Jean-David Morvan & Philippe Buchet: Sillage 1-9

Sillage on ranskalaisten Jean-David Morvanin ja Philippe Buchet’n luoma science fiction sarjakuva, jota on suomennettuna ilmestynyt yhdeksän albumin verran. Ranskankieliset yhdeksän ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1998-2006 ja suomeksi 2009-2014. Lukaisin kaikki osat jokunen kuukausi sitten ja kokonaiskuva jäi hieman vaisummaksi kuin toivoin.

1. Tulta ja tuhkaa 2009 (1998)
2. Yksityiskokoelma 2010 (1999)
3. Hammasrattaat 2011 (2000)
4. Pirun merkki 2011 (2001)
5. (J.V.J.) 2012 (2002)
6. Maailmmojen sota 2012 (2003)
7. Vankila 2013 (2004)
8. Ihmisluonto 2013 (2005)
9. Soluttautuja 2014 (2006)

Sillage (suom. vanavesi) on lukuisia aluksia ja sivilisaatioita käsittävä avaruusalusten kolonna, joka etsii koko ajan uutta teknologiaa, raaka-aineita ja rotuja. Sillage käyttää eri aurinkokunnissa liikkumiseen hyperportteja. Tarinan päähenkilö on haaksirikkoutunut nuori tyttö, Navis, joka on kasvanut viidakkoplaneetalla omassa yksinäisyydessään. Navis on villihkö ja metsästystaitoinen ihminen. Ensimmäinen ihminen johon Sillage on törmännyt. Navisilla on runsaasti omaa tahdonvoimaa, eikä hänellä on psionisia kykyjä, jotka luetaan älykkään elämänmuodon merkiksi Sillagessa ja johon järjestelmän hierarkia perustuu. Psionisen kyvyn puute on Navisin vahvuus, sillä hänen ajatuksiaan ei pysty lukemaan, mikä tekee hänestä erinomaisen agentin. Sillage kouluttaa Navisista taistelijan ja valjastaa hänet useisiin eri tehtäviin.

Sillage on lähtökohdiltaan huikean kiinnostava kokoelma erilaisia sivilisaatioita ja rotuja, joita tulee vastaan sarjan eri osissa. Tapahtumia kietoutuu myös juoneksi yhteen tarinan edetessä, joten en erityisesti selosta yksityiskohtia mitä missäkin albumissa tapahtuu. Lukiessa tuli hieman samanlainen tunnelma kuin Ian Banksin The Culturen ja Kage Bakerin samannimisen sarjan yhteydessä, että näennäisestä hienoudestaan ja edityksestään huolimatta, Sillagessa kaikki ei ole ihan kohdillaan. Kritisoitavaa löytyy ja taustalla on jotain muutakin. Lähinnä sarja vertautuu luonnollisesti tv:ssä nähtyihin kovaa scifiä edustaviin avaruussarjoihin, Battlestar Galacticaan, Farscapeen ja Babylon 5:een. Viitteitä myös muihin populaarikulttuurin hahmoihin  ja kirjallisuuteen löytyy.

Positiivisena pidän, että päähahmo on naispuoleinen ja häntä kohdellaan neutraalisti. Pidän Navisista ja hänen kehityksestään. Harmillisesti albumien tarinat ei vain aina toimi, ja ne ovat ajoittain kohtalaisen mitäänsanomattomia läpijuoksemisia. Samanlaista innostumista ja tunnesitoutumista ei synny kuin esim. Brian K. Vaughanin ja Fiona Stablesin Saga-sarjan yhteydessä (Saga 1, Saga 2, Saga 3), vaikka Sillagessakin on hetkensä. Piirrosjälki toimii minulle. Sarjan sisään pääseminen on varmaankin vaikeampaa kuin Sagassa myös koska ympärillä on koko ajan jotain uutta. Uudelleenluku olisi ehkä paikallaan. Mielikuvituksellista teknologiaa on tarjolla, mikä lasketaan positiiviselle puolelle.

Omaksi suosikseni nousi 3. osa eli Hammasrattaat (yllä oikea kuva), joka sijoittuu steampunk-sivilisaatioon. Mitä pidemmälle sarjan tarina etenee, sen enemmän siihen liittyy harmaita alueita ja suurempaa kuviota, ja odotankin kiinnostuneena miten sarja kehittyy, vaikka en välttämättä innosta hihkukaan. Käsittääkseni ranskaksi sarjaa on ilmestynyt ainakin 17 albumia. Englanniksi sarja (Wake) on lopetettu kesken, mutta toivottavasti suomeksi saadaan jatkotkin.

