keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Mika Rassi (toim.): Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Venäläistä genrekirjallisuutta on tullut luettua varsin vähän, vaikka tähän mennessä kaikki luetuksi tulleet ovat olleet ihan kelpoisia. Suunnitelmissa on tutustuminen pariin kolmeen teokseen, kunhan ehdin. Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (2014) on Mika Rassin toimittama ja suomentama kokoelma pääosin goottiromantiikkaa edustavia kauhutarinoita 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, noin 100 vuoden ajalta. Savukeitaan kauhuklassikko-sarjassa julkaistu kirja (#3) sisältää 7 tarinaa sekä lopussa jälkisanat-osan, jossa kerrotaan hieman tarinoiden kirjoittajista ja taustasta, kuinka ne sijoittuvat Venäjän kirjallisuuden kenttään. Suluissa on novellien julkaisuvuosi jälkisanoista pengottuna.
  • Aleksandr Afanasjev: Upyyri (1855-1863)
  • Antoni Pogorelski: Lafertovon unikkoeukko (1825)
  • Tit Kosmokratov: Vasilinsaaren yksinäinen talo (1829)
  • Aleksei Konstantinovitš Tolstoi: Upyyri (1841)
  • Ivan Turgenev: Isä Aleksein kertomus (1877)
  • Aleksei Apuhtin: Elämän ja kuoleman välissä (1892)
  • Jevgeni Zamjatin: Mamai (1920)
  • Jälkisanat
Koskapa venäläinen kirjallisuus ei yleensäkään ole koskaan houkutellut minua, en myöskään tunnista näistä kirjailijanimistä ennestään kuin Turgenevin ja Zamjatinin (jota löytyy kirjastoista myös translitteroidulla nimellä Eugen Samjatin). Kahden kertomuksen nimi on Upyyri, joiden kautta sitten opin uutukaisen asian: se tarkoittaa vampyyria. Venäläinen vampyyri, ennen eurooppalaisen Draculan valtakautta, on hyvin seuraajansa kaltainen, mutta silti jonkin verran poikkeava. Mitään erikoisen uutta ei kokoelman vampyyreissa ole, mitä tänä päivänä ei pidettäisi jo vanhanaikaisena ja moneen kertaan nähtynä. On kuitenkin aina paikallaan palata varhaisempaan vaiheeseen, alkulähteille päin ja muistella mitä matkan varrella on kenties unohdettu. Afanasjevin ja Tolstoin tarinat ovat nekin erilaisia keskenään. Afanasjevin tarina on kansantaru-tyyppinen, ja siinä on sellaisia perinteisiä elementtejä, mitä esimerkiksi kotimaisista nykyaikaisista kauhutarinoista Ruumiittomat-antologiasta puuttui. Tolstoilla on mukana goottilaisuutta, yläluokkaisuutta, paholaisten juhlintaa ja jonkin verran huumoriakin. Hänen Upyyrinsä on kokoelman pisin ja sekavin tarina, mutta silti pidin siitä kohtalaisesti. Siinä oli tunnelmaa.

Lafertovon unikkoeukkossa on kansansatumaisuutta, väärin keinoin hankittu aarre, naimasopimus ja pinteestä pelastumista ja onnen löytämistä. Vasilinsaaren yksinäinen talo on tutunomainen asetelmiltaan, kaksi nuorukaista, jotka kilpailevat yhdestä neidosta. On harhautusta, petturuutta ja sisäistä romahtamista, kummasti hupenevaa terveyttä. Osa näistä seikoista toistuu myös Isä Aleksein kertomuksessa, jossa syrjäkylän pastori kertoo terveenä opiskelemaan lähteneen poikansa tarinan kalvavan muutoksen ajalta. Kyseessä on ennemminkin mystinen ja uskonnollinen kuin kauhukertomus. Tämä ei suinkaan ole ainoa novelli, jossa kirkko ja uskonto ovat mukana. Jo heti aloituskertomuksessa kirkolla on merkitys tapahtumapaikkana ja pahaa vastustaessa. Kirkon ja sen symboleiden, ristin ja pyhän veden, osuudet yliluonnollisissa kauhukertomuksissa ovat ylimalkaan mittavia. Elämän ja kuoleman välissä on nimensä mukainen kertomus, elämästä, kuolemasta ja uudelleensyntymästä. Mamai jäi minulle epäselväksi kaksine aikakausineen. Jälkipuheen mukaan tarina pohjautuu Pietari-myyttiin, jonka mukaan Pietari on suolle rakennettu aavekaupunki. Minulla ei ole siitä juuri enää mitään mielikuvia.

