Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwoodin The Heart Goes Last (2015) kokoaa alun perin jatkokertomuksena 2012-2013 julkaistut osat editoituna ja täydennettynä. Luin tarinaa alun perin osina: I’m Starved for You (arvostelu), Choke Collar (arvostelu), Erase Me (arvostelu) ja The Heart Goes Last (arvostelu). Viime vuonna julkaistussa kirjassa on lisäksi täysin uusi alku sekä loppu, jota ei jatkokertomuksena julkaistu lainkaan. Alla osin sama kuvaus kirjasta kuin mitä käytin ensimmäisen osan tekstissä.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, pysyvät poissa rikoksen tieltä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä, ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Autossa asunut epätoivoinen pariskunta, Stan ja Charmaine, päättää kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta, paitsi jos joutuu toisten pelinappuloiksi, jotta järjestelmän mädänneisyys saataisiin, ainakin näennäisesti, ilmi.

The Heart Goes Last alkaa Stanin ja Charmainen taustatarinalla, josta saadaan motivaatio Positroniin liittymiselle. Se ja aiempiin jatkokertomuksen osiin tehdyt muutokset muuttavat tarinan dynamiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi, mutta ehkä enemmän myös mustan huumorin suuntaan. Tarinan keskiosat toimivat, ne kuvaavat lähitulevaisuuden epämiellyttävän dystopista maailmaa, jossa eletään jonkinlaisessa retrotilassa. Uusi alkukin toimii, kun kuvioon tuodaan Stanin veli Connor. Alku tosin ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa pariskunnasta, mutta eipä se siitä paljoa voi muutenkaan heikentyä. Loppu lässähtää auttamattomasti.

En tiedä onko tarinan loppu, viimeinen kolmannes, tarkoitus olla hauskan ironista tai jotain, mutta minua ei naurattanut. Päinvastoin jäin ihmettelemään, miten monesti niin terävä kirjailija sortuu näin typerältä tuntuvaan hahmokuvaukseen. Eihän tässä maailmaa parannettu, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut ovat varsin arveluttavia ja ylitseampuvia. Charmainen ja Stanin kaltaisia henkilöitä on varmastikin olemassa, en epäile sinänsä heidän uskottavuutta, mutta kun hahmot sijoitetaan näin juonellisesti köyhään tarinaan, se vähäinenkin uskottavuus katoaa. The Heart Goes Last ei ole tarkoitettu miellyttäväksi luettavaksi, näen siinä takana idean, joka olisi saanut kirjailijalta pari vuosikymmentä huomattavasti tiukemman käsittelyn.

Tämä on jo toinen perättäinen uutuus Atwoodilta, johon olen kokonaisuutena olen pettynyt. Pitää oikeasti miettiä, vaivaudunko enää lukemaan syksyllä ilmestyvää fantasiauutuutta, vain pysyttelenkö vanhassa tuotannossa, josta löytyy vielä lukemattomia teoksia. Liitän kirjan mukaan I Spy Challence -haasteen kohtaan 7. Body Part (heart).