keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.


PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

2 kommenttia:

  1. Kiinnostava kirja! Onko tätä suomennettu? Hyytävän ajankohtaiselta kuulostava tulevaisuudennäky, kuten scifistä tuppaa olemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti ei ole suomennettu. Scifistä, kuten kirjallisuudesta yleensäkin, päätyy vain todella pieni osa suomennettavaksi, ja yleensä se kaupallisesti potentiaalisin. Tämä ei ehkä ole sellainen.

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...