Tähtifantasia-ehdokkaat 2016 julkistettu

Helsingin Science Fiction Seura ry:n vuosittainen Tähtifantasia-palkinto parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle on saanut jälleen ehdokaslistan. Viisi ehdolla olevaa teosta perusteluineen ovat:

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa) – ”Surrealistinen tieteisfantasia luotaa olemassaolon peruskysymyksiä sekä humoristisissa että kaihoisissa sävyissä.”

Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – ”Yllätyksekkäitä juonenkäänteitä ja virkeää maailmankuvausta, monipuolinen seikkailukirja sinnikkäällä sankarittarella.”

Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky) – ”Hurmaannuttava lukuromaani on tehty loisteliaasta kerronnasta, kiehtovasta juonesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista. Rothfussin teossarja antaa eeppisen fantasian lajityypille uuden mittapuun.” (arvostelu)

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall) – ”Antologistikonkarin iskevimpiin lukeutuva valikoima klassikkonovelleja, välttämätöntä luettavaa kauhun ja fantasian harrastajalle.” (arvostelu)

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta) – ”Taidokkaasti kuvitettu, kaikenikäisille suunnattu lyhytnovellien sikermä on täydellinen paketti niin haaveilua kuin kriittisen ajattelun herättämistä varten.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen sekä Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä. Palkinto jaetaan Finncon-tapahtumassa Tampereella heinäkuun 1.-3. välisenä aikana.

Näistä ehdokkaista olen lukenut kaksi, joiden perään laitoin myös linkin arvosteluuni. Oletin, ettei Rothfussin teos sarjan keskimmäisenä osana voisi olla ehdokkaana, mutta ilmeisesti se valitsijoiden mielestä toimii niin hyvin itsenäisenä osana, että ehdokkuus sille annettiin. Ja onhan kyseessä erinomainen fantasiakirja. En ole lukenut kirjan suomennosta, mutta kyllä se uusintalukusuunnitelmissa on. Wendigon luin viime kuussa ja kokoelma oli onnistunut muutamasta heikommasta novellista huolimatta.

2015 BSFA-palkintojen voittajat on julkistettu

British Science Fiction Associationin tämän vuotisten BSFA-palkintojen voittajat on julkistettu Manchesterin Easterconissa, Mancuniconissa. Yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat ovat äänensä antaneet seuraavasti (voittajan tummennettuina):

Paras romaani

• Dave Hutchinson: Europe at Midnight, Solaris
• Chris Beckett: Mother of Eden, Corvus
• Aliette de Bodard: The House of Shattered Wings, Gollancz
• Ian McDonald: Luna: New Moon, Gollancz (arvostelu)
• Justina Robson: Glorious Angels, Gollancz

Paras novelli 

• Aliette de Bodard: “Three Cups of Grief, by Starlight”, Clarkesworld 100
• Paul Cornell: “The Witches of Lychford”, Tor.com
• Jeff Noon: “No Rez”, Interzone 260
• Nnedi Okorafor, “Binti”, Tor.com
• Gareth L. Powell: “Ride the Blue Horse”, Matter

Tietoteokset

• Nina Allan: “Time Pieces: Doctor Change or Doctor Die”, Interzone 261
• Alisa Krasnostein and Alexandra Pierce: Letters to Tiptree, Twelfth Planet Press (arvostelu)
• Jonathan McCalmont: “What Price Your Critical Agency”, Ruthless Culture.
• Adam Roberts: Rave and Let Die: The SF and Fantasy of 2014, Steel Quill Books
• Jeff Vandermeer: “From Annihilation to Acceptance: a writer’s surreal journey”, The Atlantic, January 2015

Paras taidetuotos

• Jim Burns, Cover of Pelquin’s Comet, Newcon Press
• Vincent Sammy: “Songbird”, Interzone 257
• Wayne Haag: “Bus Stop”, Interzone 253
• Sarah Anne Langton: Cover of Jews Versus Zombies, Jurassic London

Aliette de Bodard niin sanotusti tyhjensi puolet pöydästä. Tarkoituksena on lukea hänen teoksensa, varmaankin jo lähikuukausina, jos se ilmestyy myös Hugo-listalle, kuten hieman epäilen. Hutchinsonin ja Beckettin teoksetkin ovat odottamassa lukulistalla, kunhan suoriudun ensin niitä edeltävistä osista. Okoraforin Bintin olen jo aloittanutkin.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwoodin The Heart Goes Last (2015) kokoaa alun perin jatkokertomuksena 2012-2013 julkaistut osat editoituna ja täydennettynä. Luin tarinaa alun perin osina: I’m Starved for You (arvostelu), Choke Collar (arvostelu), Erase Me (arvostelu) ja The Heart Goes Last (arvostelu). Viime vuonna julkaistussa kirjassa on lisäksi täysin uusi alku sekä loppu, jota ei jatkokertomuksena julkaistu lainkaan. Alla osin sama kuvaus kirjasta kuin mitä käytin ensimmäisen osan tekstissä.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, pysyvät poissa rikoksen tieltä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä, ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Autossa asunut epätoivoinen pariskunta, Stan ja Charmaine, päättää kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta, paitsi jos joutuu toisten pelinappuloiksi, jotta järjestelmän mädänneisyys saataisiin, ainakin näennäisesti, ilmi.

The Heart Goes Last alkaa Stanin ja Charmainen taustatarinalla, josta saadaan motivaatio Positroniin liittymiselle. Se ja aiempiin jatkokertomuksen osiin tehdyt muutokset muuttavat tarinan dynamiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi, mutta ehkä enemmän myös mustan huumorin suuntaan. Tarinan keskiosat toimivat, ne kuvaavat lähitulevaisuuden epämiellyttävän dystopista maailmaa, jossa eletään jonkinlaisessa retrotilassa. Uusi alkukin toimii, kun kuvioon tuodaan Stanin veli Connor. Alku tosin ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa pariskunnasta, mutta eipä se siitä paljoa voi muutenkaan heikentyä. Loppu lässähtää auttamattomasti.