World Fantasy -palkintovoittajat 2014

World Fantasy -palkinnon voittajat on valittu heinäkuussa asetettujen ehdokkaiden joukosta, eikä varsinkaan romaani-kategorian voittaja ole yllätys. Sofia Samatarin teos, A Stranger in Olondria, on hieno, vaikka Gaimanin teos teki yhtä lailla ja eri lailla vaikutuksen minuun. Pienoisromaaneissa en ole vakuuttunut, mahtoiko Duncanin ja Klagesin tarina olla Valenten tarinaa parempi, mutta novelleissa saattoi tullakin valituksi oikea minunkin mielestä. En tosin voittajaa eli Kiernanin tekstiä ole lukenut, mutta muut kylläkin, enkä ymmärtänyt muutamien ehdokkuutta edes Hugo-skabassa. Onnittelut Martinille ja Dozois'lle antologioiden hyvästä myynnistä, mikä varmaan merkitsee monille kirjailijoille enemmän kuin palkinnot. Martinin nimi on kuuma.

Näihin voittajiin päättyy tämän vuoden genrepalkintoseurantani. Reilu puolitoista kuukautta ja alkaa uudet ehdokkuusasettelut tämän vuoden ilmestyneistä. Tajusin juuri lukeneeni kuluvana vuonna enemmän vanhempaa kirjallisuutta, uutuuksien jäädessä taka-alalle. Jos ennustaa pitäisi, niin olettaisin ensi vuonna joillekin ehdokaslistoille nousevan ehkä Jo Waltonin My Real Childrenin ja M.R. Careyn The Girl with All the Giftsin, mutta todennäköisesti paljon muita.

Romaani

• Dust Devil on a Quiet Street, Richard Bowes
• A Natural History of Dragons: A Memoir by Lady Trent, Marie Brennan (arvostelu)
• The Ocean at the End of the Lane, Neil Gaiman (arvostelu)
• A Stranger in Olondria, Sofia Samatar (arvostelu)
• The Golem and the Jinni, Helene Wecker
• The Land Across, Gene Wolfe

Pienoisromaani

• “Wakulla Springs”, Andy Duncan & Ellen Klages
• Black Helicopters, Caitlín R. Kiernan
• “The Sun and I”, K.J. Parker
• “Burning Girls”, Veronica Schanoes
• Six-Gun Snow White, Catherynne M. Valente (arvostelu)

Novelli

• “The Ink Readers of Doi Saket”, Thomas Olde Heuvelt
• “The Prayer of Ninety Cats”, Caitlín R. Kiernan
• “Effigy Nights”, Yoon Ha Lee
• “Selkie Stories Are for Losers”, Sofia Samatar
• “If You Were a Dinosaur, My Love”, Rachel Swirsky

Antologia

• xo Orpheus: Fifty New Myths, Kate Bernheimer, ed.
• Queen Victoria’s Book of Spells, Ellen Datlow & Terri Windling, eds.
• Flotsam Fantastique: The Souvenir Book of World Fantasy Convention 2013, Stephen Jones, ed.
• Dangerous Women, George R.R. Martin & Gardner Dozois, eds.
• The End of the Road, Jonathan Oliver, ed.
• Fearsome Journeys: The New Solaris Book of Fantasy, Jonathan Strahan, ed.

Kokoelma

• North American Lake Monsters, Nathan Ballingrud
• The Beautiful Thing That Awaits Us All and Other Stories, Laird Barron
• The Ape’s Wife and Other Stories, Caitlín R. Kiernan
• Flowers of the Sea, Reggie Oliver
• How the World Became Quiet, Rachel Swirsky

Taiteilijat

• Galen Dara
• Zelda Devon
• Julie Dillon
• John Picacio
• Charles Vess

Erikoispalkinto, ammattilaiset

• John Joseph Adams, for magazine and anthology editing
• Ginjer Buchanan, for editing at Ace Books
• Irene Gallo, for art direction of Tor.com
• William K. Schafer, for Subterranean Press
• Jeff VanderMeer & Jeremy Zerfoss, for Wonderbook: The Illustrated Guide to Creating Imaginative Fiction (Abrams Image)

