Arthur C. Clarke: 2001 avaruusseikkailu

Seikkailuni Arthur C. Clarken mielikuvituksen syövereihin jatkuu. Uusintaluettavana oli 2001 avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968, suomennos 1969), jonka luin ensimmäistä kertaa joskus 80-luvun alkupuoliskolla. Muistikuvat kertoivat minulle, ettei kirja ollut kovin ilmeikäs (=tylsähkö) ja yhtä aikaa kirjan kanssa tehty elokuvakin omituinen. Onneksi oli mahdollisuus päivittää käsityksiä kumpaisenkin osalta näin myöhemmin. On eri asia muuttuivatko käsitykset miksikään.

Kuusta löydetään salaperäinen musta monoliitti, joka paljastuttuaan lähettää voimakkaan signaalin. Löydös pidetään salaisuutena, josta vain joukko valittuja henkilöitä tietää, heidän mukanaan tohtori Heywood Floyd. Monoliitti saattaa mullistaa käsityksen älyllisestä elämästä avaruudessa, joka vaikuttaisi olevan vanhempaa ja kehittyneenpää kuin Maassa. Miehitetty avaruusalus lähetetään signaalin perään Saturnukseen selvittämään mistä on kyse. Aluksessa on korkeasti koulutettujen astronauttien, Poolen ja Bowmanin, sekä talviuneen vaivutettujen kolmen tiedemiehen lisäksi tekoälyllä varustettu tietokone, HAL 9000, joka tarkkailee ja säätelee aluksen toimintaa. Ihmismieltä jäljittelevä HAL on altis myös ihmislogiikan heikkouksille, minkä seurauksena matkasta tulee odotettua vaarallisempi ja lopputulokseltaan yllättävämpi.

"Kuunkatselijalla ei ollut näkemästään mitään tietoista muistikuvaa, mutta kun se sinä iltana istui pesänsä ovensuussa miettimässä, korvat herkistyneinä kuunnellen ympärillä olevan maailman ääniä, se tunsi uuden ja voimakkaan tunteen ensimmäiset vihlaisut. Se oli epämääräistä ja sekavaa kateuden tunnetta – tyytymättömyyttä elämään. Sillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä tunne johtui, ja vielä vähemmän siitä, mikä siihen auttaisi, mutta tyytymättömyys oli tullut sen sieluun, ja se oli ottanut pienen askelen kohti ihmisyyttä."

Clarken ihmiskäsityksestä voisi varmaankin tehdä kirjojen ja haastattelujen perusteella ihan tutkielman ja on ehkä tehtykin, mutta näin harrastelukijalle siitä avautuu ajoittain yllä olevan esimerkin kaltaisia mielenkiitoisen negatiivisia sävähdyksiä, mikä varmaankin selittää ainakin osittain, miksi maan ulkopuolinen äly esitetään loistokkaampana ja kehitykseltään tavoiteltavampana pikemminkin kuin uhkana. Selkeimmin lukemistani Clarken kirjoista tämä näkyy Lapsuuden lopussa (arvostelu), mutta myös 2001 avaruusseikkailussa. Oikeastaan en ole varma, onko ihmislajin Clarken mielestä edes tarkoitus kehittyä omassa pikkuruisessa avaruuden "nurkassaan", vaan osana maailmankaikkeuden evoluutiota ja vuorovaikutuksen tai ainakin vaikutuksen alaisena.

2001 avaruusseikkailu alkaa todella kiinnostavasti ja koko tarina sisältää paljon elementtejä, jotka ovat olleet esikuvina ja vaikutteina genrelle, niin kirjoille kuin elokuvillekin. Kirjan suurena teemana on jo edellä mainittu evoluutio, missä ihmislaji luo teknisen ja tieteellisen kehityksen vaiheessaan tekoälyn ja ydinaseet, joita sillä ei vielä ole kuitenkaan kapasiteettia hallita. Clarke kuvaa avaruusmatkaa ja avaruusaluksen toimintoja jälleen yksityiskohtaisesti, mikä tällä kertaa ei ollut yhtä kiehtovaa kuin mitä koin Uhka avaruudesta (arvostelu) kohdalla. Silti esimerkiksi nollapainovoiman wc:n mukaan ottaminen oli sinänsä huvittavaa (myös elokuvassa). Tuntuu oudolta ajatella, että tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin ihminen astui Kuun pinnalle, mutta aika moni Clarken kirjoista on kirjoitettu.