En tiedä onko tarinan loppu, viimeinen kolmannes, tarkoitus olla hauskan ironista tai jotain, mutta minua ei naurattanut. Päinvastoin jäin ihmettelemään, miten monesti niin terävä kirjailija sortuu näin typerältä tuntuvaan hahmokuvaukseen. Eihän tässä maailmaa parannettu, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut ovat varsin arveluttavia ja ylitseampuvia. Charmainen ja Stanin kaltaisia henkilöitä on varmastikin olemassa, en epäile sinänsä heidän uskottavuutta, mutta kun hahmot sijoitetaan näin juonellisesti köyhään tarinaan, se vähäinenkin uskottavuus katoaa. The Heart Goes Last ei ole tarkoitettu miellyttäväksi luettavaksi, näen siinä takana idean, joka olisi saanut kirjailijalta pari vuosikymmentä huomattavasti tiukemman käsittelyn.

Tämä on jo toinen perättäinen uutuus Atwoodilta, johon olen kokonaisuutena olen pettynyt. Pitää oikeasti miettiä, vaivaudunko enää lukemaan syksyllä ilmestyvää fantasiauutuutta, vain pysyttelenkö vanhassa tuotannossa, josta löytyy vielä lukemattomia teoksia. Liitän kirjan mukaan I Spy Challence -haasteen kohtaan 7. Body Part (heart).

Ian McDonald: Luna: New Moon

Olen lukenut Ian McDonaldilta aiemmin kolme romaania: Kivi-paperi-sakset, The Dervish House, Planesrunner ja pienoisromaanin Vishnu at the Cat Circus, joiden perusteella pidin McDonaldin teoksia jokseenkin vaativina, lukuunottamatta Planesrunneria. Planesrunner on nuortenkirjasarjan aloitus, joka ei minulta hahmoistaan juuri kiitosta saanut, enkä lukenut kahta jatko-osaa. Päätin nyt maaliskuussa vielä paikkailla vuonna 2015 julkaistujen kirjojen vähäistä lukumäärääni Hugo-nimeämisiä silmällä pitäen, joten suositusten perusteella otin McDonaldin Luna: New Moonin luettavaksi. Se osuu sopivasti myös Aakkoshaasteeni M-kirjaksi. Sanon heti kättelyssä, että tämäntyylistä kirjaa en ihan osannut odottaa.

Puolivuosisataa aiemmin Kuu on asutettu ja sinne on sittemmin kehittynyt viiden Dragonin, dynastiamaisen perheyrityksen hallitsema bisneskeskittymä, jonka tuotoksista Maa nauttii – tietysti suuria korvauksia vastaan. Kaikki kuussa perustuu sopimuksiin, avioliittoja myöten. Corta Helio -yritys, jonka rautainen johtaja Adriana Corta perusti viimeisimpänä Dragonina, käy jatkuvaa valtataistelua Mackenzie Metalsia vastaan. Taistelu alkoi jo kauan sitten, kun Adriana kaappasi bisnesidean Mackenzieltä. Nyt suvut ovat kasvaneet ja monikulttuurisista naimakaupoista huolimatta vanhat kaunat ovat tallella, valmiina syttymään liekkeihin.

McDonald kuvasi kirjan ilmestymisen aikoihin tarinaa ”Dallasiksi Kuussa” ja kriitikot ovat viljelleet kuvausta ”Game of Thrones kuussa”. Niinpä tietenkin, kaikkiahan nykyään verrataan GoTiin. McDonaldin kuvaus on joka tapauksessa osuva ja ensimmäiset reilut 100 sivua 550-sivuisesta teoksesta pyörittelin päätäni ja ihmettelin mitä hemmetin brasilialaista telenovellaa se McDonald on ruvennut suoltamaan. Siinä vaiheessa kun ryhdyttiin avaamaan taustaa Adriana Cortan menneisyyden kautta, upposin todella maailmaan.

Luna: New Moon on voimakkaan seksuaalinen. Kuuta asuttaa avoin ja seksuaalisesti vapaa 1,5-miljoonainen yhdyskunta, jossa avioliittokauppoja tehdään sukupuoliriippumattomasti. Yksi jos toinenkin hahmo on bi ja joukosta löytyy myös sukupuolettomia, joille englanniksi kirjoittava kirjailija on kehittänyt myös oman pronominin. Eikä hän ole tyytynyt vain yhteen. Kuu on tappava. Sen asukkaiden happea, vettä ja kaistaa säädetään, hiilellä käydään kauppaa, ja ainoastaan rikkailla ei tunnu olevan huolta hengittämisestä tai mistään muustakaan perustarpeesta. McDonald osaa kuvata kuitenkin Kuun suurimpana vihollisena, mitä kellään siellä asuvista voi olla. Silti lukiessa tulee tunne, että pelottavuudesta huolimatta siellä voisi ainakin hetken vierailla. Kuuhun saapuvat tekevät sopimuksen Lunar Development Corporationin kanssa, kunnes tietyn ajan jälkeen on pakko tehdä lopullinen päätös joko jäädä tai lähteä takaisin Maahan.

