Shirley Jackson: The Haunting of Hill House - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8

The Haunting of Hill House on Shirley Jacksonin kauhukirjallisuuden klassikkoteos vuodelta 1959. Sitä ei ole koskaan suomennettu, päinvastoin kuin toinen kirjailijan teos We Have Always Lived in the Castle (1962, suom. Linna on aina ollut kotimme), joka sekin sai käännöksen kuitenkin vasta viime vuonna (arvostelu). Luin teoksen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta #8, jota tällä kertaa veti Tarukirja-blogi. Linkistä löytyy myös muiden blogien klassikkokirjapostaukset.

Tohtori Montague on yliluonnollisten ilmiöiden tutkija ja erityisen kiinnostunut Hill Housen vanhasta talosta, jossa kerrotaan kummittelevan. Hän päättää asettua taloon tutkimaan ilmiötä ja kutsuu paikalle myös talon nykyisen omistajan perillisen Luken ja Theodoran ja Eleanorin, joilla on taustassaan yliluonnollisia kokemuksia. Nelikko asettuu taloon, josta palveluväki poistuu ennen pimeän tuloa. Pian talo osoittautuu maineensa mukaiseksi.

Hill House on pelottava paikka omituisine arkkitehtuureineen ja itsestään sulkeutuvine ovineen. Jackson hivuttaa paikan tunnelman askel askeleelta tarinan keskiöön ja hahmoihin, niin että lopulta aloin epäillä olivatko hahmot lähtökohtaisesti jotenkin vinksahtaneita, vai oliko kaikki talon vaikutusta. Luin kirjaa aikataulullisesti aika myöhään yötä myöten ja tunnustan pelänneeni joitain kohtauksia. On jokseenkin tyydyttävää kun kirjailija on niin taitava, että vaikka tarina aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia, se on samalla vaikuttavaa. Hahmojen päänsisäisten ajatusten muuttuminen ja kieroutuminen verrattuna heidän ulkoiseen käyttäytymiseen tulee erinomaisesti esille.

Kirjassa toistuu Linna on aina ollut kotimme kaltaisesti syrjäänvetäymisen tarve ja eristäytyminen, sekä ihmisten synkkä puoli ennemminkin kuin positiivisuus. Korrektiuden rikkominen ja pahansuopuus on käsin kosketeltavaa. Olen vaikuttunut Jacksonin tyylistä kuvata asioita, kuin ne olisivat hämmentävän luonnollisia, vaikka samalla tuntuu, että jossain vaiheessa sietokyky saattaa ylittyä. Jännitin kirjan loppua hieman, sillä se olisi voinut olla lässähdys, mutta se olikin vain omituinen. Täyden kympin lukukokemus The Haunting of Hill House ei ollut, mutta olipahan kuitenkin erinomaisesti käytettyä ajanvietettä. Suositeltava klassikko.

Minulla on ennestään pari novellikokoelmaa kirjailijalta, ja nyt hankin loputkin ekirjana tai äänikirjana saatavilla olleet teokset. Aion ehdottomasti tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin, sekä myös elämäkertaan.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

E-kirjastostani löytyi lukematon Johanna Sinisalon teos, Enkelten verta (2011), joka oli sopiva Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni sekä pitkään lukuvuoroaan odottaneena Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirja on käännetty myös englanniksi vuonna 2014 nimellä The Blood of Angels. Eko-spekulaatio mehiläisten katoamisesta oli tärkeää kahdeksan vuotta sitten ja myös nelisen vuotta sitten, kun Maja Lunde julkaisi Mehiläisten historia -teoksensa (arvostelu). Se on tärkeää yhä tänä päivänä, sillä pölyttäjien merkitys on suuri ihmiskunnalle ja mehiläiset ovat niistä merkittävä osa.

Orvo on mehiläistenhoitaja, joka huomaa eräänä päivänä omilla pesillään pesäkadon, josta on aiemmin vain kuultu uutisia Yhdysvalloista. Hän huolestuu, mutta se ei ole ainoa huolenaihe, vaan hänen eläinaktivisti-poikansa Eero on ottanut askeleen, joka kipuilevassa perheessä aiheuttaa lopullisen särön. Epätoivoisessa tilanteessa ilmenee kuitenkin toivo siinä mihin mehiläiset katoavat.