Kerronnallisesti 2001 avaruusseikkailu on lukemistani Clarken kirjoista heikoin. Siitä huolimatta, että sillä on sisällölliset ansionsa. Katsoin heti perään Kubrickin ohjaaman elokuvan ja aloitus on suuremmoinen. Mutta sitten… elokuva on tylsä ja ajoittain musiikki ärsytti ja sattui korviin. Ei voi mitään. Onhan se visuaalinen ja taiteellinen, mikä selvästi on Kubrickin suurin panos teoksen syntyyn. Jos en olisi kirjaa lukenut alle, osa kohtauksista olisi jäänyt hieman hämäriksi, kuten HALin käyttäytymisen motivaatio ja loppukohtaus, varsinkin jälkimmäinen. Mutta se alku! Varmaankin yksi vaikuttavimmista tai ainakin mieleenpainuvimmista leffa-aluista:

Nyt sitten arvon, kannattaako jatko-osat lukea. Ehkä 2010 avaruusodysseia ainakin.

Jo Walton: My Real Children

Jo Waltonin uusin romaani My Real Children julkaistiin muutama viikko sitten. Edellinen Among Others (arvostelu) nousi Hugo ja Nebula-voittajaksi ja ennustan, että My Real Childrenkin tulee huomioiduksi tällä sektorilla.

Eletään vuotta 2015 ja Patricia Cowan on iäkäs muistisairaudesta kärsivä nainen. Hän unohtelee päivämääriä, tapahtumia ja sanoja, mutta muistaa menneensä naimisiin Markin kanssa ja saaneensa neljä lasta. Outoa kyllä, mutta hän muistaa myös eläneensä elämänsä Been kumppanina ja kasvattaneensa yhdessä tämän kanssa kolme eri lasta. Menneisyyksien maailmat ovat erilaiset, toisessa pommi surmaa presidentti Kennedyn, toisessa Kennedy elää, mutta ei asetu enää ehdokkaaksi toiselle kaudelle ydinsodan uhkan muututtua todellisuudeksi. Patricialla on kaksi elämää, kaksi maailmaa ja kaksi versiota historian kulusta. Kaikki oli kiinni yhdestä vastauksesta.

My Real Children on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka vetävästi Jo Walton osaa kirjoittaa arkisesta elämästä iloineen ja suruineen. Kieli on selkeää ja tarinassa on sekä populaarisia viitteitä että tunnetta, mitkä tekevät siitä helposti lähestyttävän ja samaistuttavan. Waltonin kirja tuo esille naisen elämää eri kausina, eri rajoituksilla ja vaihtoehdoilla, ajoittain varsin yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Teemoina ovat suvaitsevaisuus ja seksuaalioikeudet, kuin myös perhe ja yleensä läheisyys. Rakkautta käsitellään ilman ylitse lyövää sentimentaalisuutta. Patricia, jonka nimi vaihtelee eri elämän tilanteissa Patsysta, Pattysta, Triciasta, Trishista aina Patiin, on vahva ja kohtalaisen vaatimaton persoona, joka pyrkii monesti ohittamaan itsensä ja toimimaan muiden avuksi ja hyväksi silloinkin kun muut sitä eivät välttämättä ymmärtäisi. Minusta tuntuu, että minä tunnen Patrician kaltaisen henkilön ja minulla oli koko ajan kasvot mielessäni tälle hahmolle.

Walton on ennenkin kirjoittanut vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, ja nytkin hän luo kaksi todellisuutta, jotka poikkeavat meidän todellisuudestamme. Sweconin haastattelussa kirjailija korosti, että hän kirjoittaa lajityypiltään niin fantasiaa kuin science fictionia ja vaikka tässä teoksessa mennäänkin perusasetelmassa hieman fantasian puolelle, niin science fiction -elementit ovat hallitsevasti läsnä. Avaruusaika kehittyy Kuun pinnalla kävelyä pidemmälle ja Kuuhun perustetaan tukikohta, jossa yksi Patrician lapsista tekee tutkimustyötään. Marsin lentokaan ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta. Rankin historian muutos liittyy ydinaseisiin ja maailman poliittisten asetelmien liukumiseen siihen pisteeseen, että niitä myös käytetään konfliktien ratkaisemiseksi ja seuraamukset ovat sen mukaisia.

Välillä tuntuu, että Patrician perheiden vaiheiden läpikäynti vuosilukuineen pomppaa tyylillisesti luettelemiseksi tai päiväkirjaksi, enkä voinut olla vertailematta teosta myös viime vuonna ilmestyneeseen Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) -kirjaan. Atkinsonin tarina on selkeästi haastavampi ja mielestäni myös parempi, joskaan sekään ei onnistu tyydyttämään täydellisesti. Waltonin vahvuus siihen nähden on lopussa, joka ei selitä, vaan lisää eteerisyyttä ja kauneutta tarinalle. Kuin tähtitaivasta katsoisi miettien mikä on totta ja mahdollista. My Real Childrenin muutamat heikkoudet tulee painettua villaisella lopun vuoksi.

Tähän kirjaan kannattaa tutustua, sillä uskonpa, että monelle lukijalle se on väkevämpi kokemus kuin minulle, vaikka itsekin siitä pidin. Nähdäänkö tämä siis ensi vuonna Hugo-ehdokkaana?