Tarinassa keskitytään Cortan perheenjäseniin ja tarjolla on melkoista saippuaoopperaa. Välillä. Kunnes isketään se "GoT-vaihe" päälle. Kirja paranee ehdottomasti loppua kohden ja vaikka monesti teksti revitytti hiuksia esim. lukuisten 3-D printattujen vaatekuvausten kohdalla, niin tarinalla on kumma vetovoima. Tätä en osannut McDonaldilta odottaa - nimittäin näin helposti soljuvaa luettavaa. Tarinassa rakennetaan myös poliittista ja sosiaalista maailmankuvaa, jossa on peruja Maan vanhoista kulttuureista ja uskonnoista. Perinteitä on säilytetty, mutta Kuu alkaa olla itsenäistymisvaiheessa. Tämä luo mielenkiintoista taustaväreilyä yrityssodankäynnin taustalle.

Luna: New Moon on ensimmäinen kirja duologiasta ja syksyllä ilmestyvä Luna: Wolf Moon on pakko ottaa luettavaksi sekin. Kirja(t) on optioitu CBS:n tv-sarjaksikin asti, tosin en löytänyt tietoa onko hanke edennyt viime vuoden syksyn jälkeen. Jos etenee, niin enköhän yritä saada nähdyksi.

Aakkoshaasteen M-kirja

Ursula K. Le Guin: Changing Planes

Ursula K. Le Guin on kirjoittanut kirjailijauransa aikana ahkerasti novelleja ja vuonna 2003 julkaistussa kokoelmassa, Changing Planes, niitä on 16, jotka on kirjoitettu vuosien 1998-2002 välillä. Kokoelman jippo liittyy ajatukseen, että lentojen vaihtojen välit voivat olla todella tylsistyttävää aikaa viettää lentokentillä, ihmispaljoudessa, vessajonoissa, ruokajonoissa, kiukuttelevien lasten, ärsyyntyneiden aikuisten, kovien penkkien, huonojen ruokavaihtoehtojen keskellä. Tämän allekirjoitan ehdottomasti. Ensimmäisessä novellissa, Sita Dulip’s Method, kuvataan cincinnatilaisen Sita Dulipin oivallus, kuinka helposti voi vierailla lentojen välillä uusissa paikoissa ja kulttuureissa, joissa ajankulku on erilainen. Voi esim. kolmen tunnin odotuksen sijaan viettää aikaa viikon jossain eksoottisessa ympäristössä ja stressaantumisen sijaan rentoutua. Kaikki tai oikeastaan harvat Le Guinin kuvaamista paikoista kuitenkaan vaikuttaa kovin rentouttavilta. Sen sijaan ne ovat läpikatsaus hyvinkin erikoisiin kulttuureihin, heijastaen osittain myös maapalloltamme löytyviä ilmiöitä.

• Sita Dulip's Method
• Porridge on Islac
• The Silence of the Asonu
• Feeling at Home with the Hennebet
• The Ire of the Veksi
• Seasons of the Ansarac
• Social Dreaming of the Frin
• The Royals of Hegn
• Woeful Tales from Mahigul
• Great Joy
• Wake Island
• The Nna Mmoy Language
• The Building
• The Fliers of Gy
• The Island of the Immortals
• Confusion on Uñi

Porridge on Islacissa kertoja joutuu vahingossa väärään paikkaan, jossa asuu geneettisesti muokattuja ihmisiä ja tutustuu mm. naiseen joka on 4 % maissia. Sivilisaatio ei ole onnellinen, sillä geenipuhtausvaatimusten myötä epätasa-arvoisuus on kasvanut. Porridge on Islac on mielikuvituksellinen, mutta myös koskettava tarina hulluuden rajoille menneestä geenimuuntelusta. Osan kokoelman novelleista olen lukenut muualta aiemmin, ja yksi niistä The Silence of the Asonu, joka on mukana myös loistavassa The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands -kokoelmassa (arvostelu). Siinä kuvataan sivilisaatiota, jossa aikuisväestö ei kommunikoi puhumalla. Tämä herättää kiinnostusta, mutta myös epäluuloja ja aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Erinomainen tarina. Feeling at Home with the Hennebet vie kansan pariin, joka näyttää samalta kuin ihmiset, mutta joiden käsitys identiteetistä ja sielusta on huomattavasti monimutkaisempi. Haastava novelli, jota ei ole helppo ymmärtää, mutta se tarkoitus onkin: pistää miettimään. The Ire of the Veksissa selviää miksi Veksi ei ole kovinkaan suosittu matkailupaikka, sen ihmiset ovat nimittäin vihaista ja sotaisaa porukkaa. Ei olisi mukavaa olla veksiläinen lapsi.

Seasons of the Ansaracissa ansaracilaiset muuttovaeltavat etelän kaupungista pohjoisen vuoristoon sykleissä lisääntymään. Vierailijoiden myötä heidän kulttuuriinsa tulee paineita muuttua, mutta samalla tarve kyseenalaistaa onko kaikki muutos hyvästä. Social Dreaming of the Frinissa planen asukkaat näkevät unta kollektiivisesti ja yhdyskunta on sopeutunut jakamaan itsensä unien kautta luonnollisella tavalla. Vierailijoiden myötä uniin tulee osa-alueita, jotka ovat outoja ja pelottavia. Tarina on itsessään todella kiehtova, mutta ajatus unien jakamisesta näin intiimisti naapureiden tai edes perheen kera, on ainakin suomalaisittain vähän puistattavaa. Riippuu tietenkin onko voimakas unennäkijä vai ei. Tarinassa voimakas unennäkijäkin on tosin muuta. The Royals of Hegn, kertoo varsin idyllisen oloisesta Hegnistä, jossa ihmiset ovat pääasiassa aristokraatteja. Niinpä heille kuuluisuusbongailu onkin käänteisesti kuninkaallisiin sukuihin kuulumattomien tavisten elämän seuraamista. Ironinen ja terävä tarina. Woeful Tales from Mahigulissa kertoja ihastelee nykyisin rauhallisen Mahigulin kirjastoa ja käy läpi sieltä löytämiään tarinoita planen historiasta, joka on ollut välillä merkityksettömän verinenkin.

