Ihmisten Hegemonia ja Hyljityt ovat sodan kynnyksellä ja pyhiinvaeltajat ovat saapuneet avautuville Aikahaudoille kohdatakseen Lepinkäisen. Tapahtumien kehitystä käydään läpi nyt myös Hegemonia-hallituksen ja sen johtajan Meina Gladstonen näkökulmasta, jonka näin päästään seuraamaan ihmiskunnan strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista asioista. Poliittiset päätökset ja niitä johdatteleva TekoÄlyn hallitsija TeknoCore eivät kuitenkaan ole erillään pyhiinvaeltajien kohtalon hetkistä. John Keatsin uudelleen synnytetyn kybridihahmon kautta jokaisen pyhiinvaeltajan lopullinen rooli galaksin ratkaisevassa sodassa paljastuu, kuin myös kuka on kenenkin vihollinen ja miten ihmiskunnan lopulta käy.
Hyperionin tuho on rakenteeltaan erilainen kuin edeltävä Hyperion. Vaikka edelleen seurataan tapahtumia vaihtelevien näkökulmien mukaan, varsinaisia selkeitä tarinankertojien osuuksia ei ole, mikä on pettymys, sillä tyyli toimii erinomaisesti Hyperionissa. Kakkoskirja tuntuu enemmän ”tavalliselta” proosalta. Kuten ensimmäisessä kirjassakin, myös tässä minulle syntyi ahaa-elämys, mikä on aina positiivinen merkki siitä, että tekstiä on onnistuttu johdattamaan eteenpäin paljastamatta asioita liian varhaisessa tai väärässä vaiheessa. Koska intiimi lähestyminen kertojahahmoihin puuttui, Hyperionin tuho tuntui astetta etäisemmältä kuin Hyperion ja myös tapahtumien osalta toiminnallisemmalta. Kakkoskirjan tarinankulku on hieman epätasainen. Välillä viivyttiin pitkäänkin tunnelman ja maailmankuvauksessa, kun taas esimerkiksi ainakin yhden pyhiinvaeltajahahmon lopullinen kohtalo tuntuu seinään pikaisesti kohdistamatta rätkäistyltä tapetilta ja pitkään tehty pohjustustyö valui hukkaan. Hahmon rakentelussa kyber-Severn/Keats floppasi makuuni nähden hieman lopun yliromanttisuudellaan, mutta Gladstone sen sijaan syventyi ja parani osuudessaan. Runouden ja klassikoiden vaikutus tarinaan on yhä havaittavissa, tällä kertaa etenkin Danten, mutta harmittelin lopun runolainauksien päälleliimausta. Samaa lainauksien itsetarkoituksenmukaisuutta harmittelin myös Hyperionissa.
Simmons käsittelee Hyperionin tuhossa runsaslukuisia teemojaan (ihminen-tekoäly, teknologian hyväksikäyttö–maapallon luonnon säilyttäminen, kovat ja pehmeät arvot, uskonto, kulttuuri) riittävässä määrin onnistuneesti ja myös tarina saa mielestäni varsin tyydyttävän päätöksen. Tai ainakin melkein. Mikä ihme se Lepinkäinen oikein on ja kenen joukoissa se nyt sitten oikeastaan toimikaan? Hieman jäi motiivi epäselväksi, kuin myös olion kohtalo, mutta ehkä se on tarkoituskin ja tarina jatkuu Endymioneissa.
Hyperionin tuhon teksti pitää edelleen otteessaan, vaikka se ei ylläkään ensimmäisen kirjan tasolle. Kahden kirjan lukeminen viikon sisällä sai aikaan hienoisen yliannostustuntemuksen, joten nyt on aika siirtyä toisten kirjailijoiden pariin, ennen kuin kyllästymispiste saavutetaan.
Vuodatuksesta kopioidut kommentit:
VastaaPoistaEija kirjoitti 29.09.2011 - 21:04
Itselläni kävi niin, että pidin Hyperionin tuhon jälkeen taukoa – tauko venähti sitten 7 vuoden mittaiseksi. Niin kuin sanoit, Hyperionin tuhon päätös oli kuitenkin melko tyydyttävä. Jäi kuitenkin sen verran mietityttämään jatko ja kirjatkin olivat hyllyssä, joten ei siinä auttanut muu kuin aloittaa alusta ja lukea loppuun melkein putkeen. On nämä niin paksuja opuksia, että ainakin minun kiinnostus alkoi viimeisen osan kohdalla herpaantua – lopputarinan tasollakin on tietysti tekemistä asian kanssa.
Raija kirjoitti 30.09.2011 - 09:43
Seitsemän vuotta kuulostaa jotenkin enteelliseltä luvulta, yritän itse pitää tauon kuitenkin hieman lyhyempänä. Tosin, eihän ne kirjat siitä hyllystä mihinkään karkaa...