John Wyndham: Käenpojat

John Wyndhamin tuotantoa tuli ensi kerran tietoisuuteeni, kun katsoin 1980-luvun alkupuolella tv-sarjaa nimeltä Triffidien kapina. No, en silloin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta sarja jäi mieleen ja aina kun kirjailijan nimi tulee vastaan, myös Triffidit nousee mieleen. Nyt kuitenkin luin kirjailijan vuonna 1988 suomennetun teoksen Käenpojat (The Midwich Cuckoos, 1957), enkä hyllyssä olevaa paria varhaisempaa teosta. Nekin tulee kyllä luettua aikanaan.

Englantilaisessa Midwichin kylässä tapahtuu yllättäen kummia, kun sen ylle laskeutuu läpäisemätön kaasukupu ja kyläläiset menettävät tajuntansa. Herätessään he eivät muista mitään ja päivää ryhdytään kutsumaan Hukkapäiväksi. Aluksi elämä palautuu normaaliksi, muutamista ikävistä kuolonuhreista huolimatta, mutta sitten ilmenee, että kaikki kylän lisääntymisikäiset naiset ovatkin raskaana. Myös ne, joille sen ei pitäisi olla mahdollista. Syntyvillä lapsilla on kultaiset silmät ja myöhemmin ilmenee muitakin ominaisuuksia, jotka herättävät levottomuutta. Lasten kasvaessa heidän olemassa olonsa ei enää ole pienen kylän huoli, vaan koko ihmiskunnan on reagoitava siihen.

Tarinan kertojaksi kirjailija on laittanut persoonattoman henkilön, joka vaimoineen on pois kylästä juuri Hukkapäivänä ja siten tarkastelee asioita ulkopuolisena, vaikkakin on kylän asukas. Kirjan sävy on enimmäkseen havainnoiva, keskusteleva ja pohdiskeleva. Vaikka tapahtumat ovatkin hyvin kiihkeitä ja vaarallisia, niiden tarkastelu on enemmän analysoiva kuin osallistuva. Minua tyyli ei sinänsä haittaa, sillä teksti pitää kuitenkin otteessaan. Tarinassa on jännitettä. Tosin jos kirja olisi ollut pitempi, olisi se helposti siirtynyt paikoin pitkästyttävän puolelle.

Tyylistä huolimatta salaperäiset lapset voimakkaine telepaattisine ominaisuuksineen ovat pelottavia. He ovat keskellä tavallisia kyläläisiä, jotka reagoivat, kuten tavallinen tallaaja reagoisi. Mikä ei aina tarkoita järkevästi, mutta kuitenkin ymmärrettävästi. Wyndham ujuttaa tekstiin hienosti kirjan nimen mukaisen luonnon käytännön; osa ihmisistä toimisi kuin lintuemo, sokeasti oman lajinsa tuhoksi. Silti onko se enemmistön toimintakaan sitten lajin parhaaksi? Siinäpä pohdiskeltavaa kirjan päätyttyä.

Käenpojissa on aikaleimaa, mutta se on kuitenkin säilynyt hyvin luettavana teoksena. Mikään ei suoranaisesti pistä silmään. Paitsi tietenkin kansikuva. Siinä on taas kuvittaja kehitellyt omaa (tai kustannusyhtiön) visiota välittämättä mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjassa kuvataan useaan kertaan, kuinka lasten silmien iirikset eli värikalvot ovat kultaiset. Eli muuten normaalit silmät, paitsi sinisten tai ruskeiden sijaan kultaiset. Eihän se tietenkään olisi niin pelottavaa, mutta ei myöskään niin naurettavaa kuin kanteen päässeessä kuvassa.

Kirjan pohjalta on tehty parikin filmatisointia, joista erityisesti vuoden 1960 versio kiinnostaisi nähdä. 1995 version olen todennäköisesti nähnytkin.