Great Joy on satiirinen tarina The Holiday Plane™ -nimisestä paikasta, jossa on turisteille joulushoppailua ympärivuoden. Tarinassa on terävän napakkaa kuvausta kuinka alkuperäiset asukkaat valjastetaan palvelijoiksi ja loppukin on hyvin tuttu monista turistibisneskuvioista. Wake Islandissa mennään Orichin planelle, jossa on joukko ihmisiä, jotka eivät nuku lainkaan. He ovat geneettisen kokeilun seurauksia, superälykkäiksi tarkoitettuja, mutta jotka osoittautuivat joksikin ihan muuksi. Ahdistava, mutta erinomaisen tärkeä ”hullu tiedemies” -tarinoiden joukossa. The Nna Mmoy Language kertoo yhteisöstä, jonka kieli koostuu tavuista, jotka ovat sanoja, joilla ei ole yksittäistä merkitystä, vaan merkitys riippuu ennen tai jälkeen tulevista tavuista. Kirjoitettu tekstikään ei ole horisontaalista tai vertikaalista vaan säteittäistä. Tarina on tyypillistä leguinmaista antropologista kerrontaa kiehtovasti omaperäisesti rakennetusta kulttuurista. The Building on sekin antropologinen lähestymistapa kahden eri tuhoutumisen partaalla käyneen kulttuurin yhteiselosta.

The Fliers of Gy löytyy myös aiemmin linkittämästäni Outer Space, Inner Lands -kokoelman valikoimasta. Humoristisesta, mutta sisällöltään oivallusta vaativassa tarinassa kerrotaan haastattelun muodossa ihmisrodusta, jossa osalle kehittyy siivet. Osa hyödyntää siipiään, osa ei, mihin tarinan pointti keskittyy. The Island of the Immortals on aika kamala tarina vierailusta saarelle, jonka asukkaiden joukossa sanotaan olevan ikuisesti eläviä ihmisiä. Confusion on Uñi on surrealistinen vierailu planella, jossa todellisuus muuttaa muotoaan.

Changing Planes on kokonaisuutena erittäin toimiva kokoelma, mutta toki siitäkin löytyy tasovaihteluja, kuten useimmista kokoelmista. Osa tarinoista imaisee heti mukaansa, osaa lukee enemmänkin kuin tietoteosta. Aiemmin lukemani The Silence of Asonu ja The Fliers of Gy olivat tälläkin lukukerralla erinomaisia, mutta uusista novelleistakin Porridge on Islac ja Social Dreaming of the Frin kiehtoivat heti. The Royals of Hegn, Great Joy, Wake Island ja The Island of the Immortals olivat kaikki joko satiirisen oivaltavia tai epämiellyttävän surullisia, mitkä molemmat seikat Le Guin saa erittäin onnistuneesti toimimaan. Jälleen kerran mestarilliselta kirjoittajalta kokoelma novelleja, joka kannatti lukea. Liitän tämän kokoelman mukaan aakkoshaasteeseen.

 Aakkoshaasteen L-kirja

Kai Ashante Wilson: The Sorcerer of the Wildeeps

Kai Ashante Wilsonin nimi soitti jonkin verran kelloja ja tein haun blogiini, josko olen sattunut lukemaan hänen kirjoituksiaan aiemmin. En ole, mutta hän on ollut viime vuonna pariin kertaan palkintoehdokkaana The Devil in America -novellillaan, joten siitä muistikuva. Nyt luin kovasti hypetetyn pienoisromaaniksi mainostetun The Sorcerer of the Wildeeps (2015) -teoksen, joka viime kuussa voitti Crawford-palkinnon.

Maahan sidoksissa oleva puolijumala Demane, the Sorcerer, on mukana palkkasoturijoukossa suojelemassa kauppakaravaania, jonka matka suojatulla tiereitillä, läpi taikuudesta tihkuvan Wildeepsin kohti Olorumin kaupunkia, ei olekaan niin suojattu, kuin mitä se aiemmin on ollut. Ryhmän kapteenina on toinen jumalien jälkeläinen, laulaen kommunikoiva mies, jonka hiukset juovat auringonvaloa ja energiaa. Yhdessä Demane ja kapteeni tarvitsevat kaikki jäljellä olevat jumalaiset lahjansa pitääkseen karavaanikulkueen hengissä epäluonnollisen olennon tuhovoimalta.

Miekkaa ja magiaa, fantasiaa ja science fictionia. Tarina on sekä toiminnallinen että hahmokeskeinen. Wilsonin kielenkäyttö on virkistävää. Hän luo sillä karkeaa aitoutta kulkueen mukana kulkeviin karaistuneisiin miehiin. Samalla se on sointuvaa, kaukana karkeudesta. Välillä teksti on vaikeaa, paikoin kovinkin modernihkoa, mutta sen kautta välittyy maailmankuva, joka tarinan takana on varmasti melkoisen monitahoinen, enemmän scifimäinen kuin fantasiamainen.

Tarinassa on paljon tunnelmaa. Olen usein tuskaillut kuinka vaikeaa välillä on tuoda esille tai saada minut älyämään hahmojen välisiä jännitteitä ja tunteita. Wilson iski kertalaakista. Demanen ja kapteeni Isan välillä syntyi linkki ilman suurempia ponnisteluja ja tarina kulkeutui sen myötä koskettavaksi. Demanen takaumat takasivat hahmon monipuolisuuden ja herkkyyden. Hän on enemmän humaani kuin soturi. Lyhyeksi tekstiksi (ekirjana 211 sivua) tarina on ehyt ja täyteläinen ja se nojaa vahvasti kulkueen miesten väliseen vuorovaikutukseen.

