Halloween-lukuhaaste

Huomenna alkaa lokakuu ja ajattelin lähteä mukaan Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään jo perinteikkääksi muodostuneeseen Halloween-lukuhaasteeseen. Haaste kestää koko lokakuun ja sen aikana luetaan pelottavaa, yliluonnollista, murhia, jännitystä tai mikä kenenkin mielestä Halloween-teemaan soveltuu.

Olen joitain kirjoja koonnut ennakkoon lukulistalle, mutta menen pitkälti fiiliksen mukaan. Tänä vuonna ilmestyneistä teoksista ehdolla ovat luettavaksi mm. Peilimaa, Hämärän periltä, Kivinen taivas, Yö kuuluu meille, Syntykeho, Epätie, Elokuussa minä kuolen, Vaikka kaikki päättyisi ja Uhripuu. Lovecraftiakin löytyy hyllystä vielä paljon lukematta, ehkä innostun niihin.

Twitterissä päivitän lukemisiani hashtagillä #halloweenlukuhaaste. Blogissa teen vähintään koosteen kuun lopussa siitä mitä oikeasti tuli luettua.

Lukumaraton 6/2022

Päätinpä äkkiseltäni osallistua kirjabloggaajien vuoden 2022 ensimmäiseen kesän lukumaratoniin jota vetää Yöpöydänkirjat-blogi. Siitä onkin jo jonkin aikaa kun viimeksi maratoonasin. Ilman suunnittelua olen siis liikkeellä ja hyvin rennolla otteella. Maratonini alkaa klo 15. lauantaina ja päättyy sunnuntaina samaan aikaan.

Jatkan keskeneräistä kirjaa, Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2021 voittanutta Laura Jean McKayn The Animals in that Countrya. Minulla on ekirjaversio siitä ja aloitan maratonin sivulta 29.

Kun ei suunnittele, niin ilmaantuu kaikenlaista muuta tekemistä. Sain luettua McKayn kirjaa kuitenkin 124 sivua, mikä jää saldokseni tällä kertaa. Kiinnostava kirja, joskin en vielä tiedä, enkä osaa aavistaa mihin loppuratkaisuun kirjailija päättyy. Kirjan ideana on virusinfektio, joka leviää pandemiaksi. Oireena ihmiset alkavat ymmärtää eläinten viestintää ja siitä seuraa erinäisiä reaktioita. Päähenkilö on eläintenhoitaja Australian eteläosissa, vanhempi naishenkilö, jolla on alkoholiongelma, miniä ja lapsenlapsi. Eiköhän kirja tule luettua loppuun ihan lähipäivinä.

Lukukuulumisia 2/22

Edellisen lukukatsauksen jälkeen on ääni- ja ekirjarintamalla tapahtunut yllätyksiä. Tammikuun lopulla ilmestyi William Gibsonin Sprawl-trilogian Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa sähköisessä muodossa. Tämä on hyvin tervetullut ilmiö, että vanhempaa suomennettua spefiä, tässä tapauksessa 1980-luvulla julkaistua, on tullut uudelleen saataville. Paperiset versiothan ovat aikaa sitten loppuunmyytyjä. Neurovelhon ehdin jo kuunnella uusiksi, jatko-osat ovat vuorossa myöhemmin.

Minulla uudelleenluvun alla olevan Robert Jordanin Ajan pyörän lisäksi myös Eddingsiä on alettu julkaista uusiksi. Itse en ole edes harkinnut hänen kirjojen lukemista enää kuultuani hänen vankilatuomiostaan pedofiliasta. Muutama päivä sitten ilmestyi kuitenkin erittäin kiinnostava J.R.R. Tolkienin Silmarillion sähköisenä. Silmarillion onkin varmaan tuju teos kuunneltavaksi, mutta ehdottomasti otan sen uudelleenlukulistalle.

En ole kovin paljoa seurannut kustantajien katalogeja tai sivuja, mutta nämä uudelleenjulkaisut ovat jääneet täysin markkinointipimentoon Dyyniä lukuunottamatta ja ovat todella tulleet yllätyksenä. Mitä muuta on tulossa? Voisiko näitä hieman mainostaa vaikka twitterissä? Ihmettelen välillä suomalaisten kustantamojen markkinointilinjausta.

Don DeLillon Hiljaisuus oli helmikuun ensimmäinen luettu kirja. En tuntenut kirjailijaa ennestään ja aika tyhjäksi jäi tutustumislukukokemus. Pienoisromaanimittainen teos ei mielestäni päässyt lainkaan vauhtiin tai edes matelemalla eteenpäin. Odotin hieman syvempää näkemystä millaista on tipahtaa nykyhetkestä vuosikymmeniä varhaisempaan mediattomuuteen. Dystopioissa ollaan monesti vastaavassa tilanteessa, mutta en ole törmännyt vielä pääosatulkintaan siitä, mitä vieroitusoireita muuttunut maailma aiheuttaa. Ehkä en vain ollut vastaanottavainen tarinalle, mutta tulipahan kuunneltua.