Erikoispalkinto, ei-ammattilaiset

• Scott H. Andrews, for Beneath Ceaseless Skies
• Marc Aplin, Jennie Ivins & Paul Wiseall, for Fantasy-Faction
• Kate Baker, Neil Clarke & Sean Wallace, for Clarkesworld
• Leslie Howle, for Clarion West administration
• Jerad Walters, for Centipede Press

Isaac Asimov: Säätiö

Isaac Asimov on kirjailija, jonka kirjoja pidin teini-ikäisenä Arthur C. Clarken kirjojen tavoin tylsinä. Luonnollisestikaan en muista mitä kirjoja tulin lukeneeksi, jotain ennen 1980 suomennettuja kuitenkin. Niinpä 1976 suomeksi julkaistu Säätiö (Foundation, 1951) voi hyvinkin olla yksi niistä, jonka olen lukenut aiemmin ja tylsäksi todennut. Tällä kertaa lukukokemus oli hieman erilainen. Säätiö on alunperin ilmestynyt jatkonovelleina vuosien 1942 ja 1944 välillä, ja laajennettuna kirjana 1951. Se on trilogian aloituskirja.

Säätiö on viiden tarinan kokoelma, jossa tarinat muodostavat ajallisesti etenevän kokonaisuuden. Trantorin keisarikunta on 12 000 vuoden ikäisen Imperiumin hallintokeskus, jonka psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa tuhoutuvaksi viidensadan vuoden kuluessa. Ennustuksen mukaan tuhoutumista seuraisi 30 000 vuoden pimeä hajaantumisen aikakausi kaikkien Imperiumin miljoonien planeettojen joukossa. Seldon on kuitenkin suunnitellut projektin, jonka avulla sotaisa kaaoksen aikakausi voidaan lyhentää tuhanneksi vuodeksi. Linnunradan äärireunalle Terminukselle perustetaan Säätiö, jonka tehtävänä on tutkijoiden avulla luoda galaktinen ensyklopedia, johon kerätään ihmiskunnan kaikki tietämys jättimäiseksi kokoelmaksi tulevaisuuden turvaamiseksi. Mutta ehkäpä suunnitelma ei olekaan niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää, varsinkin kun Imperiumi vetäytyy tukemasta ja Terminus jää eristyksiin pienten barbaariplaneettojen ahneuksien ulottuville pelkän älyllisen puolustuksen varaan. Enteet lupaavat koettelemuksia.

Psykohistorioitsijat-luku julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjaversiossa ja siinä esitellään lähtöasetelmat sekä psykohistorian kehittäjä, matemaatikko-psykologi Hari Seldon. Tässä vaiheessa Imperiumi vaikuttaa vakaalta ja luvussa käydäänkin oikeutta, jossa testataan Seldonin epäsuotuisat lietsonnat oikeudenkäynnissä kysymys-vastaus-tyylillä. Ensyklopedistit-luvussa hypätään ajassa 50 vuotta eteenpäin, Seldonin jälkeiseen aikaan, jolloin Terminus Cityn pormestarina on Salvor Hardin. Sivilisaatiot ovat taantuneet ja atomivoima unohtunut. Terminuksessa ei ole mineraalivaroja, mutta siltä löytyy yhä atomivoimaa, mikä on sen valtti ympäröivien neljän kuningaskunnan, mm. Anakreonin, uhitteluja vastaan, nyt kun planeetta on eristetty Imperiumin sisäosista. Ensyklopedian ensimmäinen osa lähestyy valmistumista, mutta Hari Seldonilla on vielä kuolemansa jälkeenkin yllätys tarjottavana.