En ole miekka ja magia -tarinoiden suurin ystävä, itse asiassa olen lukenut niitä tarkoituksella kohtalaisen vähän, mutta Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps viekoittelee polulle. Iski ärsyttävä halu lukea esim. Fritz Leiberiä lisää, tai edes Cookin ilmestyneet Musta komppania -kirjat, vaikka tällä hetkellä lukusuunnitelmat ovat tiukasti kiinni mahdollisissa Hugo-nimettävissä. Wilsonin teos puljahtaa minun ehdokkaakseni Novella-kategoriaan. On se sen arvoinen.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

Chris Riddellin Goth Girl -sarjan ensimmäinen kirja Ada Gootti ja hiiren haamu (arvostelu) oli ihan hauska uusi tuttavuus kaikkine kuvituksineen ja sana/nimileikkeineen, joten otin luvun alle myös toisen osan, Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014), joka on ilmestynyt vasta myös suomeksi nimellä Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016). Lainasin suomennoksen kirjastosta, sillä siinä on jälleen sellainen pikkukirjanen lisukkeena takakannessa, jota englanninkielisessä ekirjassa ei ole mukana.

Tällä kertaa Ghastly-Gormin linnassa valmistaudutaan täydenkuun kekkereihin, jonne saapuu mm. kuuluisia taiteilijoita, musikantteja ja Glum-Stokers, ei niin hilpeä transylvanialainen karnevaali lepakkosirkusryhmineen. Kuuluisat kokit, kuten myrtyneen näköinen Gordon Ramsgate kokkaavat kilpailuhenkisesti omia erikoisuuksiaan, mutta Ada on huolissaan kamaripalvelijansa Marylebonen tulevaisuudesta. Jotain outoa on taas kehitteillä taustalla ja Adan synttäritkin on tulossa, vaan mahtaako kukaan edes muistaa niitä.

Ei nämä Ada Gootti -kirjat tarinoina tunnu kovin hääppöisiltä, mutta yksityiskohtia on sen verran kiva bongailla, että viihdyin pääosin kakkoskirjan parissakin. Muutamia hyviä oivalluksia löytyy, kuten D-mail (dove-mail, suom. puluposti) ja kuin suoraan laulusta:

"Bundels of parsley, sage, rosemary and thyme from Scarborough Fair hung on lengths of string from the ceiling together with a Siphon & Garfunkel, an instrument for blending buttermilk"

Kirjan lopussa alkoi kuitenkin tuntua, ettei jaksa enää innostaa kovinkaan paljoa. Aikuiselle lukijalle tarina itsessään ei anna haastetta, ja kuvitus sekä sana/nimileikit kantavat vain tietyn ajan. Saattaa mennä aikansa, ennen kuin tartun kolmanteen Ada Gootti -kirjaan, joka minulla on jo ekirjana, mutta käännöksille en koe enää tarvetta. Tässä osassa lopun kirjanen ei tarjonnut oikeastaan mitään lisäarvoa. Jätän Adat suosiolla nuoremmille lukijoille, joille uskon olevan sarjasta paljonkin enemmän iloa. Itse asiassa toivon, että vanhemmat löytävät tämän sarjan ja lukevat ja katselevat sitä yhdessä lastensa kanssa. Yksityiskohtien ymmärtämisestä ja selittämisestä sekä lukukokemuksen jakamisesta on tuplasti iloa.

Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia

Luin Markku Sadelehdon toimittaman Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologian (2015) tämän vuoden Ystävänpäivän lukumaratonissa. Antologia sisältää yhdeksän kauhutarinaa kirjailijoilta, joita H.P. Lovecraft kehuskeli vuonna 1927 kirjoittamassaan Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -esseessään. Kirjan avaa Sadelehdon esipuhe, jossa hän kertoo kokoelman synnystä ja esittelee kirjailijat, joista pikaiseen hakuun perustuen John Buchania ja Hanns Heinz Ewersiä lukuunottamatta kaikkia muita on aiemmin vähintään yhden muun tarinan verran suomennettu. Minulle jokainen näistä oli tuotoksiltaan tuntematon, toki osa nimiltään tuttu. Lisään antologian mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.

Kauhukertomukset ovat pääosin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, muutama 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Osasin odottaa jo esimerkiksi Sakin viime vuonna lukemani Avoin ikkuna ja muita tarinoita (arvostelu) ja Sheridan Le Fanun toissa vuonna lukemani Carmilla ja muita kertomuksia (arvostelu) -kokoelmien perusteella, että vanhat kauhukertomukset eivät välttämättä ole pelottavia, vaan niihin liittyy ennemminkin ahdistusta tai selittämättömyyttä ja kauhun lähde pysyy kohtalaisen etäisenä lukijalle. Tarinan kerrontakin on usein tavallaan ulkoistettu, se tulee kolmannen osapuolen kautta, ei välttämättä itse kokijalta. Nämä eivät kuitenkaan ole tarinan vaikutusta heikentäviä seikkoja, minkä voi todeta tämänkin antologian ansioista.

