perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kai Ashante Wilson: The Sorcerer of the Wildeeps

Kai Ashante Wilsonin nimi soitti jonkin verran kelloja ja tein haun blogiini, josko olen sattunut lukemaan hänen kirjoituksiaan aiemmin. En ole, mutta hän on ollut viime vuonna pariin kertaan palkintoehdokkaana The Devil in America -novellillaan, joten siitä muistikuva. Nyt luin kovasti hypetetyn pienoisromaaniksi mainostetun The Sorcerer of the Wildeeps (2015) -teoksen, joka viime kuussa voitti Crawford-palkinnon.

Maahan sidoksissa oleva puolijumala Demane, the Sorcerer, on mukana palkkasoturijoukossa suojelemassa kauppakaravaania, jonka matka suojatulla tiereitillä, läpi taikuudesta tihkuvan Wildeepsin kohti Olorumin kaupunkia, ei olekaan niin suojattu, kuin mitä se aiemmin on ollut. Ryhmän kapteenina on toinen jumalien jälkeläinen, laulaen kommunikoiva mies, jonka hiukset juovat auringonvaloa ja energiaa. Yhdessä Demane ja kapteeni tarvitsevat kaikki jäljellä olevat jumalaiset lahjansa pitääkseen karavaanikulkueen hengissä epäluonnollisen olennon tuhovoimalta.

Miekkaa ja magiaa, fantasiaa ja science fictionia. Tarina on sekä toiminnallinen että hahmokeskeinen. Wilsonin kielenkäyttö on virkistävää. Hän luo sillä karkeaa aitoutta kulkueen mukana kulkeviin karaistuneisiin miehiin. Samalla se on sointuvaa, kaukana karkeudesta. Välillä teksti on vaikeaa, paikoin kovinkin modernihkoa, mutta sen kautta välittyy maailmankuva, joka tarinan takana on varmasti melkoisen monitahoinen, enemmän scifimäinen kuin fantasiamainen.

Tarinassa on paljon tunnelmaa. Olen usein tuskaillut kuinka vaikeaa välillä on tuoda esille tai saada minut älyämään hahmojen välisiä jännitteitä ja tunteita. Wilson iski kertalaakista. Demanen ja kapteeni Isan välillä syntyi linkki ilman suurempia ponnisteluja ja tarina kulkeutui sen myötä koskettavaksi. Demanen takaumat takasivat hahmon monipuolisuuden ja herkkyyden. Hän on enemmän humaani kuin soturi. Lyhyeksi tekstiksi (ekirjana 211 sivua) tarina on ehyt ja täyteläinen ja se nojaa vahvasti kulkueen miesten väliseen vuorovaikutukseen.

En ole miekka ja magia -tarinoiden suurin ystävä, itse asiassa olen lukenut niitä tarkoituksella kohtalaisen vähän, mutta Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps viekoittelee polulle. Iski ärsyttävä halu lukea esim. Fritz Leiberiä lisää, tai edes Cookin ilmestyneet Musta komppania -kirjat, vaikka tällä hetkellä lukusuunnitelmat ovat tiukasti kiinni mahdollisissa Hugo-nimettävissä. Wilsonin teos puljahtaa minun ehdokkaakseni Novella-kategoriaan. On se sen arvoinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...