Kirjaostoksilla3

Hoidin tässä vähän aikaa sitten työkaverini kissaa hänen ollessa matkalla, ja työkaverini yllätti minut antamalla kiitokseksi lahjakortin kirjakauppaan. Olen venyttänyt kirjaostoksille menoa, koska epäilin, etten löydä mitään ostettavaa paikallisesta. Tänään sitten vihdoin piipahdin kauppaan katsomaan, josko Terry Pratchettin Aikavaras jo löytyisi hyllystä. Ja löytyihän se.

Mutta löytyi muutakin...

Olin äimänkäkenä, kun selailin hyllykköä. Valikoima oli uudistunut ja hyllystä löytyi jopa pienkustantamon kirjoja... no ainakin yksi. Toki Meyerin vampyyrit oli edelleen hyvin edustettuina, mutta nyt hyllyssä oli yksi Neil Gaimanin Hämähäkkijumala, joka lähti mukaani, Herbertin Dyyni, joka sekin hyppäsi syliini. Olen lukenut kirjan joskus kauan sitten, mutta minulla ei ollut sitä itselläni.

Kun näin Robin Hobbin Dragon Havenin ja Jordan/Sandersonin The Gathering Stormin, teki mieleni ostaa ne vain sen vuoksi, että osoittaisin kirjakaupalle heidän tehneen oikeita valintoja valikoimiinsa. Harmi, että omistan jo kirjat. Hyllystä löytyi vielä myös Ian Banksia, Alistair Reynoldsia ja Eoin Colferia ja muitakin kiinnostavia... säästän niitä seuraavalle käynnille.

Voi, että tykkään sinusta kirjakauppa.

Vilkaisin vielä nuortenkirjat, sillä joskus sinne piiloutuu teoksia, joita minäkin luen. Tällä kertaa mitään uutta ei sieltä löytynyt, mutta ohikulkeva myyjä ehti kysyä voisiko hän auttaa. Hienoa palvelua. Ja eikun maksamaan. Pistin kirjat tiskille, ja tarjosin kanta-asiakaskortin, lahjakortin ja maksukortin. Myyjä kumartui eteenpäin ja kysyi olisiko minulla tarvetta paristoille, ne kun on tarjouksessa.... ???

No, eipä ollut tarvetta. Ehkä joskus toiste menen kirjakauppaan ostamaan paristoja.

Kirjaostoksilla 1

Kirjaostoksilla 2

PS: Kiitokset Kristinalle, että sain hoitaa suloista Helmiä, ja vieläpä sain pari kirjaakin siitä hyvästä.

Arthur C. Clarke -palkinto China Miévillelle

Miéville rohmuaa palkintoja ja ehdokkuuksia The City & The Cityllä. Tällä kertaa plakkariin räpsähti 2010 Arthur C. Clarke -palkinto. Kyseessä on Miévillen kolmas ACC. Aiemmin hän on voittanut sen Perdido Street Station ja Iron Council -teoksilla.

Guardian ehti jo kirjoittaa artikkelin voitosta. Huhtikuun alussa The City & The City voitti BSFA-palkinnon. Vielä ovat jäljellä ainakin Hugo, Nebula ja Locus -palkintoehdokkuudet. Ensimmäisenä niistä ratkeaa Nebula 15.5. Katsotaan mihin Miéville yltää.

Stephen Deas: The King of the Crags

Stephen Deasin The King of the Crags on A Memory of Flames -trilogian kakkososa. Luin ensimmäisen osan The Adamantine Palacen viime vuoden puolella ja sen arvostelun voi katsoa täältä.

Tämä arvostelu spoilaa sarjan ensimmäistä kirjaa tietyiltä osin!

There will be flames...

Minun kirjan kannessa on yllämainittu lainaus, ei kansikuvassakin näkyvä Joe Abercrombien kehulause: A Fast, sharp, ruthless read... Niin tai näin, molemmat pitävät paikkansa.

Puhujaksi nousseen kuningatar Zafirin toimet saavat valtakunnan sisällissodan partaalle. Vankina olevan kuningatar Sheziran tyttäret, Almiri ja Jaslyn, ovat nousemassa Zafiria vastaan ja keräävät lohikäärmearmeijojaan. Toisaalla vastassa on profetiaa toteuttamassa oleva uskonnollinen lahko Red Riders, jolle välillä sodan voittaminen tuntuu olevan enemmänkin toissijainen seikka, mutta hävitys ja liekit pääasia. Kaikkia lohikäärmeorjuuttajia vastaan on puolestaan yksi valkoinen lohikäärme päämääränään saada vapautettua muut lajitoverinsa ikeen alta ja saada ne muistamaan historiansa. Prinssi Jehal jatkaa poliittisia juonittelujaan Zafirin kanssa, mutta ihan ongelmaton ei hänen polkunsa tällä kertaa ole, onhan hän mm. naimisissa kuningatar Sheziran nuorimman tyttären, Lystran kanssa. Kaiken lisäksi joukossa häärää enemmän ja vähemmän hämärä verimaagi ja pistävämietteinen Adamantinen mies. Alkemistitkaan eivät ihan toimeettomina ole, tosin heidän työnsä yllä värjyy vääjäämätön uhka.