• Algernon Blackwood: Wendigo (The Wendigo, 1910)
• L. P. Hartley: Vieras maan äärestä (A Visitor from Down Under, 1924)
• John Buchan: Vihreä villieläin (The Green Wildebeest, 1927)
• E. F. Benson: Hornansarvi (The Horror-Horn, 1923)
• Walter de la Mare: Erakko (A Recluse, 1927)
• M. P. Shiel: Xélucha (Xélucha, 1896)
• M. R. James: Apotti Thomasin aarre (The Treasure of Abbot Thomas, 1904)
• Arthur Machen: Suuri Jumala Pan (The Great God Pan, 1894)
• Hanns Heinz Ewers: Hämähäkki (Die Spinne, 1908)

Kokoelman nimitarina Algernon Blackwoodin Wendigo pohjaa intiaanimytologiaan, jossa jahtimatkalla oleva miesporukka kokee Kanadan villien takametsien pelottavuuden ja siellä lymyilevän suuren yliluonnollisen voiman läsnäolon. Blackwood iskee pöytään heti alussa sellaiset kortit, että niiden ylittäminen on vaikeaa. Wendigo on paitsi pelottava, myös mielikuvituksen armottomasti herättävä, eikä ihme, että tämän tarinan vaikutus on kertaantunut myöhempien vuosien saatossa muiden kauhun kirjoittajien ja tekijöiden töissä. Kaiken lisäksi kirjailija onnistuu pääsemään aidosti miesten käyttäytymisen sisälle, tummanpuhuviin ilmeisiin, hermostuneisiin naurahduksiin.

L. P. Hartleyn Vieras maan ääristä on englanninkieliseltä nimeltään (A Visitor from Down Under) usealla tavalla kuvaavampi. Siinä Australiasta takaisin Englantiin palannut rikas mies majoittuu pieneen hotelliin, kannoillaan tuntematon ja outo matkaaja. Tarina on erittäin tunnelmallinen ja vihjaava, mitään ei tunnuta sanovan suoraan. Luin tarinan kahteen kertaan, että pääsin siihen sisälle ja toisella kerralla avautui lasten loruleikkien jännityksen ja kömpelyydenkin kautta pelottavan odottava tunnelma jostain vääjäämättömästä. Loppuunmyyty hotelli on kauhuelementti sekin muiden asiakkaiden loistaessa poissaolollaan.

Vihreän villieläimen tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Transvaalin buurialueelle, jossa malminetsintätehtävissä oleva mies päätyy loukkaamaan pienen kylän pyhää metsikköä ja veden lähdettä. Sen seurauksena vapautuu jotain yliluonnollista ja aiheutuu seuraamuksia. Tarina on mysteerinen ja käsittämätön. Voin kuvitella, että monet afrikkalaisten kulttuuriin kuuluvat uskomukset tuntuivat niiden pariin saapuneiden ulkopuolisten mielestä juuri sellaisilta. Useimmiten ne kuitattiin hölynpölyksi, mutta joidenkin kohdalla jäi epäilys. Vaikka ajattelen tämän tarinan, kuten muutkin, oman aikakautensa tuotteena, en silti pidä sen ajoittaisesta rotuasenteellisesta sävystä. 

Hornansarvi vie tarinan vuorikiipeilyn korkeisiin ja lumisiin olosuhteisiin, jossa ihminen kohtaa lajiaan muistuttavan karvaisen version. Eräs lukuisista jetitarinoista siis, jossa nämä oudot olennot ovat näennäisesti pelottavia ja uhkaavia. Tämä on antologian ensimmäinen epäonnistunut novelli, joka enemmänkin nauratti tahattomasti kuin aiheutti minkäänlaista ihastusta Bensonin kynäilyyn, esimerkiksi kohdassa, jossa kaksi miestä kohtaavat miespuoleisen karvaolennon:

"Teimme kalmankalpein kasvoin pitkän kiertoliikkeen kurkistaen jokaisen kulmauksen ympäri, kömmimme kyyryssä, koska emme voineet tietää millä askeleella kimppuumme saattaisi loikata toinen tuollainen olio tai työntyisikö jostain vuorenluolasta esiin sellaisen otuksen karvaton ja karmaiseva naama, tällä kerralla mahdollisesti vartalossaan rinnat ja naiseuden tunnukset. Se olisi ollut kaikista hirvittävintä."

No toden totta! Ei pelkästään hirviö, vaan Naispuoleinen hirviö!

Erakossa kertoja ajautuu yövieraaksi kartanoon, jonka omistaa oudosti käyttäytyvä herra Bloom. Pienestä kauhuvärinästään huolimatta, tarina ei päässyt iskemään kunnolla, vaikka lopussa onkin hieman auki jäävän tragedian tuntua. Toinen kokoelman keskivaiheen novelleista, Xélucha, on sekin heikkotasoinen ja sekava. Kaipa sitä kauhukertomukseksi voi sanoa, mutta kieli tekee siitä teeskentelevän ja ylitse purkautuvan ja itse sisältö jää sen peittoon. M. R. (Montague Rhodes) Jamesin Apotti Thomasin aarre on mukaansa tempaava, pelottavia elementtejä sisältävä tarina arvoituksen ratkonnasta. Nykypäivän Dan Brownin lukijat osaavat varmastikin arvostaa tämän jo 1900-luvun alussa kirjoitetun tarinan lähestymistapaa, jos ei sitten tosin muuta. Tarinassa on kuitenkin paljon muita osioita, joita on jäljennetty erilaisiin tarinoihin, niin tehokeinoiksi kuin ratkaisuiksikin. Jotenkin en usko, että tämä on Jamesin parhaita tarinoita, koska se suomennettiin vasta nyt, joten mielenkiinto heräsi, millaisia ne muut mahdollisesti paremmat tarinat ovat.

Arthur Machenin Suuri Jumala Pan on usean henkilön näkökulmasta kerrottu tarina, jossa tiedemiehen hirttävällä ihmiskokeella on karmaisevat seuraamukset. Tavallaan tarinassa ollaan Shelleyn nuoren Frankensteinin tai Stevensonin tohtori Jekyllin jalanjäljillä luomassa uutta ja avaamassa polkuja tuntemattomaan ja hallitsemattomaan, samalla ylimielisyydellä ja lyhytnäköisyydellä.