Vesa Sisättö: Matka Postimerkkien maailmaan

Vesa Sisätön nuortenkirja Matka Postimerkkien maahan ei ole varsinaisesti ollut lukulistallani, mutta kun tulin hankkineeksi kirjan kirjailijan nimmarin kera taannoisella Maarianhaminan matkallani, jonka päätteeksi minulla oli ruhtinaallisesti junassa aikaa lukea, niin kohtalaisen lyhyt tarina napsahti sujuvasti tämän vuoden luettujen joukkoon. Kirja on ilmestynyt 2010.

15-vuotias Juho on vähän erikoisempi nörtti, ei mikään tietokonevelho, jonka taitoja kaveripiirissä voisi ihastella, vaan hän keräilee epämuodikkaasti postimerkkejä. Se ei tunnu olevan sellainen harrastus, jolla saisi huomiota ihanalta Nooralta, johon Juho on salaa ihastunut. Mutta toisin käy, sillä Juho perii isoenoltaan Kalervolta postimerkkikansion ja suurennuslasin, joiden avulla voi taianomaisesti matkustaa Postimerkkien maahan, Filatelikaan. Kotibileissä Noora kurkistaa Juhon postimerkkikansioon ja katoaa, ja Juholle tulee kiire kaverinsa Emmin kanssa pelastaa hänet postimerkkimaailman lukuisilta tutuilta, mutta silti oudoilta ja myös pelottavilta hahmoilta.

Matka Postimerkkien maahan on suoraviivainen seikkailukertomus, jossa nuorelle pojalle jää samalla sisäistä oivallus- ja kasvuaikaa. Juho ei ole varsinaisesti koulukiusattu, vaan hän kuuluu periaatteessa, nykynäkökulmasta hieman erikoisesta harrastuksestaan huolimatta, harmaaseen keskimassaan, mikä on positiivinen asia. Juho on tavallinen teini ihastuksineen ja epävarmuuksineen, jolta tarvittaessa löytyy myös selviytymistaitoja. Ei tarvitse olla supersankari ja -osaaja.

Filatelika on kiinnostava maa, sillä siellä ovat kaikki ne asiat ja ihmiset, joita postimerkeissä vain on kuvattu. Ja ilman, että tuntee harrastusta kummoisemmin, pystyy jo kuvittelemaan sen kirjon. Tarinassa viliseekin sekalainen porukka aina kuningattarista diktaattoreiden kautta Aku Ankkaan, puhumattakaan filosofian ja tieteen suurnimistä. Filatelikassa on alkanut tapahtua kummia ja maailma on synkistynyt, mikä saa aikaan romanttisen kuvion ohella tarinan jännitteen. Seikkailut ihmemaailmoissa ovat olleet kautta aikain suosittuja, ja guuglaus kertoo, että filateliaa esiintyy lukuisissa fiktiivisissä kirjoissa. Itse törmäsin kuitenkin ensimmäistä kertaa postimerkkimaailmaan, mikä ideana on loistava. Siinä on paljon potentiaalia ja Sisättö onkin oivaltanut maailman monipuolisuuden ja luonut sille säännöt, joiden mukaan esimerkiksi matkustetaan. Olisin kaivannut ehkä kuitenkin kunnianhimoisempaa otetta, maailmasta olisi saanut syvemmän ja vaarantuntua nostettua asteluokkaa korkeammalle.

Nuorissa hahmoissa ei löydy yllätyksellisyyttä, mutta heidät on kuvattu kuitenkin elävästi. Ja kuten monesti nuorten näkökulmasta, aikuishahmot ovat hieman hönttejä, ainakin Kalervo. Aikuisen näkökulmasta hahmon olisi voinut oikeastaan kirjoittaa paremminkin. Kaiken kaikkiaan, Matkan Postimerkkien maahan luki sujuvasti, mutta mikään suuri elämys se ei ollut, eikä ilmeisesti ole tarkoitettukaan olevan. Kirjan ydinkohderyhmänä ovat varhaisteinit ja heille tarina antaa varmasti enemmän kuin tällaiselle varttuneemmalle lukijalle. Sujuvuutensa, keveytensä ja pituutensa vuoksi voisin muuten suositella teosta vaikka blogien lukumaratonkirjaksi.

Diana Wynne Jones: Kyylän kyydissä

Oli aika poimia World Fantasy -palkintoehdokkaiden lukutavoitelistaltani yksi teos luettujen joukkoon. Hieman hitaanpuoleisesti listalle on punaista ilmestynyt, mutta ajatuksena ei olekaan kiirehtiä, vaan käydä läpi ajan kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt Diana Wynne Jonesin Archer's Goon ei voittanut 1985 World Fantasy -palkintoa, vaan sinä vuonna jaettiin ykkössija Robert Holdstockin Alkumetsän (arvostelu) ja Barry Hughartin Bride of Birdsin kesken. Archer's Goon suomennettiin nimellä Kyylän kyydissä 1990. Olen aiemmin lukenut Jonesilta The Tough Guide to Fantasylandin, jota pidin erinomaisena. Jostain syystä en kuitenkaan ole tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa ennen tätä.