Kirja jakautuu neljään osioon, jotka eivät ole kovinkaan tiukasti rajattuja kokonaisuuksia; I) The Red Riders, II) Of Princes and Queens, III) White Dragon ja IV) Justice and Vengeance. Kertojahahmot vaihtuvat tiheään, kuten The Adamantine Palacessakin. Vauhti on reippaan puoleista, mikä tässä tapauksessa on positiivista. Tarina ei jää junnaamaan missään kohdassa. Luvut ovat esikoiskirjaan verrattuna hieman pidentyneet ja Deas malttaa tällä kertaa keskittyä kertomaan taustaa ja syventämään henkilöhahmoja. Deas saa sisällytettyä tarinaan myös enemmän maailmankuvausta, mikä tekee kirjasta paremman ja vahvemman kuin edeltäjästään. Mm. Maailmanranka ja sen taakse ulottuva alue avautuu lukijalle selkeänä. Henkilöhahmoista esille kohoaa erityisesti Vale Tassan, jonka päässä liikkuu paljon mielenkiintoisempia ajatuksia mitä hänen puheensa antaa ymmärtää.

The King of the Crags sisältää muutamia maukkaita juonenkäänteitä, joita ei välttämättä osaa odottaa. Deasilla on hieman georgerrmartinmaisia elkeitä; hän ei juurikaan säästele hahmojaan ja aina ei voi tietää kuka on elossa kirjan päätyttyä ja kuka ei. Auki olevia langanpäitä riittää, ja tarina jää totaalisesti kesken. Kolmannelta kirjalta The Order of the Scalesilta voi odottaa melkoista tapahtumavyöryä. Ihan virheetön The King of the Crags ei ole. Koska näkökulmaa vaihdetaan usein, jää väkisinkin jotkut hahmot hieman taka-alalle. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, kaipasin jälleen kerran enemmän osuutta Snow-lohikäärmeelle ja Kemirille. Heidän tarinansa kehittyy hieman erillään muista. Myös Almirin osuus kirjan tapahtumissa, sodan yhtenä osapuolena, oli kohtalainen, mutta itse kuningatar ei saanut sananvuoroa. Stephen Deas onnistuu joka tapauksessa jälleen addiktoimaan lukijansa vauhdikkaalla, tapahtumarikkaalla tekstillään. The King of the Crags on Viihdettä isolla veellä.

Sarjan seuraavaa kirjaa The Order of the Scalesia pitänee odotella noin vuoden päivät, sillä näillä näkymin se julkaistaan keväällä 2011. Sitä ennen Deasilta ilmestyy The Thief-Taker's Apprentice, joka päätynee minunkin lukulistalle. Molempia odotellessa voi lukea Deasin kotisivulta ekstrana vaikka kuningatar Zafirin haastattelun. Haastattelijana prinssi Jehal:
 

Prince Jehal Interviews Queen Zafir

Tim Powers: Paheiden palatsi

Tim Powersin Paheiden palatsi on ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Luin Anubiksen porttien käännökset aiemmin ja niiden arvostelu löytyy täältä.

Paheiden palatsin tarina sijoittuu postapokalyptiseen aikaan Amerikan länsirannikolle. Yhteiskuntajärjestys on mennyttä ja eläminen ei tunnu kovinkaan turvalliselta. Jotkut ovat sortuneet Veri-nimisen huumeen käyttöön ja yksinäisiä ja syrjäytyneitä nuoria houkutellaan jäseniksi uskonnolliseen kulttiin, jota johtaa Norton Närhenpuska. Päähenkilö on Greg Rivas, joka itsekin joutui nuorena kultin aivopesun kohteeksi, mutta löysi keinon päästä eroon lohkosta. Rivas toimi sen jälkeen palkkiolunastajana ja nouti kaapattuja nuoria pois Närhenpuskan seuraajien, närhien, käsistä. Lopetettuaan homman hän ryhtyi muusikoksi ja saavutti ammatissa mainetta. Häntä pyydetään vuosien jälkeen tekemään vielä yksi lunastuskeikka pelastaakseen nuoruuden ihastuksensa. Koskaan aiemmin Rivas ei ole joutunut tunkeutumaan Närhenpuskan vallan keskukseen Paheiden palatsiin saakka saadakseen käännytettyjä pelastetuksi, mutta tällä kertaa matka vie moninaisten tapahtumien jälkeen keskuspaikkaan saakka, eikä Rivas suinkaan ole immuuni houkutuksille.

