Hugh Howey: Hiekka

Luin Hugh Howeyn Siilo-sarjaa englanniksi vuosina 2012-2013, jolloin kirjailija oli juuri siirtynyt indiekirjoittamisesta kustannusyhtiön leipiin, ja kävin myös Helsingin kirjamessuilla 2013 kuuntelemassa mitä sanottavaa hänellä oli silloin erikoisella tavalla käynnistyneestä urastaan. Sittemmin kirjailija on hieman unohtunut, enkä ole saanut kuluneen viiden vuoden aikana luettua Siilon viimeistä osaa, Dustia (Kohtalo). Nyt luin kuitenkin erillisen tarinan, Hiekka (suom. 2016), joka alun perin on ilmestynyt Siilon tapaan useassa osassa vuosina 2013-2014.

Hiekka on dystopinen tarina hiekkaan hautautuneesta maailmasta, jossa isän katoamisen jälkeen rikkirevitty perhe yrittää selvitä. Isä lähti etsimään jotain parempaa, mutta ei koskaan palannut, vaan jätti perheensä jälkeen. Hänen lapsensa, kolme poikaa ja tytär ovat kaikki lahjakkaita, etenkin vanhimmat Palmer ja Vic hiekkasukelluksessa. Äiti on yrittänyt tehdä parhaansa, mutta ajautunut pitämään ja työskentelemään ilotalossa. Isän varjo häilyy koko ajan perheen yllä. Kun Palmer sotkeutuu omia tarkoitusperiään ajavan ryhmän asioihin, alkaa tapahtumat vyöryä kuin siirtyvät dyyniharjanteet.

Hiekka tuntuu sarjan ensimmäiseltä osalta. En tiedä onko sen tarkoitus koskaan jatkua, mutta minusta loppu tunnelmastaan huolimatta töksähtää kuin sanamäärä olisi tullut täyteen ja olisi pakko kuroa äkkiä jonkinlainen päätös tarinalle. Moni asia jää tyhjän päälle. Tarinassa kuvataan paljon perheen lapsia, joista vanhimmat ovat jo itsenäisiä nuoria aikuisia. Aluksi tuntui, että pääsisin heihin sisälle, mutta loppua kohden särmikkyyttä siloiteltiin, ja se jäi harmittamaan minua. Sisimmässään kaikki olikin hyviä ja rakastavia jne. Tylsää.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin anti on maailma, joka poimii monesta mallia, mutta onnistuu olemaan silti omalaatuinen. Sen sijaan, että menneet kaupungit olisivat veden (tai jään) alle uponneita, kuten monesti fiktiossa, ne olivat hiekan alla ja oli syntynyt hiekkasukeltajien ammattikunta. Sukelluksen kuvaaminen aiheutti klaustrofobisia tunnelmia, hiekan paineen ja liikkeen tai jämähtämisen pystyi aistimaan. Paine rintakehällä estämässä hengitystä oli kamalinta. Hiekkasukellus tuntui erilaiselta kuin veteen sukeltamisen kuvaus. Kuten inuiiteilla ja meilläkin on monta ilmaisua lumelle ja sen eri koostumuksille, on Howey kehittänyt vastaavia hiekalle, riippuen missä se on tai missä muodossa pakkautuneena tai tarttuneena. Tämä oli kiehtovaa luettavaa. Aloin miettimään ovatko vastaavat ilmaisut käytössä jo heimoilla, jotka elävät hiekan keskellä.

Hiekka ei ole kovinkaan pitkä kirja ja vaikka se ajoittain tempaisi mukaan, se ei jaksanut vetää minua kovin pitkää aikaa kerrallaan. Olen lähes jokaisen kirjan jälkeen tyytyväinen, että tulipa luettua, oli sitten kokemus laatuaan mitä tahansa. Hiekan anti oli laajentunut ajatusmaailma hiekan olemuksesta, sen tunnusta kehon ympärillä ja miltä se kielellä tuntuu kuvainnollisesti, vaikka konkreettisesti jo tiedän. Minä nimittäin työssäni silloin tällöin maistelen maata.