Howard Sykes löytää eräänä päivänä keittiöstä isokokoisen mutta pienipäisen Kyylän, joka ilmoittaa pysyvänsä perheen seurassa niin kauan kunnes Howardin isä, Quentin, on maksanut Archerille velkansa, kaksituhatta sanaa. Archer on yksi seitsemästä sisaruksesta, joilla on maagisia voimia, ja he pitävät vallassaan Howardin kotikaupunkia. Jokaisella sisaruksella on omat erikoishallinta-alueensa, kuten kunnallistekniikka, sähkönjakelu, laki ja järjestys tai kulttuuri ja koulutus.Vaan onko Howardin kirjailijaisän sanat sittenkään menossa Archerille vai jollekin muulle sisarukselle? Joku heistä haluaa alistaa valtaansa koko maailman ja sanoilla on oma mahtinsa. Howard ja hänen Äksy-sisarensa tempautuvat mutkikkaaseen seikkailuun, jossa ajalla ja paikalla on merkitystä.

Alussa Kyylän kyydissä vaikutti kohtalaisen tavalliselta nuorille suunnatulta humoristiselta fantasiakirjalta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sen yllätyksekkäämmäksi se kävi juoneltaan ja lopun käänteet olivat toteutukseltaan varsin hienoja. Matkan varrellakin on monia kekseliäitä yksityiskohtia. Kirjaa lukiessa tuli kuitenkin samankaltainen olo kuin Terry Pratchettin teoksia lukiessa, että ei tiedä onko tämä hauskaa, vai enkö oikein ymmärrä. Silti loppuseuraamuksena huomaa pitäneensä kirjasta, ajoittain ehkä jopa nauraneensa ja ehdottomasti on sitä mieltä, että kannatti lukea. En kuitenkaan varauksetta ihastunut Jonesin tyyliin ja nuortenkirjamaisiin hahmoihin. Mikä ei tietenkään estä, ettenkö lukisi kirjailijalta jatkossakin jotain. Suosituksia?

Kirjan pohjalta on tehty 1992 myös brittiläinen tv-minisarja, jonka käsikirjoitukseen kirjailija oli ilmeisesti suht’tyytyväinen. En ole nähnyt sarjaa, mutta jos se joskus vastaan tulee, niin ehkä katson.

Kesän genrekarkelot

Pari conia on tälle vuodelle jo takana (Eastercon ja Åcon), mutta kesän aikana on tiedossa vielä monta genrekirjallisuuden tapahtumaa ja kiinnostavia kirjailijatapaamisia. Kesäkuussa vietetään Tähtivaeltajapäivää lauantaina 14.6. Helsingissä. Tapahtuma on ilmainen ja kotimaisten tähtien lisäksi vierailemassa on Hal Duncan. Siitä pari viikkoa myöhemmin eli 27.-29.6. ruåtsalaiset ystävämme pistävät parastaan Steampunkfestivaaleilla Gävlessä. Tiedossa on kaikenlaista höyrypunkkiin liittyvää, ja varmasti erinomaisia asukokonaisuuksia, mutta myös kirjailijat Cory Doctorow ja Chris Wooding, jotka minua kiinnostavat.

Heinäkuussa on one and only Finncon, tällä kertaa Jyväskylässä 11.-13.7. Ohjelmasta löytyy varmasti kaikenlaista kiinnostavaa ylenmäärin, etenkin kunniavieraiden Elizabeth Bearin, Hannu Rajaniemen ja Jukka Halmeen ohjelmat. Näiden loistokkaiden, absoluuttisesti kosmisten vieraiden lisäksi vierassivu kertoo läsnä olevan Cheryl Morganin ja Scott Lynchin.

Elokuussa on se suuri pippalointi, eli wööldcon. Loncon 3 haltioittaa genrekansaa 14.-18.8. Lontoossa. Tuhannet ja tuhannet kävijät tungeksivat lukuisissa ohjelmissa, esittelyissä, workshopeissa jne. Olen henkisesti valmistautunut jo nyt väsyneisiin jalkoihin ja mankelin läpi vedettyyn kroppaan, mutta myös valtavaan määrään ohjelmia, jotka on ihan pakko nähdä. Kunniavieraista eniten kiinnostavat Robin Hobb, jonka uutuuskirja ilmestyy sopivasti coniaikatauluun nähden, kansitaiteilija Chris Foss ja Grandville-sarjakuvista tuttu Bryan Talbot. Also Appearing -lista on sekin huikea! Patrick Rothfuss on siellä.