Pormestarit-luvussa on kulunut jälleen 30 vuotta. Säätiö on tasapainotellut kuningaskuntien kanssa luomalla Hardinin johdolla Säätiöstä mystisen ja maagisen tieteisuskonnon, jonka papisto hallitsee voimaloita ja ylipappina toimii Poly Verisof. Kaupunginvaltuutettu Sef Sermak ei kuitenkaan ole tyytyväinen Hardinin toimiin, vaan vaatii suoria toimenpiteitä kuningaskuntia vastaan ja hän on perustanut uuden poliittisen puolueen, josta on tullut suosittu. Anakreonissa on Säätiötä vastaan sotaisia suunnitelmia. Reilu sata vuotta myöhemmin Kauppiaat-luvussa säätiö on laajentanut toimintaansa lähettämällä pyhitettyjä kauppiaita kauemmille naapuriplaneetoille. Eräs heistä, Gorov, päätyy Askoneen, jossa edistynyt teknologia on kielletty, ja hän tulee vangituksi. Säätiö lähettää Linmar Ponyetsin neuvottelemaan Gorovin vapauttamisesta ja tiedustelemaan miten sovinto saataisiin aikaiseksi. Kaupparuhtinaat-luvussa aikaa on kulunut edellisestä parikymmentä vuotta. Kolme Säätiön alusta on kadonnut Korellin planeettojen lähellä. Kaupparuhtinas Hober Mallow lähetetään Korelliin valtiaan Asper Argon luo tiedustelemaan tilannetta. Säätiössä on sisäisiä levottomuuksia ja juonitteluja, eikä kaikki pidä kauppiaiden vallasta. Levottomuudet uhkaavat levitä maan ulkopuolellekin. Mallow löytää merkkejä Imperiumin toiminnasta.

Päätin kirjoittaa jokaisesta luvusta kohtalaisen pitkästi kuvausta omaksi avukseni ja muistinpalautukseksi, kun siirryn jossain vaiheessa lukemaan trilogian kakkososaa – spoilaamatta kuitenkaan juonenkäänteitä. Säätiön merkityksen genrekirjallisuuteen kyllä huomaa. Se on suuri. Huvittavaa kyllä ensimmäinen mielleyhtymäni tuli galaktisesta ensyklopediasta ja Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaan liftareille (arvostelu), vaikka tyylit poikkeavatkin toisistaan. Asimovin kirjasta ei löydy ylen määrin huumoria, vaikkei se täysin ilmankaan ole. Esitystapa on erilainen. Kirjoituskatkelmat ensyklopediasta värittivät tekstiä, tosin jäivät osin myös harmittamaan, sillä ne tosiaan olivat katkelmia. Adamsin kirjaa lukiessa olisin halunnut liftareille suunnatun käsikirjan luettavaksi ja samoin kävi Säätiön kohdalla; ensyklopedia olisi ollut kiva laajemmaltikin.

En ole erityisen innostunut kirjoissa esiintyvistä uskonnollisista teemoista, mutta tässä se oli puettu mielenkiintoiseen tieteen ja tekniikan ulkoasuun sekä suureen ja mahtavaan atomivoimaan, jonka ylimaallisuus jokseenkin korostui, johtuen varmaankin kirjoitusajankohdan tilanteesta. Asimov saa kylvettyä kohtalaiseen lyhyisiin teksteihin melkoisen määrän poliittista peliä, valtataistelua ja konflikteja kerrassaan. Hallitseminen ja manipulointi tuntuu olevan kuin oppikirjakamaa, niistä huokuu fiktiivisyydestään huolimatta realistinen ote. Ymmärrän jälleen miksi nuorempana pidin Asimovia tylsänä. Ei hän vieläkään tunnu mitenkään värikkäältä kirjoittajalta, mutta yksityiskohdissa on vetovoimaa. Kaiken lisäksi Säätiö ja moni muukin seikka jää vielä ensimmäisen kirjan jälkeen tuntemattomaksi ja kartoittamattomaksi, joten niistä on pakko saada tietää lisää. Minulle jäi myös tunne, että kirja palkitsisi, jos jaksaisin lukea sen toiseen kertaan. Ehkä siellä on muitakin hienouksia kuin viitteet kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut suuren osan Asimovin suomennetusta tuotannosta, käytettynä luonnollisesti, sillä painokset ovat ajat sitten loppuunmyytyjä. Tarkoituksena on lukea ne kaikki, mutta pikku hiljaa, ilman hätäilyjä. Seuraavana on varmaankin vuorossa Säätiö ja Imperiumi, ellen innostu aloittamaan esim. Robotit-sarjaa tai Itse jumalia ennen sitä (saa suositella).