Enkelten veren lukeminen aiheutti melkoisesti ristiriitaisia tuntemuksia. Orvo, väritön keski-ikäinen mies, jolle mehiläisten hoito on kaikki kaikessa, on kirjan siedettävin hahmo. Hänen poikansa Eero, johon tutustaan pääosin blogitekstien kautta on provosoivan fanaattinen aktivisti, jonka kirjoittamia infodumppitekstejä en jaksaisi lukea todellisuudessa. Kirjassakin ne teettivät tiukkaa. Kaltaiselleni lukijalle, joka välttelee kaikenlaista somevittuilua, jota keskusteluksi ja kannanotoksi väitetään, juuri nämä kirjan blogiosat tiputtivat melkoisesti tyylipisteitä. Olihan niissä ironiaa ja peilasivat nykypäivää hyvin, muttta en saanut itseäni sietämään niitä edes fiktiossa.

Enkelten verta onkin sekoitus faktaa ja fiktiota. Mehiläiset ja eläinten oikeudet ovat isossa osassa, mutta myös perhe ja ihmissuhteet. Sinisalo onnistuu valitettavan hyvin ihmiskuvauksissa, sillä Orvon lähipiiri tuntuu kaikkinensa olevan jonkin tyylin putkinäköisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka välittyvät voimakkaan persoonallisina siinä missä Orvo itse päinvastaisena. Kuolema nousee tarinassa voimakkaasti esille, sen lakaiseminen näkymättömiin tai naamioiminen fyysiseen ja psyykkiseen rihkamaan, innovatiivisiin rahastettaviin kokonaispalveluihin. Kuolema kytkeytyy mehiläiskatoihin.

Kirjan arkeen ja dystooppiseen tunnelmaan tuo valoa ja elämää vintille ilmestyvä maaginen maailma, selittämätön ja rauhallinen, täynnä toivoa. Niin outo ilmiö kuin se tarinan keskellä onkin, se keventää muuten kovin ahdistavaa kertomusta. Enkelten verta silitti monta kertaa tyylillään minua vastakarvaan, joten en voi sanoa pitäneeni kirjasta paljoakaan. Lunden Mehiläisten historia sopi minulle tästä aiheesta huomattavasti paremmin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #4. Kuusi kirjaa jäljellä.

Annalee Newitz: Autonomous

Luin Annalee Newitzin Autonomousin (2017) tammikuun alkupuolella lukumaratonin yhteydessä. Kyseessä on Nebula-palkintoehdokkaana ollut teos, joka ilmestyi jonkinsorttisella kohinalla, ehkäpä osittain siksi, että Newitz on io9-perustajajäseniä.

Tarina sijoittuu 2140-luvulle, jolloin Big Pharma -suuryritys tuottaa markkinoille epämääräisellä businessetiikalla patentoituja tuotteita, jotka ovat niiden käytössä, joilla on varaa maksaa. Biokemiaan perehtynyt Jack Chen on vastustanut patentteja iät ja ajat, ja ajautunut menneisyydessä epäsuosioon. Nykyisin hän toimii piraattituotteiden salakuljettajana ja levittäjänä. Epäonneksi eräs piratoiduista tuotteista aiheuttaa vakavia jälkiseuraamuksia, ja Jack tuntee olevansa vastuussa, jotta tuotteet saadaan pois levityksestä ja lääkeyritys vastuuseen testaamattomista tuotteista. Hän palaa entisten tiedemaailman tuttavien joukkoon tilanteen korjaamiseksi, mutta hänen jäljillään olevat International Proberty Coalitionin (IPC) etsivä ja hänen robottinsa lähestyvät koko ajan ja heille syyllinen on päivänselvää.

Autonomous on vetävä takaa-ajotarina, jossa on paljon historiaa takana monella eri taholla. Tarina kulkee arktisilta alueilta Vancouveriin ja Las Vegasin kautta Casablancaan ja takaisin tulevaisuuden maailmassa, jossa isot yritykset hallitsevat patenteillaan. 2100-luvun puolessa välissä ollaan tilanteessa, jossa roboteille on lupaillaan autonomiaa tietyn palvelusajan jälkeen, ja pääosassa olevan robotin, puolustusvoimatarkoitukseen alun perin valmistetun Paladinin kautta tätä prosessia ja sen taustaa päästään seuraamaan.