Heti Lonconin jälkeen seuraavana viikonloppuna on Dublinissa tämän vuoden Eurocon, Shamrokon. Ohjelmassa näkyy tietenkin irlantilaisuus, mutta Easterconissa minulle kerrottiin, että Irlannissa on vankka puolalaisyhteisö, jonka iloksi järjestetään myös puolankielistä ohjelmaa, vetonaulana tietenkin kunniavieras Andrzej Sapkowski. Sapkowski kiinnostaa minuakin, mutta ehkä enemmän englanninkielellä, kun puola ei valitettavasti kuulu taitoihini.

Kaikkien steampunk-pukeutujien kauhistukseksi kerron, ettei minua itseäni kiinnosta lainkaan erilaisiin kostyymeihin pukeutuminen, vaikka sujuvasti katselenkin niitä muiden yllä. Sen sijaan minut voi bongata tapahtumista t-paita päälläni (ja housut jalassa). T-paidassa voi olla yksi lohikäärme, kaksi lohikäärmettä tai sitten ihan jokin muu eläin.

Syksyllä on suunnitelmissa käydä katsomassa Hilary Mantelin Wolf Hall ja Bring Up the Bodies -kirjojen pohjalta tehdyt teatteriesitykset, mutta ne menevätkin jo toisen genren alle, joten ei niistä sen enempää. Olisi mukava tietää mitä tapahtumia muilla on kesän suunnitelmissa. Keskiaikaiset markkinat olisi joskus kiva kokea...

2013 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintovoittajat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA:n jäsenten äänestämät vuoden 2014 Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintojen voittajat on julkaistu. Näistä kuudesta jaetusta palkinnosta viisi meni naispuoleiselle kirjailijalle. Ancillary Justicen voitto romaaneissa ei yllättänyt, onhan kirjalla jo Arthur C. Clarke ja BSFA -palkinnot. Nyt myös siis Nebula. Lukemani Gaimanin ja Samatarin teokset olivat yhtä lailla hienoja kokemuksia ja osittain parempiakin, mutta se pieni jokin Leckien teoksessa on, mikä näitä palkintoja kirjalle tuo. On aina ilahduttavaa kun entiset Finncon-kunniavieraat menestyvät (Nalo Hopkinson ja Aliette de Bodard). Alietten The Waiting Stars on pian lukuvuorossa, sillä se on Hugo-listallakin. Alfonso Cuarónin Gravity voitti Nebulan, saas nähdä miten käy Hugoissa.

Romaani

• We Are All Completely Beside Ourselves, Karen Joy Fowler
• The Ocean at the End of the Lane, Neil Gaiman (arvostelu)
• Fire with Fire, Charles E. Gannon
• Hild, Nicola Griffith
• Ancillary Justice, Ann Leckie (arvostelu)
• The Red: First Light, Linda Nagata
• A Stranger in Olondria, Sofia Samatar (arvostelu)
• The Golem and the Jinni, Helene Wecker

Pienoisromaani

• ‘‘Wakulla Springs’’, Andy Duncan & Ellen Klages
• ‘‘The Weight of the Sunrise’’, Vylar Kaftan
• ‘‘Annabel Lee’’, Nancy Kress
• ‘‘Burning Girls’’, Veronica Schanoes
• ‘‘Trial of the Century’’ Lawrence M. Schoen
• Six-Gun Snow White, Catherynne M. Valente (arvostelu)

Pitkä novelli

• ‘‘Paranormal Romance’’, Christopher Barzak
• ‘‘The Waiting Stars’’, Aliette de Bodard
• ‘‘They Shall Salt the Earth with Seeds of Glass’’, Alaya Dawn Johnson
• ‘‘Pearl Rehabilitative Colony for Ungrateful Daughters’’, Henry Lien
• ‘‘The Litigation Master and the Monkey King’’, Ken Liu
• ‘‘In Joy, Knowing the Abyss Behind’’, Sarah Pinsker

Novelli

• ‘‘The Sounds of Old Earth’’, Matthew Kressel
• ‘‘Selkie Stories Are for Losers’’, Sofia Samatar
• ‘‘Selected Program Notes from the Retrospective Exhibition of Theresa Rosenberg Latimer’’, Kenneth Schneyer
• ‘‘If You Were a Dinosaur, My Love’’, Rachel Swirsky
• ‘‘Alive, Alive Oh’’, Sylvia Spruck Wrigley

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle

• Doctor Who: ‘‘The Day of the Doctor’’
• Europa Report
• Gravity
• Her
• The Hunger Games: Catching Fire
• Pacific Rim

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle

• The Coldest Girl in Coldtown, Holly Black
• When We Wake, Karen Healey
• Sister Mine, Nalo Hopkinson
• The Summer Prince, Alaya Dawn Johnson
• Hero, Alethea Kontis
• September Girls, Bennett Madison
• A Corner of White, Jaclyn Moriarty