Paheiden palatsi on maailmaltaan mielenkiintoinen ja sijoittuu tunnelmaltaan samaan 80-luvun alun ilmapiiriin kuin Mad Max -elokuvatkin. Harmaan, jokseenkin epätoivoisen tulevaisuuden maailman keskellä on ripaus valoa. Tarinan hahmot ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä, heissä on realistisuuden tuntu. Anubiksen portteihin verrattuna tarinan juoni kuitenkin hieman pomppii, eikä kirja tunnu lyhyydestään huolimatta kovinkaan tiiviiltä. Yliluonnollinen aspekti tuo onneksi positiivista lisää tarinaan, eikä tuhoa sen rakennetta. Paheiden palatsi ei kiehtonut samalla tavalla kuin Anubiksen portit, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Ehkäpä kirjasta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut kokonaan alkuperäisellä kielellä.

Gail Carriger: Changeless

Changeless on Gail Carrigerin toinen kirja Parasol Protectorate -sarjassa. Luin ensimmäisen kirjan Soullessin muutama kuukausi sitten ja sen arvostelu löytyy täältä.

Tämä arvostelu spoilaa osittain ensimmäistä kirjaa!

Britteinsaarilla esiintyy outo vitsaus, joka muuttaa vampyyrit ja ihmissudet jälleen kuolevaisiksi. Kuningatar Victoria, jonka turvana ihmssudet työskentelevät, huolestuu ja pistää Alexia Tarabottin tutkimaan mistä on kyse. Alexia on nykyisin Lady Woolsey, Alexia Maccon, hänen mentyä naimisiin alfa-ihmissusi Conall Macconin kanssa. Lordi Woolsey puolestaan työskentelee edelleen kuningataren alaisessa järjestössä BURissa (Bureau of Unnatural Registry) ja on kovin vaitonainen tehtävistään, mikä häiritsee tuoretta vaimoa.

Kun Conall häippäsee Skotlantiin kotikonnuilleen kertomatta Alexialle lähdöstään, Alexia päättää seurata häntä ilmalaivalla sisarpuolensa, ystävänsä ja uuden tuttavuuden, keksijä Madame Lefouxin kanssa. Ilmalaivamatkalla sattuu ja tapahtuu, Alexia melkein putoaa korkeuksista ja epäilee saaneensa myrkkyä. Epäilyttävät olosuhteet jatkuvat myös Skotlannissa. Conallin ja hänen entisen laumansa ristiriitatilanteen keskellä Alexia pyrkii selvittämään mikä on se voima, joka hänen oman sieluttoman kykynsä lisäksi, pystyy estämään ihmissusien ja vampyyrien yliluonnollisuuden ja jopa manaamaan haamut lopullisesti pois maanpäältä.

Ensimmäiseen kirjaan verrattuna Changeless sisältää vähemmän romantiikkaa ja hieman enemmän steampunkia. Erityisesti kiinnitetään huomiota aethographeriin, langattomaan viestintävälineeseen, joka on lennätinlaitteen paranneltu versio. Myös Madame Lefouxin keksijäntaidot tuodaan esille hänen Alexialle lahjoittaman päivävarjon muodossa. Vaikka juoni on kokonaisuudessaan parempi kuin Soullessissa, Changeless sisältää muutamia hahmoihin liittyviä ärsyttävyyksiä. Alexian ystävä Ivy ja hänen rakkauskiermuransa ovat enemmän häiritseviä kuin hauskoja. Alexian ja Conallin tapa kutsua toistuvasti toisiaan vaimoksi ja aviomieheksi pomppaa myös esille ja tuntuu liialta. Sen sijaan liioittelun mittakaavan saava lordi Akeldaman hellittelysanavalikoima on puolestaan hauska. Näistä on mistä valita ihan arkikäyttöönkin: darling, daffodil, creamy pudding cup, darling little kumquat, little clementine, dove, petunia blossom, little periwinkle, sugardrop, squash blossom.