Newitz rakentaa jokseenkin erikoisen siteen IPC:n etsivän, Eliaszin ja Paladinin välille. Eliaszin homokammoisuus, Paladinin sukupuolistaminen ja seksuaalisen linkin luominen ihmisen ja robotin välillä on välillä vaivaannuttava ja ainakin minulle siinä tuntui olevan jotain väärää ja pakotettua. Kun se yhdistetään robotin vapaan tahdon tavoitteluun, oli se sitten mahdollista tai ei, koin tarinan painostavaksi tältä osin. Uskoisin, että tarinan tarkoitus on etsiä sukupuolisuuden rajoja ja joustavuutta sekä yksilön oikeutta olla seksuaalisesti sitä mitä on, mutta koska robotilla ei aidosti tunnu olevan tätä valinnan vapautta, sen ohjaaminen johonkin päätökseen tai käyttäytymiseen tuntuu vääränlaiselta miellyttämisen halulta. Tämä oli siis minun tuntemus ja tulkinta.

Autonomous on monisäikeinen ja -kerroksinen tarina, jonka seuraaminen välillä Jackin jalanjäljissä ja välillä Eliaszin/Paladinin jalanjäljissä tuo sopivaa vaihtelua ja rytmiä tapahtumiin. Hahmot ovat aidonoloisen harmaita hyvine ja huonoine puolineen. Epäonnistuneen lääkkeen sivuvaikutuksien kuvauksissa on mielestäni ironiaa. Se sai minut ajattelemaan ihmisiä pakkomielteisinä robotteina ja miettimään mahtoiko tavikset olla suuryritysten patenteilla hallitsemassa maailmassa sittenkään muuta kuin hyödykkeitä robottien tapaan. Kuka sitä autonomiaa siis oikeastaan tarvikaan.

Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat 2019 julkistettu

Helsingin Science Fiction Seura ry:n Tähtivaeltaja-palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle. Lopulliselle ehdokaslistalle 2019 raati on nostanut seuraavat teokset:

- Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Vaihtoehtoisia aikajanoja hyödyntävä, puhutteleva dystooppinen mysteeri. Teos pureutuu siihen, kuinka ruotsalainen yhteiskunta jaetaan meihin ja muihin.

- Cixin Liu: Kolmen kappaleen probleema. Muistoja planeetta maasta 1. (arvostelu)

Scifin kovaa ydintä edustava, itsenäisenäkin romaanina toimiva mielikuvituksellinen sarjan avausosa. Kirja ammentaa luonnontieteiden ohella Kiinan lähihistoriasta ja kysyy, mikä on ihmiskunnan oikeus olemassaoloonsa.

- Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Vaihtoehtohistoriallinen, omaleimainen agenttiseikkailu, jossa kuoleman jälkeen pääsee hallituksen luvalla tuonpuoleiseen. Teos avaa filosofisia pohdintoja elämän merkityksestä – myös valtapelien panoksena.

- George Saunders: Lincoln bardossa

Huikea, moniääninen ja kokeileva romaani poikaansa surevasta Abraham Lincolnista. Kirja esittää perimmäisiä kysymyksiä ihmisenä olemisen ja valitsemisen taakasta.

- Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Dystooppiselle sukupolvialukselle sijoittuva romaani näyttää ylisukupolvisen sorron ja traumojen jäljet. Samalla teos luo kuitenkin myös toivoa, sillä se korostaa rikkinäistenkin hahmojen oikeutta määritellä itsensä ja tulevaisuutensa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Liun kirja on ainoa lukemani, tosin Anyurun ja Rajaniemen teokset ovat hankittuna. Solomonia olen myös katsellut, joten Saunders on ainoa, joka ei ole herättänyt näistä vastakaikua minussa. On mielenkiintoista nähdä minkä raati näistä lopulta palkitsee.

JY Yang: The Black Tides of Heaven

Singaporelaisen JY Yangin pienoisromaani The Black Tides of Heaven (2017) keräsi useita palkintoehdokkuuksia vuonna 2018. Useimmiten voitot menivät Martha Wellsin All System Redille (arvostelu), mutta Yangin kirja sai paljon kuitenkin huomiota. Tuona vuonna en ehtinyt sitä lukemaan, mutta nyt tammikuun lukumaratonin yhteydessä otin ja luin Tensorate-sarjan ensimmäisen kirjan lähes yhteen menoon.