Arthur C. Clarke: Paratiisin suihkulähteet

Keskustelimme taannoin kollegoitten kesken Ylellä esitetystä Prisman Taistelu hiekasta -dokumentista, ja kuten hyvin monesti kun keskustelu ottaa siivet alle, olimme pian päätyneet puhumaan materiaalikuljetuksista avaruushissillä. Olin hieman ihmeissäni ajatuksesta aprillipäivän jälkimainingeissa, joten kollega kysyi minulta, enkö ole lukenut Arthur C. Clarken Paratiisin suihkulähteitä. No, en ollut, vaan nyt olen, ja maailma on jälleen hieman avarampi. The Fountains of Paradise ilmestyi 1979 ja se on voittanut sekä Hugo että Nebula-palkinnot. Suomennos ilmestyi niinkin pian alkuperäisen jälkeen kuin 1981.

2100-luvun puolessa välissä pahoin kärsinyt maapallo elää avaruusaikaa, jolloin ihmisten asuttamia siirtokuntia elää Kuussa, Marsissa ja Merkuriuksessa, ja ihmiskunta on riippuvainen planeettaa kiertävistä tekokuista. Rahti- ja materiaalikuljetukset ulkoavaruuteen avaruusaluksilla ovat kalliita ja aiheuttavat saasteongelmia. Ilmakehän yläosiin jääneet pakokaasut ovat laukaisseet ilmastonmuutoksia. Huikean Gibraltarin sillan rakentaneella Vannevar Morganilla on mielessä kuitenkin ratkaisu, kiinteä kestävästä materiaalista valmistettu kulkuyhteys avaruuteen, saasteeton avaruushissi. Tämän ainoa sopiva laukaisupaikka maapallolla sijaitsee päiväntasaajalla, erään Taprobanen saaren vuoren laella, paikassa jossa muinaisista ajoista lähtien munkit ovat asuttaneet pyhää luostaria. Eivätkä he halua avaruushissiä takapihalleen. Niinpä Morganin on ryhdyttävä katsomaan siirtokuntiin päin, ennen kuin hänen aikansa toteuttaa unelma käy loppuun.

Paratiisin suihkulähteet sisältää paitsi n. 36 000 km etäisyydelle geostationaariselle radalle hypersäikeiden avulla kulkevan kiertoratatornin kehittelyyn liittyvää juonen kulkua, teknisiä yksityiskohtia ja rakentamisen vaiheita sekä poliittista kädenvääntöä, myös kuvauksen ihmiskunnan ensikontaktista maan ulkopuolisten olentojen kanssa. Clarke on kuvannut kontaktia aiemmin lukemissani kirjoissakin eri asteilla, mutta nyt tarinaa nidotaan tulevaisuuden lisäksi Taprobanen

historiaan, kahden veljeksen valtataisteluun, jolloin toinen heistä, prinssi Kalidasa, loi Taprobanen saarelle mielikuvitusta hipovan kauniin suojapaikan itselleen. Saaren esikuvana Clarke on käyttänyt asuinpaikkaansa Sri Lankaa, tosin maantieteellisesti siirrettynä päiväntasaajalle.

Olen yhä Uhka avaruudesta -kirjan (arvostelu) hienouden lumoissa, eikä Paratiisin suihkulähteet mielestäni yltänyt sen tasolle, mutta kauaksi se ei jäänyt. Kirjan loppu on vaikuttava ja tunteellinen, eikä julkinen lukupaikka estänyt kyynelien ilmestymistä silmiin. Siinä piti sitten vain istua kirja sylissä ja hengitellä hetki syvään. En todellakaan odottanut Arthur C. Clarken kaltaisen tieteellisiin ja teknisiin yksityiskohtiin ja sovellutuksiin panostavan kirjailijan pystyvän liikuttamaan minua. Olen iloinen, että niin kävi.

Avaruushissi on esiintynyt sittemmin myös mm. Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogiassa ja jossain Alastair Reynoldsin kirjassa, joita luonnollisestikaan en ole vielä lukenut. Suunnitelmissa on. Googlaus ja kollega kertoivat, että NASAlla on käynnissä jatkuvasti avaruushissin kehittely ja japanilaisetkin ovat ideasta kovasti kiinnostuneita. Ehkä jonain päivänä näemme ja koemme onnistuneen ratkaisun. Avaruushissi ei sellaisenaan ole Clarken idea, mutta hän on henkilö, joka asiaa on kehitellyt fiktiossaan todellisuuden mahdollisuuksien rajamaille ja tehnyt asiasta populaarisen. Saavutukselle voi nostaa hattua. Monta teosta on Clarkelta vielä kokonaan lukematta, mutta seuraava lukuvuorossa oleva kirja on uusintaluku.

