Connie Willis: Remake

Connie Willis -putkessani toiseksi viimeisenä kirjana, ennen tämän syksyn uutuutta All Clearia, luin vuonna 1994 ilmestyneen Remaken. Remake on sekin ollut Hugo-ehdokkaana, mutta se ei liene yllätys. Pikaisen tilastotarkastelun mukaan Willis on ollut Hugo-ehdokkaana 23 kertaa ja hänellä on 10 voittoa. Remake on Willisin kunnianosoitus vanhoille Hollywood-filmeille. Kirja on omistettu Fred Astairelle.

Remake tuo näytille dystopisen lähitulevaisuuden Hollywoodin, jossa elokuvia tehdään uusintoina, digitoimalla vanhoja elokuvia ja niiden tunnettuja tähtiä yhä uudelleen ja uudelleen. Uusia näyttelijöitä ei ole, ja samat tutut kasvot kiertävät tuotannossa kerta toisensa jälkeen. Elokuville, joiden loppu ei ole onnellinen, muokataan digitaalisesti vaihtoehtoinen loppu. Tom on runsaasti stimulantteja käyttävä opiskelija, joka muokkaa elokuvia uusiksi. Alis on nuori nainen, jonka suurin intohimo ja päämäärä on päästä tanssimaan elokuviin, kunhan ensin opettelee tarpeeksi hyväksi tanssijaksi. Tomin ja Alisin polut kohtaavat ja heitä yhdistää rakkaus vanhoihin elokuviin, vaikka Tom pitääkin Alisin unelmia mahdottomuuksina.

Remake muistuttaa tavallaan itsekin Hollywood-elokuvaa, siinä on paljon ajoittaisia tunnelmia All about Evestä, Casablancasta, musikaaleista ja monista mustavalkoajan elokuvista. Remake on tulvillaan elokuvamaailmaa, ja sen lukeminen ei ole helppoa, jos ei tunnista ainakin suurinta osaa mainituista teoksista. Kun Willis pistää Tomin puheeseen heiton: "Now if you'll excuse me, Nurse Ratched ...", menee jippo ohi, jos ei ole sattunut katsomaan Yksi lensi yli käenpesä -elokuvaa. Tomin apuna ja tietolähteenä tarinassa toimii Heada, jonka jonkinmoisena esikuvana on Hollywood-toimittaja ja insider Hedda Hopper. Olen katsonut aikoinaan melkoisen määrän klassikkoelokuvia ja jopa musikaaleja sekä dokumentteja klassikoista ja musikaaleista. Ja minä en oikeasti pidä juurikaan musikaaleista (enkä westerneistä) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. En ymmärrä steppaamisen hienoutta ja Fred Astaire, Gene Kelly, Ginger Rogers, Doris Day jne. saavat minut nykyisin mitä todennäköisimmin vaihtamaan kanavaa. Tai saisivat, jos heidän elokuviaan esitettäisiin. Siksipä en osannut nauttia kirjan annista toivotussa määrin ja siitä miksi Connie Willis kirjan kirjoitti. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka hieno elokuva Casablanca on, vaikka pidänkin Citizen Kanea mestariteoksena. Olen kyllä kovasti vastaan mielikuvaa, että Tuulen viemää päättyisi uudelleen muokattuun Rhettin ja Scarlettin sanailuun:

"But Rhett, I love you"

"Frankly my dear - I love you, too"

Törmäsin vanhaan Connie Willisin haastatteluun, jossa hän sanoi tehneensä valtavasti taustatyötä Remakea kirjoittaessa, eli katselleensa leffoja. Se näkyy kirjassa ja tavallaan on erittäin kunnioitettavaa, että hän on saanut mahdutettua melkoisen määrän elokuviaknoppeja niinkin lyhyeen tarinaan kuin Remake on, ja vieläpä siten, että ne soljuvat tekstissä luonnollisesti. Silti, aiheesta johtuen, Remake ei ole minun suosikki-Willisini, vaikkakin olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sen.