Ean valtakunnassa valtionhoitaja on tullut luvanneeksi tärkeälle luostarin apotille nuorimman lapsensa oppiin. Hän ei kuitenkaan halua luovuttaa nykyistä kuopustaan, vaan sen sijaan synnyttää yllättäen kaksoset, jotka molemmat viedään lapsina luostarin hoiviin. Mokoya ja Akeha ovat erilaisia. Mokoyalla kehittyy ennalta näkemisen lahja, minkä vuoksi hänen äitinsä haluaakin hänet takaisin hyötyäkseen siitä. Lapset päättävät aikanaan oman sukupuolensa ja kasvavat erilleen. Mokoya kasvaa palatsissa, kun taas Akeha kulkee ympäri maata, kunnes vuosia myöhemmin heidän polkunsa jälleen kohtaavat, kun on syntymässä kapinaliike ja kohtalo kertoo heidän olevan osa sitä.

The Black Tides of Heavenin on määritetty oleva silkpunkia, Itä-Aasiaan historiaan ja keksintöihin perustuvaa Viktorian ajan steampunkin vastinetta. Tarinassa harjoitetaan slackcraftia, eli jonkinlaista luonnontieteellistä maagisuutta, joka on harvojen etuoikeus. Fantasian pariin mennään, vaikka tiede on tuomassa uusia teknologisia asioita, joilla tavalliset tallaajat voivat korvata puutteensa slackissa. Tarina ei siltä osin ole ehkä täysin uraauurtava, mutta silti tervetullut lähestymistapa. Slackissa on monimutkaisuutta, joka ei ihan heti aukea ja paljastu ja maailmassa on muutenkin kiehtovaa salamyhkäisyyttä.

Jonkin verran alussa oli hankaluuksia päästä sisään they/their pronominin käytöstä hän-sanan yhteydessä. Tätä ongelmaa ei olisi suomenkielisenä, mutta englanninkielisessä tekstiin pitää keksiä milloin mitäkin välttääkseen sukupuolittamista. Tässä pointtina oli kuitenkin lisäksi, että tehtiin kielellisesti ero siitä elämän vaiheesta, jossa ei ollut vielä päätetty mitä sukupuolta haluaa edustaa ja siitä, kun valinta oli tehty. Mahdollisuus oli tietysti olla valitsematta. Miten tämä sitten suomenkielessä korostuisi ja erottuisi, on oma probleema. Ei taida olla tosin pelkoa, että teos suomennettaisiin. Joka tapauksessa, luulin alussa, että ihmiset ajattelevat itseään monikossa, joten heidän persoonaansa liittyy jotain salattua lisää. Mielikuvitus on ystävämme. Näin ei kuitenkaan ollut.

Tarinan juonessa ei osunut kaikki ihan kohdilleen, se oli liian hätäinen mielestäni ja ehkä kuitenkin liian mustavalkoinen asetelmiltaan, kuin mitä olisin toivonut. Minulle tunneside kaksosten välillä jäi tuntemukselta vaisuksi, sillä niin erilaisia he kuitenkin olivat. Mokoyan ja Akehan valinnat ovat ripauksen perinteiset makuuni. Ymmärrän tarinan saaman huomion ja saavutetut palkintoehdokkuudet. Pienoisromaani on piristävä varsinkin itämaisine lähtökohtineen. Rinnakkaisromaani The Red Threads of Fortune on hyvinkin lukulistalla. Ehkä se avartaa vielä maailmanluontia ja slackin salaisuutta, ja tuo jotain lisää muihinkin hahmoihin kuin kaksosiin. Äidin hahmon tausta olisi kiva lisä.

Martha Wells: Artificial Condition

Artificial Condition (2018) on Martha Wellsin The Murderbot Diaries -sarjan toinen pienoisromaani. Luin ensimmäisen osan, All Systems Red, viime vuoden helmikuussa (arvostelu).

Artificial Condition jatkaa tarinaa suoraan. Murderbot etsii tietoa osuudestaan pahamaineisessa teurastuksessa, josta hänellä on vain heikot mielikuvat, jotta pystyisi tulevaisuudessa välttämään mahdollisesti saman tilanteen. Riistäytyikö hän todellakin hallinnasta, vai oliko kyseessä hakkerointi. Hän päätyy alukseen, joka osoittautuukin yllättävän päteväksi ja sen sijaan, että ilmiantaisi Murderbotin, hän ryhtyy avustamaan tätä tehtävässä. Päästäkseen tiedon saamiseksi kohteeseen, jossa verilöyly tapahtui, Murderbot ottaa tehtävän turvallisuuskonsulttina auttaakseen samalla kolmea tutkijaa saamaan työnsä tulokset takaisin yritykseltä, joka ne heiltä huijasi.