"Harkitse asiaa perin pohjin, Raymond. Siinä on suuri vastuu. Jokin voi mennä vikaan, ja sitten sinä olisit surkeana koko lopun ikääsi."
"Ei, en usko vaikka pahinkin tapahtuisi. Kuten tiedät, minä pelastin Maryn katuojasta ja liki varmalta nälkäkuolemalta, kun hän oli lapsi. Minusta hänen elämänsä kuuluu minulle käytettäväksi kuten parhaaksi näen."

Machen kehittelee tarinan pelottavuuden näkyvän ja ymmärrettävän maailman ulkopuolelta ja onnistuneesti loppua myöten. Voisin lukea kirjoittajalta muitakin tarinoita. Kokoelman päättää Hämähäkki, joka on varsin kuvaava nimi tarinalle, joka kehittyy pikkuhiljaa huippuunsa. Tarinassa hotellihuoneessa tapahtuneita outoja kuolemia selvittämään ryhtynyt mies kiinnostuu huoneen ikkunasta näkyvän vastapäisen talon naisesta, johon hänelle muodostuu sanaton yhteys. Sanoisinko, että tässä tarinassa on jotain hitchcockmaista. Se on erinomaisesti rakennettu ja piinaava sekä kaikenlisäksi helposti lähestyttävä, toisin kuin muutama muu tämän antologian tarinoista.

Ewersin Hämähäkki nousee Blackwoodin Wendigon ja Machenin Suuri Jumala Panin rinnalle antologian parhaimpina lukukokemuksina. Kokonaisuudessaan Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia on onnistunut kooste reilun sadanvuoden ikäisistä kauhutarinoista, muutamasta keskivaiheen heikommasta novellista huolimatta. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Kansikuva sen sijaan on kokonaisuudessaan epäonnistunut, aivan kuin jokin Alien-muovilelu olisi photoshopattu metsikköä esittävien risujen päälle.

Alisa Krasnostein & Alexandra Pierce (toim.): Letters to Tiptree

Olen jo pitkään ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä James Tiptree, Jr. ja heti alusta alkaen olen ollut myös tietoinen, että kyseessä on salanimi, jonka taustalla on Alice B. Sheldon (1915-1987). En ole lukenut yhtäkään teosta kirjailijalta, vaikka niitä useita omistankin, mikä tavallaan kuvaa vallitsevaa tilannetta Tiptreen suhteen. Useille meille myöhäisgenreläisille hän on kirjailija, joka tunnetaan ensin mieskirjailijana itsensä läpi lyöneenä naisena ja vasta sitten teoksistaan. Mikä sinänsä on surullista, mutta melkeinpä vääjäämätöntä. Aikeissani on tutustua ainakin yhteen kirjailijan suomennettuun teokseen, mutta luin ensin Alisa Krasnosteinin ja Alexandra Piercen toimittaman Letters to Tiptree (2015) -teoksen. Tiedä tuota olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin päin.

Kirja sisältää kutakuinkin 35 kirjettä nykypäivän kirjailijoilta ja kirjallisuustutkijoilta sekä muilta genrevaikuttajilta edesmennelle James Tiptree/Alice B. Sheldonille. Kirjoittajina ovat mm. Aliette de Bodard, Lisa Goldstein, Gwyneth Jones, Cheryl Morgan, Justina Robson, Catherynne Valente ja Jo Walton (runo). Kirjeiden teemana on pitkälti naiseus ja naiskirjailijan asema genressä, mutta myös transgender-aihe. Hieman lukiessa tuntui kuin olisi hypännyt syvään veteen osaamatta uida. Osa kirjeistä tuntui kertovan enemmän kirjoittajasta itsestään, sillä niinhän kirjeet tekevät, jos ne kirjoitetaan henkilökohtaiselta pohjalta, mutta odotin kuitenkin niiden heijastavan enemmän Sheldonia tällaisessa teoksessa. En nimittäin tuntenut suurtakaan osaa kirjeiden kirjoittajista, saati tiennyt mikä heidän roolinsa genressä on. Ehkä taustaksi olisi pitänyt lukea myös Sheldonin elämäkerta, sillä olin transgender-kirjoituksen aikana hieman hukassa, mitä sillä tässä teoksessa haluttiin hakea. Kirjeet olivat sekä tasoltaan että aihekäsittelyiltään melkoisen epätasaisia ja joidenkin kohdalla kiinnostus loppui jo heti alkuunsa.

Kirjan parasta antia ehdottomasti olivat James Tiptree, Jr:n ja Ursula K. Le Guinin väliset kirjekatkelmat, jotka mielestäni toivat hienosti esille kuinka loistava ja avoin persoona Le Guin on. Hänen reaktionsa Tiptreen paljastaessa todellisen identiteettinsä oli pirtsakkaa luettavaa:

"ANYHOW again I think all your friends will be as childishly pleased with you as I am – and as for what the Sf World says, my God, Allitree, who cares? what does it matter? I hope their little eyes widen & their little mouths fall open. By God I just wish Stanislaw Lem was a woman too!"

Sen sijaan Joanna Russin kohdalla koin olevani enemmän vaivautunut, mikä varmaankin johtuu käsityksistä Russin teoksista ja kirjailijasta itsestään vuonna 2010 lukemani On Joanna Russ -teoksen pohjalta (arvostelu). Nämä osiot antoivat minulle kuitenkin sen aitouden tunteen, mikä vain aikalaisten keskinäisestä kirjeenvaihdosta voi syntyä. Niistä välittyy omalaisensa haikea tunne maailmasta, jota ei enää ole – hyvässä ja pahassa.