Kuten Soullesskin myös Changeless on kevyttä ja kaikin puolin hauskaa luettavaa. Lopussa on tyypillinen rakkausromaanicliffhanger, mikä tarkoittaa sitä, että syyskuussa ilmestyvä kolmas osa Blameless on pakollinen hankinta, jos haluaa tietää miten tarina jatkuu. Uutukaisena sävynä tarinaan Carriger tuo myös lesbovivahteen. Kehittyykö se teemaksi asti Blamelessissa, jää nähtäväksi.

Vaikka Parasol Protectorate -kirjojen kannet eivät mitenkään erityisesti häikäise, niin mielestäni oli kiinnostavaa katsoa miten Blamelessin kansikuva syntyy. Tässäpä sarjan kolmatta kirjaa odotellessa:

Tim Powers: Anubiksen portit I ja II

Tim Powersin The Anubis Gates ilmestyi jo 27 vuotta sitten ja kahteen osaan jaetut suomennokset, Anubiksen portit I ja II, vuonna 1992/93. Niinpä olen hieman jälkijunassa tutustumassa näihin teoksiin, mutta parempi myöhään.. jne. Ja tutustumisen arvoinen tarina Anubiksen portit olikin, vaikka hieman sai nähdä vaivaa, että sai kirjat käsiinsä.

"Mua viedään hämärästi, kauhean kauas" -Percy Bysshe Shelley

Shelleyn lainaus on enemmän kuin osuva. Anubiksen portit on aikamatkailukirja, ja hyvin värikäs, monisäikeinen sellainen, joka vie lukijan välillä hämärän rajamaille. Tarina käynnistyy kun amerikkalaiselle kirjallisuuden tutkijalle Brendan Doylelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua asiantuntijana Englannissa rikkaiden aikamatkalle vuoteen 1810 kuuntelemaan runoilija Coleridgen luentoa. Samalla Doylelle avautuu tilaisuus päästä selvittämään tutkimuskohteenaan olevan vähemmän tunnetun runoilijan William Ashblessin kohtaloa. Aikamatkailu tapahtuu ajassa olevien aukkojen, porttien kautta, jotka ovat tiheimmillään 1800-luvun alussa harventuen siitä ajallisesti kumpaankiin suuntaan. Mitä eriskummallisin seikkailu alkaa, kun Doyle ei pääsekään takaisin omaan aikaansa muiden ryhmäläistensä kanssa. Niinpä Doyle joutuu keskelle Lontoon köyhälistöä ja kerjäläisten valtakuntaa tietämättä tarkalleen mistä on kyse.

Lontoon alamaailma on sekä ihmeellinen että pelottava. Doylelle tulee vastaan mm. Horrabin-klovni, joka tekee karmeita kokeiluja uhreillaan, ihmissusi, joka vaihtaa kroppaa toisensa jälkeen pysyäkseen hengissä ja muinaisegyptiläistä taikuutta ka-kaksoisolioineen ja peukaloisineen päämääränä tuhota Brittiläinen imperiumi.

Powersin kerronta on henkeäsalpaavan tapahtumarikasta. Välillä oli jo pää mennä sekaisin siitä missä mennään. Hahmot eivät ole aina sitä miksi heitä aluksi luulee ja aina eivät hahmot itsekään ole varmoja ketä he ovat ja missä he ovat. Olen aina pitänyt klovneja enemmänkin pelottavina kuin hauskoina hahmoina (liikaa kauhuelokuvia...) ja Powersin klovni on yksi karmaisevimmista. Eipä paljoa naurattaneet pimeässä silmiä hamuavat olennotkaan ja monet muut mielenkiintoiset hahmot, jotka Powersin mielikuvitus on luonut. Vaikka kahdeksi kirjaksi jaettu tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä, se sisältää yllättävän määrän eri hahmoja ja juonen käänteitä.

Alussa hieman valittajatyypiltä vaikuttava Doyle hyväksyy muutoksia yllättävän nopeasti, mikä jäi pikkuisen häiritsemään. Varsinkin tarinan loppupuolella, kakkoskirjassa tapahtumia tuli siihen tahtiin, että kaipasin pientä hengähdystaukoa, jota ei tosin suotu. Pidin enemmän tarinan alkuosasta, mutta loppukin oli mitä mainioin. Jokaisen luvun alussa oli lainaus kirjallisuudesta, joka kuvasi hienosti luvun sisältöä. Tekstissä siteerattu How many miles to Babylon (/London town)? -lastenloru jäi erityisesti mieleen: "Jos kuljet kevein, notkein jaloin, pääset sinne kynttilän valoin". Tarkoituksenani on lukea vielä Tim Powersin Paheiden palatsi, joka onkin sitten Anubiksen porttien ohella ainoa suomennettu teos kirjailijalta.