Artificial condition on tunnelmaltaan hieman erilainen kuin sarjan ensimmäinen osa, koska Murderbot on tässä pääasiassa omalla asiallaan. Kiinnitin tarinassa huomiota enemmän inhimilliseen puoleen, joka oli nyt helpompi hyväksyä, sillä kirjailija antaa androidille ihmisroolin peitetehtäväksi. Droidin tarve selvittää omaa rooliaan ja autonomista asemaa tekee siitä kiinnostavan päähahmon ja kohtalaisen sympaattisenkin, mutta onneksi mukana on myös sarkasmia. Kommunikointi aluksen tekoälyn ARTin kanssa on onnistunutta, vaikka mietin kuinka helposti kaikki saadaan onnistumaan nimenomaan tämän tuttavuuden vuoksi.

Kakkososa tuntuu hitusen paremmalta kokonaisuudelta kuin aloitusosa, vaikka en nyt kyllä vieläkään aivan myyty tälle sarjalle ole. Luin juuri toisen uudehkon kirjan, jossa robotit ja niiden autonomia oli tärkeä teema, ja jos olisin kirjoittanut tämän arvion ennen sen lukemista, olisin ehkä suhtautunut erilailla Murderbotia kohtaan. Toisesta kirjasta myöhemmin ja joka tapauksessa pidin Wellsin pienoisromaanista sen verran paljon, että aion ehdottomasti lukea seuraavatkin osat eli Rogue Protocol ja Exit Strategyn. Ties mihin tässä sarjassa vielä ylletään.

Ursula K. Le Guin: The Tombs of Atuan

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat yksiin kansiin Charles Vessin kuvituksen kera. Luin heti alkuvuodesta ensimmäisen kirjan A Wizard of Earthsean (arvostelu) ja heti sen jälkeen kakkoskirjan The Tombs of Atuanin, joka on julkaistu alun perin vuonna 1971 (Atuanin holvihaudat, 1977).

Toisessa kirjassa pääosassa on nuori tyttö, Tenar, joka tulee lapsena tempaistua pois kodistaan ja julistetuksi uudeksi syntyneeksi korkeimmaksi papittareksi nimettömien temppeliin. Hän kasvaa Atuanin autiomaan keskellä tehtäväänsä yksinäisyydessä ja eristyksessä papittarien, muiden temppelin tyttöoppilaiden ja eunukkien seurassa. Temppelin hautapaasien alla kiemurtelee labyrintti, johon ei ole kuolevaisilla ja miehillä asiaa, ja osaan vain Arhaksi nimetyllä Tenarilla on pääsy. Mutta tähän pyhään paikkaan ilmestyy tunkeilija, velho nimeltä Ged etsimään aarretta. Gedin kohtaaminen avaa Tenarin silmät lopullisesti, sillä erällä toisella korkea-arvoisella papittarella on suunnitelmia, jotka uhkaavat paitsi Gedin, myös Tenarin henkeä.

Kuten esipuheessa Le Guin kertoo, hän lähti jo toisessa osassa etsimään pääosanaisen ääntä, mikä ei kovin yleistä fantasiassa ollut noihin aikoihin. Hän ei ihan tavoittanut sitä, sillä Tenar oli tarinassa vasta nuori tyttö, joka ei vielä ole löytänyt todellista itseään. Ged on sen sijaan jo kokeneempi ja The Tombs of Atuan palaa ykkösosan tapahtumiin antaen niille jatkoa. Le Guin tunnustaa jälkipuheessa, ettei hänellä ollut aikeita kirjoittaa jatkoa, mutta Maameren saaret olivat tulvillaan tapahtumia ja tarinoita, joihin oli pakko palata, tällä kertaa Kargishin kulttuuriin, jossa miesten hallitsemassa valtakunnassa naiset ovat papittaren roolissa. Hyvä näin, että palasi. Ykkösosan autiolla saarenpahasella asustaneet nainen ja mies saivat nyt tarinansa kuuluville ja nimettömien jumalat avartuivat pahuudessaan.