Sofia Samatar: A Stranger in Olondria

Sofia Samatarin A Stranger in Olondria päätyi lukulistalleni, kun kirjailija Jo Walton suositteli sitä viime syksynä Sweconissa. Waltonin toinen suositus E.J. Swiftin Osiris (arvostelu) ei oikein osunut nappiin kohdallani, mutta Samatarin 2013 julkaistu esikoisteos on hyvin erilainen. Samatar on ehdolla tänä vuonna John W. Campbell -palkintoon ja hänen novellinsa Selkie Stories are for Losers on ehdolla Hugo-palkintoon. Siitä erikseen myöhemmin, kun arvioin Hugo-novelliehdokkaat.

Pippurikauppiaan poika, Jevick, Teesaaren pienestä Tyomin kylästä, on koko ikänsä kuullut tarinoita kaukaisesta maasta Olondriasta, joka poikkeaa kovin hänen omastaan. Olondrialaisen opettajansa, Lunren, kautta Jevick oppii kieltä ja tuntemaan kirjat, joita hänen kotiseudullaan ei ole, mutta Olondriassa sitäkin enemmän. Isänsä kuoleman jälkeen Jevickille avautuu mahdollisuus matkata kaukaiseen maahan. Kaikki tuntuukin kuin unelmalta, kunnes osallistuttuaan erikoiseen kansanjuhlaan, hän huomaa nuoren tytön, Jissavetin, haamun vainoavan häntä. Päästäkseen eroon vainoajastaan, hän etsii apua, ja tietämättömyyttään joutuu kahden uskonnollisen kultin välisiin ristiriitoihin pelinappulaksi, millä on suuret vaikutukset hänen elämäänsä. Jissavetin vaatimuksia ei kuitenkaan voi ohittaa, ja niinpä Jevickillä on tarina kerrottavanaan.

"As I was a stranger in Olondria, I knew nothing of the splendour of its coasts, nor of Bain, the Harbour City, whose lights and colours spill into the ocean like a cataract of roses. I did not know the vastness of the spice markets of Bain, where the merchants are delirious with scents, I had never seen the morning mists adrift above the surface of the green Illoun, of which the poets sing; I had never seen a woman with gems in her hair, nor observed the copper glinting of the domes, nor stood upon the melancholy beaches of the south while the wind brought in the sadness from the sea. Deep within the Fayaleith, the Country of the Wines, the clarity of light can stop the heart: it is the light the local people call 'the breath of angels', and is said to cure heartsickness and bad lungs. Beyond this is the Balinfeil, where, in the winter months, the people wear caps of white squirrel fur, and in the summer months the goddess Love is said to walk and the earth is carpeted with almond blossom. But of all this I knew nothing. I knew only of the island where my mother oiled her hair in the glow of a rush candle, and terrified me with stories of the Ghost with No Liver, whose sandals slap when he walks because he has his feet on backwards."

Huokaus. Kirjan aloitus on upea ja upottaa heti tunnelmaan ja maailmaan. Samatarin kirjoitustyyli on kuvailevaa, kaunista ja rytmikästä ja niin myös itse tarinassa teksti, sen lukeminen ja tuottaminen on tärkeää, mutta ei suinkaan yksiseliteisen suoraviivaista ja selkeää. Romantisoidun maailman takana voi avautua paljon muuta, tummaa ja tuskallista. Teksti on se mitä jää meistä jälkeen elämään, luettaviksi tuleville polville. Se voi kuitenkin vieraannuttaa omasta kulttuurista, tuomatta toista kultuuria todellisuudessa lähemmäksi, tai avata kokonaan uuden maailman. Hieman yksioikoinen Jevick ja sairaalloinen Jissavet ovat mielenkiintoisia virheineen päivineen, elämänhaluineen. A Stranger in Olondria on matkantekoa ja itsensä löytämistä, mutta hieman salamyhkäisen usvan laitamilla. Olen yrittänyt monta päivää etsiä sanaa, jolla kuvata kirjaa, ja lähinnä mieleen tulee goottilaisuus, mikä sekään ei sovi Samatarin luoman maailman mausteisen varjoisaan makuun ja hajuun. Oikeiden sanojen löytäminen ei ole helppoa. Ehkä seikka, että Samatar on kirjoittanut kirjan työskennellessään Etelä-Sudanissa, jossa jopa 75 % aikuisista on lukutaidottomia, antaa jotain viitteitä niin tunnelmasta kuin teemastakin.

Olondrian maailma on laaja, täynnä ihmisiä pienissä kylissä ja isoissa kaupungeissa, kaupantekoa, laivoja, vuoria, uskomuksia, uskontoa, kuolemaa... ja kirjoja sekä tarinoita. Kaikesta voi aistia, että kirjailija tietää paljon enemmän kuin kertoo. Tai ehkä hän kertoo myöhemmin lisää, vaikkapa maksattomasta aaveesta, jonka jalkaterät ovat taaksepäin. Tarinassa on hyvällä tavalla pelottavia elementtejä, raakuutta ja käänteitä, toisaalta myös suvantohetkiä, jolloin otteeni hieman herpaantui. Kirja ei ole täydellinen. Erityispisteitä siitä, että tämän fantasiakirjan hahmot ovat pääosin tummaihoisia.