Kage Baker: The Women of Nell Gwynne's ja The Hotel Under the Sand

Luin Kage Bakerin The Women of Nell Gwynne'sin viime kuussa ja päätin lykätä arvostelun kirjoittamista kunnes saisin luettua myös toisen pienoisromaanin The Hotel Under the Sandin. Tässäpä siis molemmat yhtäaikaa.

Nell Gwynne on 1600-luvulla elänyt englantilainen näyttelijätär ja kuningas Charles II:n pitkäaikainen rakastajatar. Hän harjoitti erästä tiettyä ammattia, eikä koskaan kieltänyt sitä. Nell Gwynne itse ei tarinassa esiinny, mutta nimi kertoo päähenkilöiden uravalinnasta ja talosta, jossa he työskentelevät. Bakerin naiset eivät tosin ole vain prostituoituja, vaan he toimivat nokkeluutensa ja älykkyytensä vuoksi myös vakoojina Gentlemen's Speculative Societylle. Nell Gwynne's on osa Bakerin laajempaa The Company-sarjaa (sieltä loppupäästä), ja juuri Gentlemen's Speculative Society on tuo The Company. Sitä ei kuitenkaan kerrota kirjassa, eikä tietoa varsinaisesti tarvitse, sillä tarinan voi lukea täysin itsenäisenäkin. Koskapa en ole lukenut muita The Company-kirjoja, oli kuitenkin kiinnostavaa tietää, että tällä tarinalla on jatkuvuutensa tietyllä tasolla.

Tarina sijoittuu varhaisviktoriaaniseen Lontooseen. Heti alussa meille kerrotaan yläluokan tytöstä, lady Beatricesta, joka menettää isänsä, kokee raakuuksia ja tulee hylätyksi muun perheensä silmissä. Hänestä tulee yksi Nell Gwynnesin naisista. Tarinan hienona tyylittelynä on kertoa Beatricen varhaisimmista vaiheista raporttimaisesti, kun itse tarina muuttuu sävyltään kommunikoivammaksi. Yllätyksellisesti 1800-luvun Englannissa esiintyy aikakaudelle kuulumattomia keksintöjä ja kehittyneitä härveleitä ja se tekeekin tästä pienoisromaanista steampunkia.

The Women of Nell Gwynne's on Hugo ja Nebula -ehdokkaana parhaan pienoisromaanin kategorioissa ja se on paikkansa niillä listoilla ansainnut. Siitäkin huolimatta, että tarinan alku on vahvempaa kerrontaa kuin loppupuoli.

The Hotel Under the Sand poikkeaa Nell Gwynne'sistä täysin. Kyseessä on seikkailuhenkinen tarina, jonka kohderyhmä ovat lapset. Vaikka uskon kymmenvuotiaitten pitävän tarinasta eri lailla kuin aikuisten, niin siitä huolimatta se on aikuisillekin nautittava. Erona on, että kun vastaan tulee "outoja" sanoja, Baker kertoo niiden merkityksen, mitä hän ei pelkästään aikuislukijoille tekisi.

The Hotel Under the Sand kertoo tomerasta tyttösestä, Emma Rosesta, jonka myrsky heittää saarelle. Aluksi Emma selviytyy yksikseen, mutta pian hänen seuraansa ilmestyy haamu, joka kertoo kauan sitten saaren hiekkaan hautautuneesta loistavasta hotellista, jossa aika ei kulje, ja jossa voi viettää vuosia lomaillen, kun muualla maailmassa on kulunut vain päiviä. Hotelli paljastuu Emmalle ja tarinaan tulee mukaan silmäpuoli kokki, silmäpuoli merirosvo, perijä ja joukko eriskummallista porukkaa. Välillä etsitään aarretta, välillä pyykätään lakanoita.

Kage Bakerin tyyli on avointa, hän ei juurikaan sido tarinaansa yllätyksiä, joita ei voisi jo ennalta arvailla. Silti Emman tarina on rohkaiseva ja kannustava ja jättää mielikuvitukselle paljon sijaan. Kirja sisältää Stephanie Pui-Mun Lawn kaunista kuvitusta, joka antaa kirjalle oman säväyksensä. Kuvia olisi toki voinut olla enemmänkin. The Hotel Under the Sand on parhaillaan Andrew Norton -palkintoehdokkaana parhaaksi nuorten sf/f -kirjaksi 2009. Sekin on paikkansa ansainnut. Jos kumpikaan kirjoista palkitaan ansioistaan, Kage Baker ei valitettavasti ole enää vastaanottamassa kunniaa. Hän hävisi tammikuun viimeisenä päivänä rankan taistelun syöpää vastaan.