Mikä tämän teoksen merkitys sitten on ja miksi se nimettiin mm. BSFA-palkintoehdokkaaksi? Minulla on aavistus, että kirja voisi nousta myös Hugo-ehdokkaaksi tänä vuonna. Ammattimaiset kirjallisuuden tutkijat löytävät teoksesta varmaankin jotain syvällisempää, mihin minä en jaksa paneutua, mutta minusta teoksen arvo on siinä, että se pitää James Tiptree, Jr. nimen muistissa myös nykylukijoille ja muistuttaa tarinoista, jotka ovat vaarassa unohtua. Se seikka, että Tiptree osoittautui myöhemmin naiseksi, ei vähennä hänen teosten merkittävyyttä, eikä Hugo- ja Nebula-palkintojen arvoja, vaikka siihen voitaisiin helposti lipsua. Letters to Tiptree ei ole elämäkerta, mutta se antaa Sheldonin kirjeiden pohjalta kuitenkin kuvan, miten epävarmaksi kirjailija tunsi itsensä todellisen identiteettinsä paljastuttua.

"Will I have any friends left?"

Yksi tärkeä asia, mikä tulee esille erityisesti Catherynne M. Valenten kirjeessä on, että yhä tänä päivänä moni kirjailija kokee tulevansa arvotetuksi sukupuolensa perusteella, ei kirjoittamansa teoksen tai tarinan perusteella.

For, much as your prose was called “ineluctably male” before everyone knew that James was Alice, I have spent eleven years hearing critics discuss, in wide and varied terms, the elemental femininity of my work. It matters little whether my stories involve rocketships or fairies, explosions or stepmothers. That I am a woman has always been a point of discussion.

Ehkä Letters to Tiptree on yksi pieni askel monien joukossa muuttamassa tätä tilannetta, ettei ainakaan sukupuolensa takia kirjailijan tarvitsisi salanimen tai nimikirjaimien takana piileksiä tullakseen otetuksi vakavasti kirjailijana.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja teatteriesityksenä

Kuva © Kulttuuriosuuskunta Kaje

Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (arvostelu) reilu neljä vuotta sitten tammikuun kylmänä ajanjaksona ja kirja teki muutamista mietityttävistä yksityiskohdista huolimatta erinomaisen vaikutuksen. Dystopinen tarina kertoo ajasta, jolloin katastrofin kohdanneella maapallolla puhtaasta vedestä on todellinen pula ja veden arvo on huipussaan. Skandinavian Unionin miehitetyllä alueella sotilaat kontrolloivat suolavedestä suodatetun veden jakelua ja rankaisevat vedenkäytön rikkomuksista. Noria on teemestarin tytär, jonka on aika astua itse teemestarin rooliin takanaan suuri salaisuus, jonka paljastuminen olisi kohtalokasta.

Kulttuuriosuuskunta Kajeen Sanna Majanlahti (kuvassa vasemmalla) muokkasi kirjan pohjalta teatterinäytelmän, jota on esitetty tänä vuonna helmikuussa ja esitetään vielä huhtikuussa seitsemisen kertaa Tampereella Teatteri Siperian näyttämöllä. Kävin katsomassa näytelmän lauantaina 20.2., vaikka se vaati matkustamista jonkin verran täältä napapiirin tuntumasta. Näytelmässä esiintyi neljä näyttelijää, Sanna Majanlahti, Emilia Pokkinen, Marko Keskitalo ja Reidar Palmgren, useammassa roolissa.

Vaikka kirjan lukemisesta onkin jo aikaa, oli mielikuvat hahmoista jotenkin mielessä, joten näyttelijöiden omaksuminen varsinkin Noriaksi ja Sanjaksi vei hetken aikaa sopeutua. Näytelmän käsikirjoitus lähti kuitenkin rullaamaan heti alusta alkaen hyvin, ja mielestäni tarina välittyi varsin ehyesti ja kokonaisesti myös teatterin lavalla. Pelkistetyillä lavasteilla ja vähäisillä näyttelijämäärillä voi saada hienoa jälkeä aikaiseksi pienimuotoisesti ilman suuria elkeitä. En usko, että tarvitaan kirjaa pohjalle, että pääsee kiinni niin sanomaan kuin tunnelmaankin, vaikka luonnollisesti kirja on aina suositeltava tutustuttava ensin.

Osittain näytelmä tulkitsi erilailla hahmojen suhdetta kuin mitä minä tein kirjaa lukiessa, mutta näinhän se aina tuppaa olemaan, että lukiessa tarina saa muotoja ja tulkintoja kunkin lukijan mukaan. Mielikuvat eivät ole kontrolloitavissa. Majanlahti on tehnyt näytelmäkäsikirjoitukseen oman tulkintansa, joka tietysti rajoittuu myös käytössä oleviin resursseihin ja aikaan.

En muista, että kirjan loppu olisi varsinaisesti liikuttanut minua niin paljon kuin mitä esitys teki. Kirjan kieli on kaunista ja seesteistä ja myös esityksessä oli rauhallisuutta teehetkien muodossa, ehkä kuitenkin ripaus enemmän huumoria kuin kirjassa. Tai sitten tämä on taas tulkinnan erilaisuutta. Joka tapauksessa näytelmä oli tiheä tunnelmaltaan, se vangitsi ja vaikutti.


Jos on mahdollisuus pistäytyä Tampereella katsomassa Teemestarin kirja teatteriversiona huhtikuussa, suosittelen ehdottomasti. Siellä tarjoillaan myös vettä. Ja tietysti, Emmi Itärannan palkittu teos kannattaa lukea myös, jos ei vielä ole luettuna. Teemestarin kirja -näytelmän blogisivustolta ja Facebook-sivulta löytyy tarvittavia lisätietoja ja linkki lipunmyyntiin.