Tenar/Arha oli alussa naiivin ärsyttävä, mikä varmastikin niissä kasvuolosuhteissa on ymmärrettävää. Hän kuitenkin osoittautuu harkitsevammaksi ja uskaltaa tunnustaa puutteensa, vaikkakin vielä nuoruuden uhmalla. Itse labyrintti on kiehtova, mutta samalla pelottava, sillä tiedän miltä maan alla pimeääkin pimeämmässä pimeydessä olo tuntuu. Maameren sarja on kategorisoitu ja luokiteltu nuorille, mutta kyllä tämä ihan täydestä menee aikuisellekin.

Olen todella iloinen, että päätin lukea sarjaa uudestaan ja alkuperäiskielellä. Lukeminen on nautinto. Tämä teos on mukana Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteessa.

Kevään 2019 tulevia kirjoja

Tein viime heinäkuussa katsauksen syksyn 2018 tuleviin genrekirjoihin, joista osan olen ehtinyt jo lukea, osa on kesken ja muutama vasta ilmestynyt tai ilmestymässä hieman myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Kaikki lukemattomat ovat yhä lukulistalla, johon nyt lisään tämän kevään tulevia kiinnostavia spefiteoksia.

Suomenkielinen kirjallisuus

Gummerus julkaisee tammikuun lopulla käännöksen Naomi Aldermanin vuonna 2016 julkaistusta The Power -kirjasta nimellä Voima.

Vaikka teoksen kansi muistuttaa jotenkin itänaapurimme vanhaa kommunistista julistetta, itse tarina sukupuolien voimien tasapainon järkkymisestä tuntuu kiehtovalta, joten eiköhän tule luettua.

Helmikuussa ilmestyy Otavalta Robin Hobbin Narri ja Näkijä -sarjan toinen osa, Narrin vaellus, suomeksi. Tiedän, etten vieläkään pysty lukemaan sarjaa uusiksi englanninkielisten jälkeen, mutta kirja on kuitenkin ostoslistalla ehdottomasti.

Niin ikään Otavalta on tulossa Conn Igguldenin Suolan valtakunta -sarjan toinen osa, Shiang. Kuuluu lukulistalle.

Vaskikirjoilta ilmestyy kevään ja alkukesän aikana pari kiinnostavaa teosta: August Derlethin Cthulhun jäljet -novellikokoelma helmi-maaliskuussa ja touko-kesäkuussa Harry Harrisonin Eedenistä länteen. Vaskikirjojen tarjonta on aina huomion arvoista ja nämä molemmat ovat hankintalistalla.
Derlethiä en ole aiemmin lukenut, joten ehkä tästä on hyvä aloittaa. Harrisonin vaihtoehtohistoriallinen dinosaurustarina on sarjan ensimmäinen osa ja yhden Harrisonin luetun kirjan jälkeen suhtaudun siihen varovaisen odottavasti.

V.E. Schwabin Lontooseen keskittyvä Magian syvempi sävy on Kariston julkaisulistalla maaliskuussa. Kyseessä on Shades of Magic -sarjan ensimmäinen osa.

Tämä teos vaikuttaa todella kiehtovalta, koska tapahtumapaikka on Lontoo, mutta mitään superteosta en kuitenkaan odota. Toivottavasti yllättää positiivisesti, olen kuullut kirjasta hyviä arvosteluja

Maaliskuu on muutenkin kiihkeä julkaisukuukausi, sillä silloin ilmestyy Karistolta vielä myös Josh Malermanin Lintuhäkki. Menin ja katsoin Bird Box -elokuvan Netflixistä ennen kuin tajusin kirjan olevan tulossa myös suomeksi.

Elokuva oli kiehtovalla tavalla pelottavan outo, joten ehkäpä luen myös kirjan, vaikka yleensä mielummin luen ja katson toisessa järjestyksessä.

Englanninkielinen kirjallisuus

The Bear and the Nightingale -kirjan kirjoittajalta Katherine Ardenilta on tulossa sarjaan jo kolmas kirja, The Winter of the Witch ihan muutamien päivien kuluttua. Toinen osa on lukulistan kärjessä, joten kunhan saan sen ensin luettua, on uutuuskin vuorossa.

Toivottavasti sarja jatkuu yhtä kiehtovana kuin ensimmäinen osakin.

Huhtikuulla on tiedossa Lauren Beukesin Motherland, dystopinen ja psykologinen trilleri, jonka todennäköisesti otan lukulistalle.

En pidä kuitenkaan kiirettä sen kanssa, jos vaikka Beukes olisi mahdollisesti vielä suomennettavien listalla.