Kesken ovat Lady Gregoryn Muirtheimnen tasankojen Cuchulainn, joka hieman tökkii, ja Clifford Simakin Väliasema, jonka alku vaikuttaa kiinnostavalta. 14. osa Ajan pyörää odottaa kuuntelua. Katsoin sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan ensimmäisen kauden 8 jaksoa. Tv-sarja oli ihan näyttävää katsottavaa, mutta muutamien päähenkilöiden roolituksessa oli nielemistä, enkä iloitse nykyään niin pakollisesta LGBT-otteestakaan. Onneksi Nynaeve ei kuitenkaan nykinyt lettiään kirjasarjan malliin.

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Lukemista helmikuun lähestyessä

Olen saanut aika hyvin luettua tammikuussa aikomiani kirjoja ja päälle vielä esim. Anne Leinosen ja Marko Hautalan uutuusnovellikokoelmat. Englanninkieliset ovat jääneet kuitenkin vielä roikkumaan ja silmät ovat rasittuneet paperikirjoista, joten kuun loppua kohti olen siirtynyt jälleen äänikirjoihin. Isaac Asimovin Säätiö-trilogia on selätetty. Lady Gregoryn Cuchulainnin tarina on meneillään.

Katselin tulevia teoksia ja huomasin, että viikon sisällä ilmestyy Don DeLillon Hiljaisuus Keltaisen kirjaston julkaisuna. Dystopia, jossa ihmiskunta joutuu elämään ilman telkkaria, nettiä ja kännyköitä. Kamalaa! Ihan tulee varhaislapsuus mieleen. Miten sitä silloin pärjättiin? No, maailma on erilaisissa lähtökuopissa nykyään ja on mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailija on aihetta käsitellyt.

Hirveä hinku olisi vihdoin aloittaa Brian Aldissin Helliconia-trilogia, jonka lukemista olen suunnitellut varmaan sen kymmenen vuotta. Näitä suunnitelmia toki riittää kymmenittäin muistakin kirjoista.

Sohvalla lähipinossa näyttää olevan jokunen vanhempi teos muistuttamassa olemassaolostaan. Kirjastolainoja ei tällä hetkellä ole. YA-kirjat pursuaa korvista ulos, joten hetkeen ei niitä, kiitos! 

Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

Christopher Fowler: Varjomaailma

Lontoo on mielikuvitusta kiehtova kaupunki ja sinne onkin sijoitettu kirjallisuudessa rinnakkaiskaupunkeja, maanpäällisiä, maanalaisia ja maan yläpuolisia usein toisistaan tietämättömiä yhteiskuntia. Pidän realistisesta Lontoosta (turistin silmin nähdystä), ja myös esim. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalaisesta Lontoosta (arvio). Siksi odotukset Christopher Fowlerin Varjomaailman (Roofworld 1988, suom. 1990) kaupungin katoille sijoittuvalle tarinalle olivat "korkealla". Fowler ei kuitenkaan osoittautunut Gaimanin veroiseksi.

Katoilla elävässä ja ohuiden siimojen varassa liikkuvassa sopeutumattomien ihmisten yhteiskunnassa on käynnissä valtataistelu, josta katutasolla ei tiedetä juuri mitään. Taistelun toinen osapuoli on verisen tappava ja haluaa tuhota vastustajansa. Robert ja Rose joutuvat sivustakatsojina polttopisteeseen, ja pelottavien yhteenottojen lisäksi miettimään omaa maailmankuvaansa ja elämänsä päämääriä. Tarina on välillä hyvinkin raaka, seikkailullinen ja vauhdikas. Kuvausta katolta toiselle liitämisestä ja takaa-ajoista riittää. Mukana on myös ripaus huumoria.

En oikeastaan tiedä, miksi en päässyt kirjan tunnelmaan mukaan. Se vaikutti pintapuoleiselta, syvyys puuttui. Hahmot eivät saaneet tarpeeksi persoonallisuutta ja tarinan tausta ei riittänyt alkuunsakaan. Tarinassa kyseessä on halu irtaantua juppikulttuurista ja aliarvostuksesta, citystä ja suuryrityksien vallasta, varastaa niiltä resursseja (rahaa) omaan kattoelämään. Mutta sitten kerrottiin kattojen varjomaailman olevan vanhaa traditiota, ja mukaan sekoitettiin alkemiaa ja satanismiakin. Todellinen kapina katutason yhteiskuntaa vastaan jäi ilman voimaa ja uskottavuutta. Tässä olisi ollut kunnon ainekset kyberpunk-tarinallekin Neurovelhon jalanjäljissä, mutta rahkeet ei riittänyt.

Hieman jahkasin lukiessa, sillä se ei sujunut joutuisasti. Potentiaalia ja ideaa Varjomaailmassa oli kyllä paljon. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidin.