2017 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

British Science Fiction Associationin BSFA-palkintojen vuoden 2017 ehdokaslista on julkistettu. Kategorioiden voittajat valitsee yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat ja tulokset julkistetaan maalis-huhtikuun vaihteessa Follyconissa.

Paras romaani

• The Rift, Nina Allan
• Dreams Before the Start of Time, Anne Charnock
• Exit West, Mohsin Hamid
• Provenance, Ann Leckie

Paras novelli

• The Enclave, Anne Charnock
• “These Constellations Will Be Yours”, Elaine Cuyegkeng
• ‘‘Uncanny Valley’’, Greg Egan
• “Angular Size”, Geoff Nelder
• The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson

Paras tietoteos

• Iain M. Banks, Paul Kincaid
• “The Myth of Meritocracy and the Reality of the Leaky Pipe and Other Obstacles in Science Fiction & Fantasy”, Juliet E. McKenna
• Wells at the World’s End 2017 blog posts, Adam Roberts
• The 2017 Shadow Clarke Award blog, Nina Allan, Megan AM, Vajra Chandrasekera, Victoria Hoyle, Nick Hubble, Paul Kincaid, Jonathan McCalmont, and Maureen Kincaid Speller
• “The Unthinkability of Climate Change: Thoughts on Amitav Ghosh’s The Great Derangement”, Vandana Singh

Paras taidetuotos

• Cover for Fiyah #3, “Sundown Towns”, Geneva Benton
• Cover for The Ion Raider by Ian Whates, Jim Burns
• Illustration for “These Constellations Will Be Yours” by Elaine Cuyegkeng, Galen Dara
• Cover for The Memoirist by Neil Williamson, Chris Moore
• Illustration for ‘‘Waiting on a Bright Moon’’ by JY Yang, Victo Ngai
• Cover for 2084 edited by George Sandison, Marcin Wolski

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 3

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls, Volume 3 ilmestyi viime elokuussa (2017). Minulla on siitä sähköinen versio, kuten aikaisemmistakin osista (volume 1, volume2). Sarjakuvan kolmas osa vie lukijan jälleen johonkin uuteen ja outoon, mutta tällä kertaa kaverukset ovat siellä kaikki yhdessä.

Nelikko kohtaa ”kadonneessa maailmassa” paikallisen asukkaan, jonka kanssa välit hitsautuvat alun epäluottamuksen jälkeen läheisemmäksi. Maailmaan pulpahtaa myös aikamatkustuksen keksijä, tohtori Braunstein, jonka oudosti varustautuneet paikalliset miesasukkaat nappaavat kiinni. Mac ja KJ ajautuvat erilleen Erinistä, Tiffistä ja paikallisnaisesta, jotka puolestaan törmäävät aikamatkaportaaliin ja Brausteinin aikamatkustuskapseliin. Heidän on saatava porukka taas kasaan, jotta voivat poistua menneestä ajasta. Siihen kapseli ja sen tulevaisuudesta tullut omistaja voi olla avuksi.

Volume 3:n tapahtumat tuntuvat pienimuotoisemmilta kuin aiemmat. Hahmojen henkilökohtaiselle kehitykselle ja kasvavien nuorten epävarmuudelle annetaan tilaa, mikä ei sinänsä ole uutta Vaughanin käsikirjoituksille, tällä kertaa se vain kohdistuu teinityttöihin. Tämä tapahtuu ihan realistisesti ja asiallisesti, myös menneisyyden vertailukohteen kautta.

Vaikka tapahtumapaikkaan liittyy vihjeitä, joita en osaa tällä hetkellä osaa tulkita, ”Kadonnut maailma” vaikuttaa piipahtamiskohteelta ja sen vuoksi sen merkitys jää pieneksi. Minulla on aavistus, että kun palapeliä kootaan lisää, se alkaa hahmottua kokonaisuudeksi, jossa tälläkin osalla on merkityksensä. En osaa sitä vielä hahmottaa, joten luen toistaiseksi osa osalta yksittäisenä seikkailuna. Ja sitähän tämäkin oli, seikkailu tuntemattomassa. Lehdenjakajaporukka on melkoisen kovaa sakkia, jossa jokaisella on paikkansa ja hetkensä. Epäröin pistää tätä osaa Hugo-nimeämislistalleni, sillä se ei mielestäni ollut samaa tasoa kuin edellinen osa, mutta arvioin tilanteen uudelleen maaliskuun puolessa välin.

Naomi Mitchinson: Travel Light

Naomi Mitchinsonin Travel Light (1952) tuli ensimmäisen kerran tietoisuuteeni muutaman vuosi sitten, kun se oli valittu Åconiin lukupiirikirjaksi. Hankin teoksen ekirjana, mutta kun en päässytkään osallistumaan coniin, niin kirjakin jäi lukematta. Luin sen tänä vuonna.

Kirja kertoo Halla-nimisestä tytöstä, joka syntyy prinsessaksi, mutta hylätään metsään, jossa karhut kasvattavat hänet. Halla omaksuu karhujen elämäntavat tietämättä olevansa ihminen. Kun karhuille käy mahdottomaksi kasvattaa häntä enää, Halla siirretään lohikäärmeiden hoiviin. Ihmiset ja etenkin kuninkaat ja sankarit ovat lohikäärmeiden vihollisia, mutta Halla kasvaa lohikäärmeiden aarteiden keskellä jälleen tietämättä olevansa ihminen. Koittaa päivä, jolloin totuuden on paljastuttava ja siitä alkaa Hallan matka ja kasvutarina.

Kirja alkaa satuna, se on hyvinkin perinteinen tyyliltään ja jopa herttainen. Mutta herttaisuus karisee, kun Halla pääsee ihmisten joukkoon. All-father, joka on kulkija, antaa Hallan valita mikä hän haluaa olla. Halla valitsee kulkijan tien ja saa mukaansa viitan, joka herättää luottamusta kantajaansa kohtaan.

"Travel light, my child, as the Wanderer travels light, and his love will be with you"

Halla matkaa kauppiaitten mukana Kiovaan ja näkee rikkauksia, yltäkylläisyyttä ja hevoskilpailuja. Hänellä on kyky puhua kaikilla kielillä, myös eläinten, joten hän ajautuu kristityille Marobin miehille tulkiksi Kreikkaan ja ajamaan heidän asiaansa. Aika rientää, kulttuurit, kaupankäynti ja uskonto kohtaavat Hallan, joka kokemistaan ja näkemistään huolimatta pysyy koko ajan itsenään. Hän sopeutuu, mutta tarkastelee ihmistä arvioiden ja oppien. Hän näkee ihmisten julmuuden, mutta osaa arvioida myös lohikäärmeiden käsityksen mittakaavan. Aika ei varsinaisesti kosketa häntä, vaan hän pysyy nuorena, vaikka jättiläisistä ja lohikäärmeistä tulee jo myyttejä.

Mitchinson ei kirjoita helppoa tekstiä sen näennäisestä keveydestä huolimatta ja vaikka kirja vaikuttaisi nuorille lukijoille suunnatulta. Todellisuus ja fantasia sekoittuvat, eikä aikakaan ole yksiselitteinen. Satumaisuus säilyy osittain, sillä Halla juttelee eläimille, kuten hevosille ja rotille, ja näkee olemassa olevaa maailmaa monin silmin. Ennen kaikkea myös tytön ja naisen silmin, sillä se kohtalo on hänen edessään, ja se näyttäytyy myös julmana. Mitchinson luo kuitenkin vahvan hahmon, jonka ymmärrys ja tahto on maailmaa voimakkaampi. Halla syntyi ehkä prinsessana, mutta kirjassa hänen tiensä on olla muuta kuin satujen prinsessa.

"It could be verified that no princess was ever asked whether she wanted to rescued and carried off by a dragon-slayer to a fate (no doubt) worse than death."

Ensimmäinen ajatus lukemisen jälkeen oli, että en ihastunut kerronnan tyyliin ja jotkin yksityiskohdat kaihersivat kovasti. Kun luettuun otti etäisyyttä pari viikkoa, se alkoi muodostaa päässä jälkikaiun ja kokonaiskäsityksen tuntemuksista.

Travel Light on selkeästi klassikko, joka on ohitettu. Mitchinson on kirjailia, jonka teoksia ei käsittääkseni koskaan ole suomennettu, vaikka niitä julkaistiin hänen uransa aikana yli 90. On varmasti monia syitä miksi jotkut kirjat nousevat pinnalle ja jotkut eivät. Pohdin tätä Lokki Joonataninkin yhteydessä (arvostelu), jota pidin naiivina ja läpinäkyvänä. Travel Light haastaa lukijan, mutta oliko se liian vaikea, liian feministinen ollakseen suosittu 50-luvulla? En lähde purkamaan kenties kirjailijasta johtuvia syitä, se on loputon suo.

En ihastunut Travel Lightiin, se herättää yhä negatiivisiakin tuntemuksia, mutta näen sen omaehtoisuuden ja naisnäkökulmasta huokuvan vapauden. Vastaavaa koin lukiessani Katherine Ardenin The Bear and the Nightingalen (arvostelu), mutta näiden kahden kirjan välissä on 65 vuotta ja se on aika merkittävä aika. Harmi, etten päässyt silloin Åconiin, kun kirjaa käsiteltiin, sillä olisin mielelläni kuullut muiden paljon genreä lukeneiden ajatuksia kirjasta. Jostain syystä Frank-monihaku ei löytänyt kirjaa yhdestäkään Suomen kirjastosta, mutta jos kirja tulee vastaan, niin lukekaa. Ihan vaikka kuriositeettina.

Joe Abercrombie: Puolikas sotaa

Puolikas sotaa (Half a War, 2015, suom. 2016) päättää Joe Abercrombien Särkynyt meri -trilogian. Viimeiseen osaan on jälleen nostettu uusi päähahmo, Skara, Throvenlannin prinsessa, jonka perheen Isoäiti Wexenin johdattama suurkuningas tuhoaa. Skara pääsee karkuun ja päätyy Isä Yarvinin kokoamaan liittoutumaan Gettlannin kuningas Uthilin ja Vansterlannin Grom-gil-Gormin rinnalle. Valmistautumattomasta prinsessasta tulee kuningatar ja hänen on löydettävä toiset keinot selvitä sodasta kuin kuuluisat taistelijat. Raith on Gromin joukkojen tappeluherkkä rämäpää, joka joutuu itselleen poikkeukselliseen tehtävään suojelemaan Skaraa. Hänen kamppailunsa käydään odotusten ja tahdon välillä. Yarvin pelastama mastoissa kiipeilevä Koll on aikuistumassa ja seuraamassa isä Yarvin jalanjäljillä veljeksi. Päätös ei muun taistelun tiimellyksessä ole kuitenkaan helppo, sillä seppämestari Rinillä on kumma vaikutus hänen tuntemuksiinsa. Isä Yarvi juonii ja kutoo verkkojaan, mutta mihin kaikkeen ne ulottuvat ja ovatko vaikutukset sittenkään hänen hallittavissa.

Trilogian päätöskirja antaa enemmän sitä, mitä Abercrombielta odotin kahdessa ensimmäisessä osassa. Se on rosoisempi ja hahmot yhä enemmän aikaisempien teosten kaltaisia elämässä rämpijöitä, joista löytyy hitunen hyvää ja epäitsekkyyttä, jotta he ainakin yrittävät päätyä oikeankaltaisiin ratkaisuihin, vaikka se ei ominta aluetta olisikaan. Puolikas sotaa käydään juonimalla ja oikeilla päätöksillä oikeaan aikaan, mutta toinen puoli on verta ja suolenpätkiä. Niitä riittää tässä kirjassa. Pohdiskelin kokonaisuutta ja Yarvin hahmon muutoksen uskottavuutta trilogian edetessä, enkä ole ihan vakuuttunut, vaikka olenkin sinänsä tyytyväinen, että hän on hyvin ristiriitainen hahmo. Abercrombie uskaltautui poistamaan hahmoja kuvioista roppakaupalla ja jotenkin toivon, että ne jotka jäivät henkiin ja joiden tulevaisuus jäi auki, eivät palaisi kuvioon kovin suuressa roolissa tulevissa teoksissa.

Kirjan parasta antia on Abercrombielle tyypillinen hahmojen sanailu ja juonen monet käänteet ja yllätykset. Tapahtumat ovat nopeatempoisempia kuin edellisissä teoksissa, joissa matkanteko oli yksi aspekti. Nyt tuntuu, että hahmot siirtyivät paikasta toiseen melkoisen pikaisesti. Haltia-aseet saavat minulta pitkän miinuksen. Sama kehityssuunta oli nähtävissä yksittäisessä Red Country -kirjassa (arvostelu), mutta siinä se sopi maailman kehitykseen, tässä tuli vähän kuin puskista, jostain menneisyydestä. Joka tuntui tulevaisuudelta. Siitä huolimatta Puolikas sotaa on mielestäni kelpo trilogian päätös ja sen paras osa. Jään odottamaan Abercrombien seuraavaa siirtoa ja sillä välin ehdin varmaankin jossain välissä lukea hänen koottuja novellejaan.

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale

Törmäsin internetsuunin syövereissä artikkeliin, jossa listattiin 2017 ilmestyneitä suositeltavia naiskirjailijoiden teoksia. Yksi niistä oli Katherine Ardenin esikoisteos The Bear and the Nightingale, Winternight-trilogian ensimmäinen osa. Hugo-nimeämiset mielessä otin kirjan pikaisesti lukulistalle.

Venäjän metsäisillä takamailla on kylä, jossa talvi kestää pitkään. Kylään syntyy korkea-arvoista sukujuurta oleva tyttö, Vasilisa Petrovna, jonka verenperimässä on isoäitinsä tunnettu näkemisen kyky. Kylässa, sen taloissa ja metsässä on paljon vanhan kansan suojelijoita, joiden kanssa Vasilisa pystyy kommunikoimaan, mutta tätä kykyä ei aikuisilla katsota suopeaksi. Niitä kun pidetään kuvitteellisina olioina saduissa ja tarinoissa. Silti kyläläiset uhraavat suojelijoille kuten perinteenä on ollut ja kylä on voinut hyvin. Kun kylään tulee kirkon edustaja, tämä aloittaa käännytyskampanjan pois vanhoista rienaavista tavoista. Suojelijat heikkenevät ja vanha vanha vihollinen vahvistuu. Vasilisa joutuu kovaan vastavirtaan yrittäessään pelastaa perheensä ja koko kylän tuholta.

The Bear and the Nightingale on kauniin kuvailevasti kirjoitettu tarina, joka pohjaa todelliseen historialliseen aikakauteen ja slaavilaisiin myytteihin ja hahmoihin. Tarinassa on taikuutta ja se muistuttaa tunnelmaltaan Naomi Novikin parin vuoden takaista Hugo-ehdokasta Uprootedia (arvostelu), mutta on toisaalta monella tavalla erilainen todellisen maailmankuvauksen kautta. Kirja alkaa kauniina tarinana, jossa on saduille sijaa, kylän arjen kuvauksena, matkantekona ja hahmojen luomisena. Vaan kun tarina etenee siitä tulee synkkä ja ahdistava. Se on tytön kasvutarina naiseksi 1300-luvun ilmapiirissä ja vaihtoehdoissa, vaikka aikakausi ei varsinaisesti hallitse tarinaa ja tyttö on erikoinen.

Tarina on ehyt ja se imaisee mukaansa heti. Huomasin lukeneeni koko kirjan vuorokaudessa ilman isompia taukoja. Minulle tuli hieman yllätyksenä alun keveyden jälkeen mihin kirjailija lukijansa johdatti ja olin varsin tyytyväinen, että olin tutustunut aiemmin esimerkiksi Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologiaan (arvostelu). Kirja ei suinkaan ole täydellinen, hahmoista löytyy satumaista mustavalkoisuutta, mutta Vasilisa on varsin kelpoinen nuoren tytön esimerkki.

The Bear and the Nightingale on kirja, jonka näkisin mielelläni tulevan suomennetuksi, vaikkapa Eowyn Iveyn The Snow Childin (Lumilapsi) jalanjäljissä (arvostelu). Se on erittäin onnistunut esikoisteos. Mitä olen pikaisesti vilaissut, niin Winternight-sarjan toinen osa, The Girl in the Tower, joka on virallisesti kansilehden mukaan ilmestynyt 2018, on kehuttu vielä paremmaksi. Väitteen paikkaansa pitävyys täytyy tietenkin tarkistaa. Mitä tulee Hugo-nimeämisiin, niin The Bear and the Nightingale on tällä hetkellä minun listalla. Veikkaan sille ainakin Mythopoeic-palkinnon ehdokkuutta. Kirjan kansi on tunnelmallisen kaunis.

Richard Morgan: Muuntohiili - kirja ja tv-sarja

Richard Morganin esikoiskirja Altered Carbon julkaistiin vuonna 2002. Luin Muuntohiili-suomennoksen (2007) kuta kuinkin 10 vuotta sitten. 2011 Morgan oli Finnconin kunniavieraana, jolloin nappasin kirjaani kirjailijan nimmarin. Kuvaus vuoden Finnconista löytyy täältä. Netflix on tuottanut kirjaan pohjautuvan kymmenosaisen tv-sarjan, joka on otettu vastaan vaihtelevin mielipitein. Muistikuvani mukaan pidin kirjasta, mutta halusin lukea sen uudelleen ennen kuin aloitan tv-sarjan.

Altered Carbon, Muuntohiili, on kovanluokan kyberpunk-teos. Tarina sijoittuu dystopiseen maailmaan, jossa ihmisten persoonallisuus on tallennettu digitaalisena implanttiin, joka voidaan asentaa kuoleman jälkeen uuteen kehoon. Kehosta käytetään suomennettua nimitystä sukka (engl. sleeves). Vain katolilaiset kieltäytyvät uudelleensukituksesta uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. He protestoivat päätöslauselmaa 653 vastaan, mikä mahdollistaisi rikostapauksessa katolilaisenkin implantin ladattavaksi todistajanlausuntoa varten. Rikkaimmat ihmiset sukittavat itseään usein ja omiin kloonattuihin kehoihin, mutta köyhillä siihen on varaa yleensä vain kerran. He elävät koko vanhenemisprosessin läpi, eikä monikaan halua kokea sitä monta kertaa. Sukan vaihto tuo aina mukaan psyykkisiä sopeutumisongelmia, mutta rikkaat metut, jotka käytännössä ovat kuolemattomia, ovat oma lukunsa. Takeshi Kovacs on entinen erikoisjoukoissa palvellut sotilas paranneltuine kehoineen. Hän menettää rikoksen vuoksi kehonsa ja joutuu varastoon kärsimään tuomiota. Laurens Bancroft -niminen metu ladatuttaa Kovacsin uuteen sukkaan ja siirrättää Harlanin maailmasta Maahan. Vastahakoisella Kovacsilla on valittavana armahdus ja iso rahallinen palkkio tai paluu varaston olemattomuuteen. Hänen tarvitsee vain selvittää Bancroftin väitetty itsemurha saadaksen armahduksen.

Muuntohiili on vetävästi kirjoitettu tarina, joka sisältää yksityiskohtaista kuvausta väkivallasta ja seksistä. Tarina huokuu mielikuvia tummasta ja ankeasta maailmasta, jossa rikkaat porskuttavat kieroutuneissa ympyröissään. Kirja on piirteiltään scifi noir -dekkari, jossa huumorikin on niin synkkää, ettei sitä pimeydestä erota. Ihmiskauppa käy ja sitä riittää monenlaiseen kysyntään. Huumeet ovat suosittuja pakokeinoja. Olin saanut ensimmäisen lukukerran jälkeen häivytettyä muistista ainakin yhden varsin vastenmielisen kuvauksen täysin, mutta taitaapa olla, että nyt se jäi valitettavasti mieleen pysyvästi.

Kaikesta synkkyydestään ja viallisuudestaan huolimatta henkilöhahmoissa löytyy valoa. Maailma ei ole ilman toivoa, ja se tasapainottaa tarinaa - hieman. Pidin kirjasta toisella lukukerralla hitusen enemmän kuin ensimmäisellä, mutta siihen saattaa vaikuttaa se, että tiesin mitä odottaa. Makunikin on ilmeisesti vuosikymmenessä muuttunut synkempään suuntaan, jos mahdollista. Kovacsin lisäksi rikosetsivä Ortega on kirjoitettu inhimilliseksi vikoineen päivineen. Minua huvitti, kun vihdoin tajusin Morganin piirtäneen omituskirjoituksen viereen juurikin Ortegaan liittyvän vihjeen. En ole varma olisiko Muuntohiili sopiva ensimmäiseksi kirjaksi tutustua kyberpunkiin, mutta suositeltava silti jossain vaiheessa. Suomennos on onnistunut.

Entä tv-sarja? Pääosin sarjan ensimmäinen kausi seuraa puoleen väliin kirjan juonta ja tapahtumia. Useita yksityiskohtia on kuitenkin lisätty, yhdistetty tai muutettu, enkä voi sanoa, että kaikki olisivat paikallaan. Sarjaan on sisällytetty kokonainen jakso alkuperäisestä Takeshista, ennen kaukaasialaista sukkaa ja tarinaa on henkilökohtaistettu tekemällä Kawaharasta hänen siskonsa. Ei toimi. Takaumajakso laajentaa taustatarinaa, mutta tekee kovapintaisista taistelijoista joukon aatteellisia kapinallisia. Erittäin epäonnistunut idea, jossa sekoitetaan kirjan kaksi eri ryhmittymää. Ison plussan voi antaa siitä, että alkuperäinen Takeshi saa niinkin paljon ruutuaikaa.