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa tuntuu todellakin hengeltään ja tyyliltään venäläiseltä. Turgenevin Isä Aleksein kertomus ja Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä nousivat ehkä hitusen muita kiinnostavammiksi yksittäisinä tarinoina, mutta Vasilinsaaren yksinäisessä talossa ja Tolstoin Upyyrissäkin oli omat hetkensä. Ihan mielenkiintoinen kokoelma tutustua.

12 kommenttia:

  1. Katselin tätä ohimennen kaupassa, vaikutti potentiaalisesti kiinnostavalta. Kirjailijoista nimenä tiedän myös Tolstoin, jonka tuotantoon kuuluu avaruusscifiklassikko Aelita ja ilmeisesti muutakin genrekirjallisuutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan toimittaja ei mainitse jälkisanojen Tolstoin esittelyssä mitään Aelitasta, mutta ilmeisesti hän haluaa keskittyä kauhugenreen. Wikipediassa oli näköjään lista kirjailijan suomennetuista tarinoista. En ehkä lähde etsimään käsiini.

      Poista
    2. Juu, se onkin eri Aleksei Tolstoi se, nimittäin Aleksei Nikolajevitš Tolstoi, joka Aelitan kirjoitti. Mulla on vaikka mitä venäläistä omassa hyllyssä mitä voisi lukea pois, myös Aelita. Oikein hamsteri oon ollut, kun kaikkea olen aikoinaan haalinut ettei muistakaan.

      Poista
    3. No tietenkin... Konstatinovitš... Nikolajevitš... eh. Siis eri Tolstoi.
      Hamstrausta tässä tapauksessa voidaan pitää positiivisena asiana.

      Poista
  2. Mulla näköjään on ollut sama lukuajankohta muutaman kirjan kohdalla kun sulla lähiaikoina – kiva juttu :)

    Mukava vanhanajan tunnelma näissä kertomuksissa kyllä oli. Mua mielytti eniten Elämän ja kuoleman välissä ja heti kintereillä tuli Tolstoin Upyyri ja Isä Aleksein kertomus. Zamjatinin tarinaa en tajunnut yhtään. Olin ajatellut lukea Zamjatinin klassikoksi luokitellun scifikirjan Me, mutta tämän tarinan jälkeen epäröin – toisaalta en oikein ymmärrä Hannu Rajaniemenkään novelleja, mutta romaani mittaiset ovat olleet loistavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on samat suunnitelmat Zamjatinin suhteen. Englanninkielinen We oli ekirjana törkeän halpa, joten olen hankkinut sen. Ehkäpä dystopia käytti kirjailijalta helpommin ymmärrettävästi.

      Poista
  3. Tämä teos on ollut jo pitkään hankitalistalla. Kiinnostuin venäläisistä klassikkotarinoista, kun tutkin joskus paikallisia vampyyritarinoita jotain kirjoitusjuttua varten. Suurin osa tarinoista onkin tuttuja wikipedian tiivistelmien kautta.

    Pidän vanhoista kauhutarinoista, ne ovat jotenkin niin elegantteja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, vanhoissa kauhutarinoissa on oma tunnelmansa ja viehätyksensä.

      Poista
  4. Sain juuri lahjaksi Venäjän kansan salattuja satuja ja kyseisen teoksen. Molemmat ovat varmasti mielenkiintoisia. Voin myös lämpimästi suositella Zamjatinin Ihmisten kalastaja novellikokoelmaa. Novellit eivät edusta scifiä tai fantasiaa, mutta vähänkin venäläisestä kirjallisuudesta kiinnostuneelle, ja miksei muillekin, tutustumisen arvoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta, olen törmännyt kokoelman nimeen. Tällä hetkellä minulla etusijalla on Zamjatinin Me, mutta ehkä joskus myöhemmin.

      Poista
  5. Tämä kirja on kukkuillut haalittavien listalla, kaikki venäläinen kun kiinnostaa yleensä. Ivan Turgenjevin novelli Aaveita on loistava. Tuli luettua hiljattain uudestaan, kun kirjahyllyn perukoilta nappasin vanhan Vampyyrit- antologian (toimittanut Richard Dalby).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla vasta uudemman polven venäläiset genrekirjailijat ovat varsinaisesti herättäneet kiinnostusta itäisen naapurimaan kirjailijoihin. Klassikoita toki katson esim. teatterissa tai baletissa sujuvasti :)

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...