George R.R. Martin: The Ice Dragon (uusi kuvitettu painos)

Olen lukenut George R.R. Martinin The Ice Dragonin pari kertaa aiemmin ja kuunnellut kertaalleen äänikirjana. Kirjoitin ajatuksiani varsinaisesta tarinasta heinäkuussa 2011, ja pidän tätä lapsille suunnattua novellia edelleen kiehtovana myös aikuisille. Suosittelen lukemaan. Kirjasta on ilmestynyt uusi painos, jossa on jälleen kuvitus mukana, mutta tällä kertaa kuvittajana on espanjalainen Luis Royo. Royo on veteraani fantasia/science fictionkuvittaja, jonka tyyli on tummempi kuin aiemman painoksen englantilaisen Yvonne Gilbertin. Gilbert on oudosti esitelty lähinnä lastenkirjakuvittajana, vaikka hänen meriittilistallaan on myös mm. Frankie Goes to Hollywoodin älppärin vähemmän lapsille suunnattu kansikuva. Joka tapauksessa kun näitä kahta The Ice Dragonin kuvitusta vertaa, niin Gilbertin piirustusjälki on pehmeämpää ja perinteisemmin lapsille suunnatun näköistä. Eron huomaa jo kansikuvista.

Tavallaan pidän ensimmäisen version kuvista enemmän, sillä se on se versio minkä kautta tarinaan tutustuin. Gilbertin kuvien tasossa on kuitenkin vaihtelua, eikä keskiaikaisuuskaan taida olla ihan vakio. Piirustusten vaaleudessa ja selkeydessä on oma plussansa, silmät erottavat yksityiskohtia paremmin. Alla olevat ovat juuri sellaisia.

Vastaavasti Royon versio Adarasta ja hänen isästään on tummempi, mutta toisaalta siinä on voimakas tunnelma. Kuva on yksi selkeimmistä. Useimmiten tummuus hävittää yksityiskohtia.

Uudesta painoksesta julkaistiin ennakkoon mainoskirjoituksia, joissa oli mukana Royon piirtämiä luonnoksia, joiden perusteella kiinnostuinkin hankkimaan ekirjan. Luonnokset olivat kuitenkin hieman erinäköisiä kuin varsinaisesti kirjaan päätyneet versiot. Esimerkiksi alla vasemmalla oleva luonnos jäälohikäärmeestä viehättää minua eri tavalla kuin kirjaversio, joka puolestaan on kyllä kuvaavampi ja rankempi. Siinä on voimaa ja synkkyyttä eri mittaluokassa, mutta toisaalta luonnoksessa alun perin unenomaisuus houkutteli.

Luonnosten joukossa esiteltiin myös kuvia, jotka eivät päätyneet kirjaan lainkaan. Adaran kuvan tausta on hyvin lähellä asettelultaan ylläolevaa jäälohikäärmekuvaa, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mukana. Silti pidän itse Adarasta ja on ihan mukava, että kuva on ollut esillä joka tapauksessa.

En ole ihan varma vieläkö Gilbertin kuvittamaa The Ice Dragonia saa muuten kuin käytettynä. Royon versio on kuitenkin erinomainen sekin, ja itse tarinahan on taattua GRRM-laatua. Kannattaa lukea talven kylmänä iltana.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Tämän vuoden euroconissa, Shamrokonissa (coniraportti) yhtenä teemakirjailijana oli irlantilainen Sheridan Le Fanu (1814-1873), joka oli yksi merkittävimmistä viktoriaanisen ajan kauhukirjailijoista. Le Fanu kirjoitti paitsi goottilaista kauhua, myös mysteeritarinoita ja irlantilaista mytologiaa hyödyntäviä kertomuksia. Valmistautuessani Shamrokoniin luin kirjailijalta Savukeitaan kauhuklassikot -sarjassa julkaistun kokoelman, Carmilla ja muita kertomuksia (#1, 2012), jonka neljä novellia ovat alunperin vuosilta 1851-1872. Kokoelman alussa lyhyessä esipuheessa esitellään kirjailija. Tämä on toinen Savukeitaan klassikkosarjan kirjani, heinäkuussa luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa (arvostelu).

