A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa (1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...

se hieman...

ärsyttää!

Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Karel Čapek: R.U.R. - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 12

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 11 jäi minulta väliin, mutta nyt tähän Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin vetämään kahdenteentoista haasteeseen terästäydyin mukaan. Olen lukenut viime aikoina useitakin klassikkoja, mutta valitsin tempaukseen tsekkiläisen Karel Čapekin näytelmän R.U.R., joka valmistui vuonna 1920. Näytelmän ensiesitys oli Prahassa 25.1. 1921 eli kutakuinkin 100 vuotta sitten. Suomeksi teos on ilmestynyt kokonaisuudessaan 2009. 

R.U.R. eli Rossumin universaalit robotit koostuu neljästä näytöksestä, joista ensimmäinen on alkunäytös. Rossumin tehdas on kehittänyt roboteista uuden, ihmisestä vaikeasti erotettavan version, jonka tuotanto on salaista. Ylijohtajan tytär Helena Glory saapuu tehtaalle, jossa sen johtajisto pääjohtaja Harry Dominin johdolla esittelee hänelle robotit. Helenan ällistykseksi niitä ei todellakaan erota biologisista ihmisistä, mutta pääjohtaja vakuuttaa ettei niillä ole tunteita, omaa tahtoa, intohimoja, historiaa tai sielua. Helena kapinoi, sillä hänen mielestään Robotteja tulisi kohdella kuten ihmisiä, niille pitäisi antaa vapaus tunteisiin ja rakkauteen. Vuosien jälkeen, kun Robotit ovat korvanneet ihmiset työnteossa, sillä ne ovat halpoja ja helposti massatuotannolla valmistettavia, ihmisten syntyvyys on laskenut ja maailmantalous on robottien varassa. Rossumilla tuotetaan uusi robottimalli, poikkeuksellinen Radius. On väistämätöntä, että robotit ottavat vallan, mutta yhteiskunta ei ole kuitenkaan sillä valmis. Sen huomaavat myös robotit.

R.U.R.in kieli on vanhahtavaa ja pateettista, mikä osin peittää alleen tarinan ajattomuuden. Čapek esittelee teoksessa ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa sanan robotti. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen mekaaninen tuote, vaan ihmisen kaltainen biologinen olento, josta tänä päivänä käytettäisiin ehkä nimitystä "biomuoto", kuten Adrian Tchaikovsky omissa Dogs of War -teoksissaan (arvostelu) käyttää. Kirjan jälkisanoissa tarjotaan robotti-sanan alkuperäksi tsekkiläistä robota-sanaa, joka tarkoittaa taksvärkkiä, työtä, jonka tuotos menee yhteiskunnan hyväksi, eikä tekijä saa siitä palkkaa. Tarinan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut keskittyä robotteihin, vaan ihmiseen ja hänen sankaruuteensa jopa tuhon hetkellä. R.U.R. on dystopia, siitä ei ole epäilystäkään, ja ehkäpä tuo sankaruus ei näyttäydy tämän päivän valossa enää samalta, kuin sata vuotta sitten, vaan aika naiivilta. 

Isaac Asimov, joka on tunnettu omista roboteistaan, piti Čapekin R.U.R.-näytelmää huonona, mutta kiittelee sitä robotti-sanasta. Asimov on kuitenkin poiminut omiin kirjoihinsa muutakin idean tynkää kuin pelkästään yhden sanan, joten R.U.R.illa on ollut sitäkin kautta suuri vaikutus keinoihmiseen liittyvään kirjallisuuteen. Čapekin lähtökohta oli inhimillisyys, ahneus, työ vähemmillä kustannuksilla ja massatuotannolla saavutettava runsaus, jolloin ihmiset voivat vetää lonkkaa yltäkylläisyydessä. Tehdastyön kasvava vaikutus yhteiskunnassa on merkittävä osa teosta. R.U.R.issa on havaittavissa myös ajattelu, joka sittemmin tieteisfiktiossa on nostanut usein päätään. Robotteja/androideja inhimillistetään ja niille vaaditaan ihmisten kaltaisia oikeuksia. Tämä on esillä esim. paitsi Asimovin tuotannossa, myös erittäin pitkälle vietynä Annalee Newitzin 2017 julkaistussa teoksessa Autonomous (arvostelu).

R.U.R. on klassikko, jonka voisin katsoa näytelmänäkin, tosin ehkä modernimmalla kielellä.