pohjin, Raymond. Siinä on suuri vastuu. Jokin voi mennä vikaan, ja sitten sinä olisit surkeana koko lopun ikääsi."
"Ei, en usko vaikka pahinkin tapahtuisi. Kuten tiedät, minä pelastin Maryn katuojasta ja liki varmalta nälkäkuolemalta, kun hän oli lapsi. Minusta hänen elämänsä kuuluu minulle käytettäväksi kuten parhaaksi näen."
Machen kehittelee tarinan pelottavuuden näkyvän ja ymmärrettävän maailman ulkopuolelta ja onnistuneesti loppua myöten. Voisin lukea kirjoittajalta muitakin tarinoita. Kokoelman päättää
Hämähäkki, joka on varsin kuvaava nimi tarinalle, joka kehittyy pikkuhiljaa huippuunsa. Tarinassa hotellihuoneessa tapahtuneita outoja kuolemia selvittämään ryhtynyt mies kiinnostuu huoneen ikkunasta näkyvän vastapäisen talon naisesta, johon hänelle muodostuu sanaton yhteys. Sanoisinko, että tässä tarinassa on jotain hitchcockmaista. Se on erinomaisesti rakennettu ja piinaava sekä kaikenlisäksi helposti lähestyttävä, toisin kuin muutama muu tämän antologian tarinoista.
Ewersin
Hämähäkki nousee Blackwoodin
Wendigon ja Machenin
Suuri Jumala Panin rinnalle antologian parhaimpina lukukokemuksina. Kokonaisuudessaan
Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on onnistunut kooste reilun sadanvuoden ikäisistä kauhutarinoista, muutamasta keskivaiheen heikommasta novellista huolimatta. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Kansikuva sen sijaan on kokonaisuudessaan epäonnistunut, aivan kuin jokin Alien-muovilelu olisi photoshopattu metsikköä esittävien risujen päälle.