Koska kirja on hyvin visuaalinen, on vaikea saada istutettua sarjan tarjoamia hahmoja omiin mielikuviin. Maailma sen sijaan menettelee. Hotellin virtuaaliäly on muunnoksista ehkäpä parhaimmasta päästä, sillä se keventää muuten niin raakaa maailmaa. Loppu sitten lässähtää prinsessa-satuineen. En pitänyt. Tv-sarja toimii itsessään hyvin, jos kirjaa ei ole lukenut. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Richard Bachin Jonathan Livingston Seagull ilmestyi vuonna 1970 ja suomeksi Lokki Joonatan -nimellä 1972. Olen lukenut pienoisromaanimittaisen kirjasen joskus aikoinaan, mutta otin nyt uusiksi kun se on saatavilla suomeksi myös ekirjana uutena painoksena, johon on lisätty 2014 nelososa. Sitä en ollut ennen lukenut.

Lokki Joonatan on allegorista eläinfantasiaa, jossa pääosassa on lentämisestä erityisen kiinnostunut lokki. Lokithan ei yleensä ole kiinnostuneet lentämisen tekniikasta, vaan käyttävät siipiään sen verran kuin vaaditaan ruuan hankkimiseen. Mutta Jonathan pitää vauhdista, käännöksistä ja korkeuksista. Lajilleen poikkeavana hän joutuu pian hylätyksi, jolloin hän lähtee kulkemaan omia polkujaan. Pian hän saa huomata, ettei ole ainoa kaltaistaan ja hänelle syntyy uusi päämäärä, jonka seuraukset pääsevät kuitenkin yllättämään.

Lokki Joonatan on kertomus vapaudesta, yksilöllisyydestä ja sellaisten tavoitteiden asettamisesta, jotka kokee itselleen oikeiksi. Ei tarvitse tyytyä olemaan jotain mitä on aina oltu tai muut sanovat kuuluvan olla. Sanoma on siis varsin kannustava ja mieltä ylentävä. Ehkä nuorelle lukijalle kirja antaa vielä enemmän kuin aikuiselle. Näin aluksi.

Toinen lukukerta laski kirjan ansioita, sillä se palautti mieleen, että tarina jatkuu myös vahvasti uskonnollisesti allegorisena, tarkoitti kirjailija sitä tai ei, eikä se jaksanut enää yhtään innostaa. Hieman samoin kävi Narnialle aikoinaan. Lokkien siirtyminen ylemmille tasoille ei toiminut, se oli jo liian läpinäkyvää minun makuun. Neljännessä osassa on yllättävän pessimistinen osio mitä tulee Jonathanin jälkeiseen aikaan. Jonathanin arvostus seuraajapiirissä (opetuslapset) muuttuu palvonnaksi ja johtaa päinvastaiseen tulokseen kuin mikä teoksen alkuperäinen sanoma oli. Vaan kirjailija kääntää sen jälleen löytämiseksi, eikä voi välttyä maan päälle tosiuskovien joukkoon paluun vertauskuvasta, jonka loppu herättää. Tarina on jokseenkin naiivi, mutta se on kiehtonut valtavaa määrää lukijoita. Onko se siis onnistunut tehtävässään, vai kiehtooko se massoja vain ajattelemaan vapautta ja yksilöllisyyttä odotuksen vallassa varsinaisesti toteuttamatta sitä.

Ekirja, kuten todennäköisesti myös painettu versio, sisältää melkoisen määrän lokkikuvia. Ihan turhaa sivujen täytettä suoraan sanottuna. Jos kuvissa on jotain esteettisesti ajatuksia herättävää, se ei toiminut minulle. Kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, mutta se on jossain vaiheessa äänestetty kategoriaan "50 kaikkien aikojen kehnointa elokuvaa", joten ei siitä enempää. Kirjanen on nopeasti luettu ja jos ei jää miettimään vertauskuvia, menee ihan ok:na eläinfantasiana. Melkein toivon, että olisi pysytty kuitenkin niissä lentoteknikoissa, jotka olivat varsin kiinnostavia kuvauksia.