Aloitin Loppiaisen lukumaratonissa Claire Northin The Gameshouse -sarjan pienoisromaanien luvun. Kaikki kolme, The Serpent, The Thief ja The Master ilmestyvät kokoelmana toukokuun lopulla sarjan nimellä. Ensimmäisen osan jälkeen olin kohtalaisen omituisissa fiiliksissä, ja aion jatkaa jatko-osien lukemista. Kokoelma on lähinnä muistutukseksi, että tsekkaan onko siinä jotain lisä-arvoa. Niille jotka eivät lue yksittäisiä pienoisromaaneja, kokoelma on varmastikin parempi vaihtoehto.

Loppiaisen lukumaraton 2019 - päivittyvä postaus

Vuoden ensimmäinen yhteisöllinen lukumaraton sijoittuu loppiaisviikonloppuun ja sen vetäjänä on Bibliofiilin päiväunia -blogin Mari. Ehdin jo yhden henkilökohtaisen lukumaratonin vetää vuoden alkajaisiksi, mutta koska myös tämä viikonloppu sopii lukemiselle, niin osallistunpa tähänkin. Mukaan mahtuu vielä. Säännöt on tutut vanhat, eli 24 tuntia lukemista ja tauot lasketaan mukaan.

Kuten aiemminkin, päivitän tähän postaukseen lyhyesti etenemistä. Jonkin verran myös Twitteriin, jota voi seurata esim. sivupalkin alaosasta, jonne twiittini on linkitetty. Olen valinnut joukon ekirjoja ennakkoon, kaikki rästilukemisia. Listalla mm. Martha Wellsia, JY Yangia, Annalee Newitzia ja Claire Northia. Nähtäväksi jää mitä heidän kirjoistaan ennätän lukea.

Aloitan lauantaina klo 00:05 Martha Wellsin Artificial Conditionilla, joka on Murderbot Diaries -sarjan toinen osa.

Klo 00:05. Nyt alkaa.

Klo 3:12 Artificial Condition on luettu, sivuja ekirjassa oli pienoisromaanimittaisesti 129. Piti hyvin otteessaan reilut kolme tuntia.

Silmiä hieman väsyttää, mutta aloitan joka tapauksessa JY Yangin The Black Tides of Heavenin.

Klo 9:40 jälleen hereillä jatkamaan. Etenin kirjaa vajaa 50 sivua yöllä, mikä oli alkulämmittelyä tarinassa, joten siitä eteen päin nyt. Reilu 14 tuntia lukumaratonia jäljellä.

Klo 12:00 Maraton noin puolessa välissä. The Black Tides of Heavenia luettuna 118 sivua. On tauon paikka.


Klo13:45 The Black Tides of Heaven luettu kokonaisuudessaan, 163 sivua.

Seuraava pienoisromaani on Claire Northin The Serpent, The Gameshouse-sarjan eka osa.

Klo 15:30 17 % The Serpentistä luettu. Tarkistan sivumäärän myöhemmin, sillä Kindlessä sitä ei näe. Nyt pidän tauon ja käyn pelaamassa Pokemon Gon ex-raidin välillä. Hieman happihyppelyä samalla.

Klo 19:40 Lukuvauhti on hidastunut, sillä väsymys painaa. Olen jossain 60 sivun paikkeilla menossa The Serpentiä. Hieman erikoinen teos. Vielä noin 4,5 tuntia maratonia jäljellä.

Klo 22:00. The Serpent luettu, 138 sivua. Olipahan kirja, josta ei heti tiedä mitä ajatella. Maratonia on vielä 2 tuntia jäljellä.

Aloitan Annalee Newitzin Autonomousin.


Klo 23:05 Uni painaa melkoisesti, joten lukeminen ei enää onnistu. Päätän siis tämän kertaisen lukumaratonin tuntia aiemmin. Ehdin lukea Autonomousia 19 sivua. Loppusaldoksi tuli 3 kokonaista pienoisromaania ja yhden kirjan aloitus, yhteensä 404 sivua.

Oli erinomainen lukumaraton kirjavalintojen suhteen. Niistä tarkempia mietteitä myöhemmin.

Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Luin Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat jo aikaa sitten, ja minulla on jäänyt niistä haaleahko mielikuva, etteivät ne yllä minun makuni mukaan kirjailijan scifituotannon tasolle. En edes muista mistä syystä, joten kun viime vuonna ilmestyi sarjan aloituksen 50-vuotisjuhlapainos The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition päätin, että on aika lukea sarja kokonaisuudessaan uusiksi alkuperäisellä kielellä ja katsoa miltä se tuntuu tänä päivänä, kun vettä on virrannut paljon sillan alta edellisen lukukerran jälkeen.

