Jo Walton: My Real Children

Jo Waltonin uusin romaani My Real Children julkaistiin muutama viikko sitten. Edellinen Among Others (arvostelu) nousi Hugo ja Nebula-voittajaksi ja ennustan, että My Real Childrenkin tulee huomioiduksi tällä sektorilla.

Eletään vuotta 2015 ja Patricia Cowan on iäkäs muistisairaudesta kärsivä nainen. Hän unohtelee päivämääriä, tapahtumia ja sanoja, mutta muistaa menneensä naimisiin Markin kanssa ja saaneensa neljä lasta. Outoa kyllä, mutta hän muistaa myös eläneensä elämänsä Been kumppanina ja kasvattaneensa yhdessä tämän kanssa kolme eri lasta. Menneisyyksien maailmat ovat erilaiset, toisessa pommi surmaa presidentti Kennedyn, toisessa Kennedy elää, mutta ei asetu enää ehdokkaaksi toiselle kaudelle ydinsodan uhkan muututtua todellisuudeksi. Patricialla on kaksi elämää, kaksi maailmaa ja kaksi versiota historian kulusta. Kaikki oli kiinni yhdestä vastauksesta.

My Real Children on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka vetävästi Jo Walton osaa kirjoittaa arkisesta elämästä iloineen ja suruineen. Kieli on selkeää ja tarinassa on sekä populaarisia viitteitä että tunnetta, mitkä tekevät siitä helposti lähestyttävän ja samaistuttavan. Waltonin kirja tuo esille naisen elämää eri kausina, eri rajoituksilla ja vaihtoehdoilla, ajoittain varsin yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Teemoina ovat suvaitsevaisuus ja seksuaalioikeudet, kuin myös perhe ja yleensä läheisyys. Rakkautta käsitellään ilman ylitse lyövää sentimentaalisuutta. Patricia, jonka nimi vaihtelee eri elämän tilanteissa Patsysta, Pattysta, Triciasta, Trishista aina Patiin, on vahva ja kohtalaisen vaatimaton persoona, joka pyrkii monesti ohittamaan itsensä ja toimimaan muiden avuksi ja hyväksi silloinkin kun muut sitä eivät välttämättä ymmärtäisi. Minusta tuntuu, että minä tunnen Patrician kaltaisen henkilön ja minulla oli koko ajan kasvot mielessäni tälle hahmolle.

Walton on ennenkin kirjoittanut vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, ja nytkin hän luo kaksi todellisuutta, jotka poikkeavat meidän todellisuudestamme. Sweconin haastattelussa kirjailija korosti, että hän kirjoittaa lajityypiltään niin fantasiaa kuin science fictionia ja vaikka tässä teoksessa mennäänkin perusasetelmassa hieman fantasian puolelle, niin science fiction -elementit ovat hallitsevasti läsnä. Avaruusaika kehittyy Kuun pinnalla kävelyä pidemmälle ja Kuuhun perustetaan tukikohta, jossa yksi Patrician lapsista tekee tutkimustyötään. Marsin lentokaan ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta. Rankin historian muutos liittyy ydinaseisiin ja maailman poliittisten asetelmien liukumiseen siihen pisteeseen, että niitä myös käytetään konfliktien ratkaisemiseksi ja seuraamukset ovat sen mukaisia.

Välillä tuntuu, että Patrician perheiden vaiheiden läpikäynti vuosilukuineen pomppaa tyylillisesti luettelemiseksi tai päiväkirjaksi, enkä voinut olla vertailematta teosta myös viime vuonna ilmestyneeseen Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) -kirjaan. Atkinsonin tarina on selkeästi haastavampi ja mielestäni myös parempi, joskaan sekään ei onnistu tyydyttämään täydellisesti. Waltonin vahvuus siihen nähden on lopussa, joka ei selitä, vaan lisää eteerisyyttä ja kauneutta tarinalle. Kuin tähtitaivasta katsoisi miettien mikä on totta ja mahdollista. My Real Childrenin muutamat heikkoudet tulee painettua villaisella lopun vuoksi.

Tähän kirjaan kannattaa tutustua, sillä uskonpa, että monelle lukijalle se on väkevämpi kokemus kuin minulle, vaikka itsekin siitä pidin. Nähdäänkö tämä siis ensi vuonna Hugo-ehdokkaana?