• Vihreää teetä (Green Tea, 1872)
• Carmilla (Carmilla, 1871)
• Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street, 1851)
• Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan (The Child That Went with the Fairies, 1870)

Vihreää teetä on hitaasti jännittyvä ja auki keriytyvä kauhutarina pastori Jenningsistä ja tämän karmivasta seuralaisesta. Tarinaa lähestytään kertojan esittelemän asiantuntijakertojan, tohtori Martin Hesseliuksen analyyttiseen sävyyn. Tarinan sisältöä ja sen psykologista puolta on hyödynnetty paljonkin myöhemmässä kauhukirjallisuudessa. Voin kuvitella jopa George R.R. Martinin saaneen inspiraatiota Vihreästä teestä omaan Apinakuuriinsa (The Monkey Treatment, kokoelmassa Songs the Dead Men Sing). En kuitenkaan niele kertojan antamaa loppuratkaisutulkintaa. Le Fanu jättääkin siihen tyylillään selkeän mahdollisuuden epäillä.

Aikana ennen Bram Stokerin Draculaa, venäläisten upyyrien jälkimainingeissa, Le Fanu kirjoitti Carmillan, tarinan naispuoleisesta vampyyrista. Hesseliuksen tarina-arkusta nousee tällä kertaa tapaus Laurasta, joka lapsena näkee pelottavan unen makuuhuoneessaan vierailevasta naisesta. Myöhemmin onnettomuuden vuoksi hänen talouteensa saapuu tyttö, Carmilla, joka muistaa nähneensä saman unen. Tytöistä tulee ystävykset, vaikka Carmilla käyttäytyykin kokolailla oudosti ja naapurustossa tapahtuu kummia. Carmillakin on hidastempoinen, vihjaileva tarina, joka on inspiroinut myöhempiä vampyyritarinoita (mm. Anne Ricen Vampyyrikronikat), eikä vähiten sen sisältämän seksuaalisen viitekehyksen vuoksi. Mistä tahansa Le Fanu on tarinaansa inspiraationsa saanutkaan ja miten pitkälle tahansa vampyyrimyytin juuret ajoittuvatkaan, tämä on yksi niistä, joka tarjoaa goottilaista vampyyrikauhua nykypäivän lukijallekin suositeltavassa muodossa. Vieressä oleva kuva on tarinan lehtijulkaisusta 1872, kuvittajana Michael Fitzgerald.

Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on kummitustarina Dublinilaisesta vanhasta talosta, jonne opiskelijaserkukset muuttavat asumaan, vain todetakseen, ettei elo ole kovinkaan levollista seinien sisällä. Aiempien asukkaiden joukossa on ollut mm. hirttotuomarina tunnettu Horrocks, joka itsekin päätyi hirteen. Tarina on tyyliltään jonkin verran edeltäviä kepeämpi sisällöstään huolimatta ja loppu melkeinpä huvittava.

Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on eniten irlantilaissävyinen. Siinä on satumaisuutta, perinteistä haltiatarinaa, jota löytyy mm. skotlantilaisesta 1200-luvun Thomas the Rhymerista (Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka). Tarina on surullinen ja haikea.

Tämän kokoelman perusteella ei vielä saa kunnon käsitystä Le Fanun tuotannosta, mutta se on erittäin hyvä alku, sillä jokainen tarina on ehdottomasti klassikko ja esikuvana myöhemmille kirjailijoille. Goottilaisen kauhun saralla olen lukenut Le Fanun aikalaiselta, amerikkalaiselta Edgar Allan Poelta ehkä vaikuttavampiakin ja psykologisesti mestarillisia teoksia (Steampunk: Poe), mutta voin hyvin suositella näitäkin.

Luin Shamrokonia odotellessa toisenkin novellikokoelman kirjailijalta ja aloitin Uncle Silas –teosta. Enköhän palaa niihin myöhemmin.

Magdalena Hai: Susikuningatar

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogian viimeinen osa, Susikuningatar ilmestyi syyskuussa ja silloin se tuli myös luettua. Odotukset olivat korkealla, sillä ihastuin kahteen ensimmäiseen osaan, Kerjäläisprinsessaan (arvostelu) ja Kellopelikuninkaaseen (arvostelu).

On kulunut kolmisen vuotta Kellopelikuninkaan tapahtumista. Matkalla kohti Umbroviaa, Gigi on jäänyt Pariisiin joksikin aikaa opiskelemaan taistelutaitoja mestari Oniwakan johdolla valmistautuakseen Susikuningattaren tehtäväänsä. Edessä on väistämättä yhteenotto vallananastaja Andros Luopion kanssa. Onneksi lähellä ovat uskolliset ystävät Henry ja Mussovits, mutta ihmissusien kunnioitus ja uskollisuus on ansaittava muinaisesta valasta huolimatta, sillä Gigissä virtaava varcolacien veri ei vakuuta läheskään kaikkia asettumaan hänen tuekseen, kun kyseessä on Umbrovian kohtalo.