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Maameren tarinoihin liittyvät romaanit ja novellit yhteen täydennettynä Charles Vessin kuvituksella. Kokoelman esittelyn kirjoitti Le Guin itse helmikuussa 2016. Hän kiinnittää siinä huomiota kuvituksiin, jotka ovat vuosikymmenien varrella usein kuvanneet hahmot vaaleaihoisina, mitä selvästikään useimmat eivät ole. Vessin kuvitus toteuttaa Le Guinin maailmaa sellaisena kuin sen tarkoitus on olla. Vaikka kyseessä on kokoelma, käyn jokaisen yksittäisen kirjan läpi omanaan ja palaan alkupuheeseen myös myöhempien kirjojen osalta.

Earthsea-sarjan aloittaa vuonna 1968 julkaistu A Wizard of Earthsea (Maameren velho, 1976). Liitän kirjan mukaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Syrjäisessä ja vaatimattomassa kylässä asuva Sparrowhawk on pieni poika, joka osoittaa maagisia kykyjä jo varhain. Hän saa voimakkaalta velholta tosinimensä Ged ja päätyy Roken saarelle velhokouluun, jossa hän on lahjakas ja nopea oppilas, mutta myös turhamaisen innokas osoittamaan olevansa parempi kuin muut. Niinpä hän tekee virheen ja päästää elävien maailmaan varjon, joka voi tuhota hänet tai hänen kauttaan muita. Alkaa Gedin todellinen oppimatka velhouden hallitsemiseen.

Tämä lukukerta oli minun oppimatkani tunnustamaan jälleen, ettei ensimmäinen lukeminen aina riitä, olipa syy mikä tahansa – väärä lukuhetki, mieliala, kieli. Joskus todellinen teksti löytyy vasta myöhemmin ja näin kävi minulle nyt. Englanninkielisenä Earthsea heräsi elämään, se oli kaunis kaikkine saarineen ja jopa karuine sateineen. Ged huonoine puolineen oli elävä ja uskottava ja näin hänet paremmin kuin muistikuvani antoi ymmärtää. Tajusin kuinka värikäs Maameren asutus on ja kuinka selvästi se kuvaillaan. On vaikea ymmärtää miksi en ensimmäisellä lukukerralla saanut samoja mielikuvia ja tuntemuksia.

Gedin vaiheet velhokoulussa olivat kiinnostavia, sillä ne toivat erityisesti esille varttuvan pojan luonteenpiirteet ja vertailukohdan siihen mikä tuntuu arvostettavalta ja tavoiteltavalta, eli vanhemman velhon Ogionin hiljaisuus ja vaatimattomuus.

Though a very silent man he was so mild and calm that Ged soon lost his awe of him, and in a day or two more he was bold enough to ask his master, ”When will my apprenticeship begin, Sir?”
”It has begun,” said Ogion.
There was a silence, as if Ged was keeping back something he has to say. Then he said it: ”But I haven’t learned anything yet!”
”Because you haven’t found out what I am teaching,” replied the mage…

Tarina on Gedin kasvutarina, erityisesti velhokoulun jälkeen, jolloin hänen on itse yksinään löydettävä keinot selviytymiseen.

Kiinnitin tarinassa huomiota nyt erityisesti taikuuden hallitsemiseen, kuinka se jaoteltiin naisten jokapäiväiseen elämään liittyvään arkielämän pikkutaikuuteen ja todelliseen miesten harjoittamaan suureen maagisuuteen. Tämä harmitti, mutta Le Guin antaa sille selityksen esipuheessa. Fantasiagenre oli miesten hallitsemaa ja naislukijat olivat kasvaneet miesnäkökulmaan kirjallisessa maailmassa, eikä sen maailman muovaaminen ollut helppoa. Le Guin kuitenkin ryhtyi siihen sarjan edetessä. Siksi tämän linjan seuraaminen uudelleenlukukierroksella on seikka mihin haluan kiinnittää huomiota, koska Le Guin rikkoi samaan aikaan jo rajoja science fiction tuotannollaan.

Arvostukseni A Wizard of Earthseata kohtaan lisääntyi ja odotan innoissani mitä muut sarjan teokset antavat uudelleen luettuna.