A Stranger in Olondria on todennäköisesti kirja, joka kolahtaa tai sitten ei. Epäilen suuresti, että se on myös kirja, joka pitää lukea toiseen tai useampaan kertaan, jotta se aukeaa kokonaan. Ainakin se on loistava esikoiskirja, jonka toivoisin tulevan suomennetuksikin. Tällaista käännöskirjallisuutta kaipaan, vaikka jotain menetettäisikin alkuperäisestä lumosta.

Archipelacon Maarianhaminassa 2015

Kuten moni jo tietää, vuonna 2015 ei järjestä Finnconia ja Åconkin jää väliin. Sen sijaan luvassa on kansainvälinen Archipelacon:

"Maarianhaminassa järjestetään 25.-28.6. 2015 Archipelacon -niminen scifitapahtuma. Kyseessä on maksullinen, nelipäiväinen kansainvälinen con.
Con-paikkana toimii Alandica-konferenssikeskus ja ohjelmaa tulee olemaan myös sen vieressä olevassa Arkipelag-hotellissa, joka toimii con-hotellina. Alandica on upea, meren rannalla oleva tuliterä konferenssikeskus, jollaiseen tuskin mannermaalla olisi mahdollista tällaista tapahtumaa järjestää.
Archipelacon toteutetaan kansainvälisin voimin: sen coniteassa on jäseniä Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Saksasta. Conitean johdossa ovat Sari Polvinen Suomesta ja Johan Anglemark Ruotsista.
Tapahtumaa markkinoidaan myös maamme rajojen ulkopuolella. Archipelacon on pääosin englanninkielinen, mutta ohjelmaa tulee olemaan myös suomeksi ja ruotsiksi."

Koko tiedote löytyy mm. Risingshadown sivulta ja Archipelaconin omat sivut ovat täällä. Jälkimmäisille päivittyy tarkempaa tietoa ajan kanssa, kuten ketä kunniavieraita on tulossa. Luvassa on 1-2 pohjoismaiden ulkopuolelta ja yksi Suomesta ja yksi Ruotsista.

Tietenkin on harmi, että maksutonta Finnconia ei ensi vuonna ole, mutta itse olen kovin innostunut myös maksullisesta Ahvenanmaalle sijoittuvasta conista. Onhan tuota tullut jonkun kerran käytyä Åconissakin (kuten viime viikolla). Matkaamiseen tosin täytyy varata hieman enemmän aikaa ja rahaa. Junamatkat Turkuun/Turusta kun viimeksi kesti 12-15 tuntia ja siihen laivamatkat päälle.

Vaan ennen Archipelaconia on edessä vielä mm. tämän vuoden Finncon, Loncon-worldcon, Shamrokon-eurocon ja ensi vuoden Eastercon. Näitä riittää.

Tähtivaeltaja-palkinto 2014 on jaettu

Tähtivaeltajan uutisista voi bongata tiedon, että Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto parhaasta vuonna 2013 suomeksi ilmestyneestä science fiction -kirjasta on jaettu ja se meni Peter Wattsin romaanille Sokeanäkö. Kirjan on suomentanut J. Pekka Mäkelä.

Asiantuntijaraati eli Hannu Blommila, Toni Jerrman, Elli Leppä ja Antti Oikarinen toteavat perusteluissa mm. seuraavaa:

"Kanadalaiskirjailija Peter Wattsin Sokeanäkö (Blindsight, 2006) kuvaa ihmiskunnan ensimmäistä muukalaiskohtaamista. Romaani käy epäröimättä käsiksi isoihin filosofisiin kysymyksiin ja vastaa niihin rohkean provosoivasti. Mestarillisesti rakennettu teos tarjoaa hätkähdyttäviä visioita mm. tietoisuuden merkityksestä, identiteetin muodostumisesta, tajunnan rakenteista ja ihmissuvun evoluutiosta.
... Sokeanäön kiehtovat tieteelliset viritelmät nojaavat raudanlujaan faktapohjaan. Watts on upottanut vetävään tarinaansa silmittömän määrän todellisia tutkimustuloksia niin neurologian, biologian, kielitieteiden kuin psykologiankin alalta ja ekstrapoloinut niitä varsin uskaliaisiin suuntiin. Harvemmin on tietoisuuden funktiota kyseenalaistettu kirjallisuudessa näin reippain ottein.
Sokeanäkö palkitsee lukijansa ruhtinaallisesti."

Muut ehdokkaat olivat:

• Iain M. Banks: Siirtymä
• Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt
• Hugh Howey: Siilo
• Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kolmesta luetusta suosikkini oli juurikin Wattsin teos (arvostelu), joten olen iloinen, että raati oli kanssani samaa mieltä. Kannattaa tutustua Sokeanäköön.