Susikuningatar teki sen jälleen. Kuten aikaisemmatkin, myös viimeinen osa on persoonallinen ja yllätyksellinen. Ihmissuhteet toimivat, eikä mukana ollut nuorille suunnattujen kirjojen tavanomaisuuksia ja imelyyksiä. Gigissä on syvyyttä, joka sai minut kunnioittamaan hahmoa entistä enemmän. Kuvitteellisessa steampunkmaailmassa on kuohuvaa historiaa, kuohuvaa nykyaikaa, tuskaa ja kauneutta, jotka kaikki vaikuttavat aidolta. Samalla mukana on pelottavia mysteereitä ja yliluonnollisuutta, joka jää sinne jonnekin, kihelmöimään. Ihmiskohtaloita jää auki, tulevaisuus on edessä, mutta kuka tietää millaisten polkujen varrella ja päässä. Kun sain kirjan loppuun, olin hetken hämmentynyt kaikesta mikä jäi ilman päätöstä, mutta muutamien viikkojen sulattelu toi etäisyyttä yksityiskohtiin ja kokonaistunnelmaksi jäi haikeus ja kaipaus. Kunnes muistui taas mieleen jokivarren heitteikön paalutus -juttu ja hörähdin nauruun.

Susikuningatar oli lukukokemuksena hyvin henkilökohtainen. Pariisi-osio ei minua varsinaisesti innostanut, vaikka mestari Onikawassa olikin ainesta vaikka mihin. Minulle Umbrovian matkan tunnelmallisin osa oli Unkari ja Karpaatit, sillä olen itse matkustanut noissa maisemissa opiskelujeni alkuaikoina syksyn kirpeydessä hirvien kiimajahtien ja villisian metsästyksen aikaan. Huimat nousut vuorten kapeita rinneteitä, basalttipylvässeinämät, erämaamökit pihanuotioineen, hirvien mylvintä pimeydessä, kuolleita villisikoja kuorma-auton avolavalla. Minkä jälkeen laskeutuminen pustalle romaniperheiden joukkoon, pienelle markkina-alueelle. Länsimaisten nuorten joukon ilmestyminen keskelle tiivistä heimoyhteisöä sai aikaan epäluuloja ja jopa vihamielistä käyttäytymistä. Kaikki nuo kokemukset ja tunnelmat nousivat esiin eri kohdissa Susikuningattaren lukemista.

Romanit ovat kiehtova lisä kirjan hahmoissa, etenkin erikoinen Simza-tyttö, mutta varcolacit ovat huikeita. Niiden tavat ja kulttuuri, yliluonnolliset elementit ja kehityshistorian raadollisuus on parasta mitä vähään aikaan on vastaan tullut tätä lajia kuvaavassa kirjallisuudessa. Hitto soikoon. Steampunk-maailma on entistä tuhdimpi kellopelisotilaineen ja ilmalaivoineen, mikä vain tekee kokonaisuudesta värikkäämmän ja monisyisemmän. Ajoittain ehkä oli hieman ähkyä kaikesta, mutta vaikka Susikuningatar on lähes 450 sivun mittaisena sarjan pisin kirja, se ei ollut yhtään liian pitkä. Tarinaa olisi voinut lukea pidemmältikin.

Entä nyt? Todella vaiheessa -blogin Anna kävi Turconessa kuuntelemassa Magdalena Hain ajatuksia, ja kiinnostavaa on, että jotain tarinaa voisi olla mahdollisesti jossain vaiheessa tulossa Gigin ja Henryn maailmasta. Itseäni kiinnostaisi enemmän miltä maailma näyttäisi 60 v. Gigin silmin ja miten maailman tapahtumat ovat Umbroviaa kohdelleet, mutta ilmeisesti Susikuningattaren jälkeiseen aikaan ei kirjailija aio palata. Mitä sitten onkin jatkossa tulossa, se varmastikin on tsekkaamisen arvoista. Todella vaiheessa –blogin lisäksi Susikuningatar on luettu ja tykätty myös Kujerruksia-blogissa.

Erittäin suositeltava kirjasarja.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kun ensimmäisen kerran kuulin kanssabloggaajilta Marko Hautalan Kuokkamummosta, en suunnitellut sen lukemista. Paperikirjan ostaminen ei houkutellut. Mutta sitten kirja ilmestyi nenän eteen e-versiona, jolloin ostopäätös oli paljon helpompi. Niinpä hankin ja jopa luin kohtalaisen pian. Kotimainen kauhukirjallisuus on minulle suht tuntematon laji, mitä nyt kesäkuun lukumaratonin yhteydessä luin Ruumiittomat-antologian (arvostelu) ja muutaman novellin Jussi Katajalan Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita -kokoelmassa (arvostelu) voisi sellaiseksi luokitella, kuin myös Pasi Ilmari Jääskeläisenkin tuotannossa. En tunne toistaiseksi Hautalan muita teoksia.

Lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan pelottelemaan toisiaan urbaanilegendalla Kuokkamummosta, kuten Maisankin nuoruusvuosina, eikä kukaan halua kertoa julkisesti mistä on kyse. Nyt Maisa palaa kotimaisemiinsa aikomuksena tehdä perinteestä väitöskirjatutkimuksen ja yrittää houkutella maahanmuuttajataustaisen Sagalin puhumaan. Miksi perinne elää yhä? Onko kyseessä kultti vai jotain muuta? Samuel Autiolla on nuoruuden muistoja tyttöystävästään Juliasta, jotka vaivaavat häntä, eikä hän saa kunnolla otetta elämästään. Onko Kuokkamummo todellakin pelkkää legendaa, ja miksi lapsia yhä katoaa salaperäisesti, kuten aikoinaankin. Kaiken keskipisteenä tuntuu olevan vanha Bondorffien huvila, jonne meno on kielletty, mutta kenties myös välttämätöntä.

Kuokkamummo on väristyttävä tarina. Siinä on kaikki ne ainekset, joilla lapsina toisiamme peloteltiin ja enemmänkin. Meidän kylässä oli vanha-Maija, joka kuoleman jälkeen tuli ja aukaisi autioksi jääneen kotinsa oven, jos vain uskalsi kiertää talon kolme kertaa ja koputtaa ovelle kolme kertaa. Kukaan ei uskaltanut, joten emme tienneet mitä olisi tapahtunut sen jälkeen. Kuokkamummo herätti uinuvat lapsuudesta mukana kulkeutuneet pelon muistikuvat, kuten kunnon kauhutarinan kuuluukin. Se on punottu kokoon onnistuneesti tunnettuja kauhuelementtejä hyödyntäen ja olettaisin sen olevan kotimaisessa genrekentässään myös omaperäinen, vaikka en asiasta tarkemmin olekaan tietoinen.

Jännitysmomentit ovat siis kohdillaan ja kieli kuvailevaa. Mukana on myös ”mutta”. Samoin kuin Stephen Kingin Painajaisessa (arvostelu), rivouden tuominen tekstiin ei valitettavasti tee siitä parempaa. Toki se aiheuttaa lisä-ällötyksen, mutta pidän sitä itseasiassa halpana tapana, jollain lailla negatiivisena siihen nähden miten tarinan tunnelma muuten kehittyy. Periaatteessa vertausta Kingin tyyliin voisi kai pitää positiivisena seikkana, mutta tämän yksilön henkilökohtaisessa lukemiskokemuksessa se ei ole sellainen. Kokemusta on nykykauhusta (mm. Adam L.G. Nevill), jossa elementtiä ei ole käytetty tehokeinona.

Tapahtumien taustoittaminen aikakausivaihteluina tuo rankkuutta, perhekuvailuissa on kosketuspintaa toisiinsa enemmänkin, ja melkein koin tekstin kuin tv-kuvan ajallisina värisävyn vaihteluina. Kuokkamummon teksti on visuaalista. Ehdottomasti parempi kokonaisuus kuin edellinen arvioimani kauhukirja, Lotzin Kolme.

Viimeaikaiset uutiset kertovat, että mummo on lähdössä mustine kielineen ja kuokkineen englanninkielistä maailmaakin matkaamaan, joten ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja menestystä, Granny Hatchet! Toivottavasti pääset valkokankaalle saakka. Kävisin kyllä pelkäämässä lisää.