Maria Turtschaninoff: Naondel

Maria Turtschaninoffin Naondel ilmestyi 2017 englanniksi ja on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Alkuteos ja suomennos ilmestyivät 2016. Kyseessä on aiemmin julkaistun Punaisen luostarin kronikoita -sarjan Maresin (arvostelu) itsenäinen esiosa.

Tarina alkaa Kabirasta, hyvävaraisen perheen tytöstä, joka ihastuu visiirin poikaan Iskaniin ja tulee hyväuskoisuudessaan paljastaneeksi perheensä tilalla sijaitsevan voimallisen lähteen, Anjin, salaisuuden. Lähde on ollut perheen ja alueen menestyksen maaginen taustavoima. Iskan osoittautuu häikäilemättömäksi ja kunnianhimoiseksi, eikä kaihda mitään keinoja saadakseen mitä haluaa ja edetäkseen korkeaan arvoon hallitsemaan. Iskan alistaa Kabiran valtaansa vaimoksi, joka synnyttää hänelle poikia. Tytöillä ei ole merkitystä. Jalkavaimoiksi seuraavat Garai, Orseola, Sulani ja Claras, joilla kaikilla on kertojaääni tarinassa Kabiran lisäksi. Kaikki joutuvat Iskanin vallan alle, kärsivät miehen väkivallasta ja halveksunnasta. Kun Iona ilmestyy kaikki muuttuu. Vapauden kaipuu on kasvanut tarpeeksi suureksi, mutta pystyvätkö he voittamaan Anjin pimeän voiman sortajassaan ja pääsemään irti orjuudestaan.

Naondel on minulle vaikea kirja. Tarinan alkupuoli kuvaa kuinka joukko naisia alistetaan yhden miehen päämäärien ja pahuuden alle. Naiset ovat erilaisista lähtökohdista, mutta sopeutuvat alistettuun asemaansa lähinnä säilyäkseen hengissä. Taustalla on maagiset maahan ja veteen liittyvät luonnonvoimat, joilla pystyy hallitsemaan jopa kuolemaa. Ensimmäiset reilut 120 sivua olivat ahdistavia, raiskauksia toisensa jälkeen ja alistumista niihin. Olin lopettaa lukemisen. Kirja onnistui luomaan hyvin ankeuden ja lannistumisen tunnelman, eikä siinä mitään, mutta tällä kertaa se ei sopinut minulle. Jatkoin kuitenkin lukemista.

Pikkuhiljaa tarinan sävy muuttuu, siihen tulee kipinä ja toivo paremmasta. Mitä lähemmäs loppua päästään, sen paremmin alkaa hahmottua tarinan suhde Maresiin ja merkitys punaisen luostarin aikakirjoissa. Teksti on tiivistä ja kun puolen välin jälkeen pääsin yli negatiivisuudesta, nautin tapahtumien etenemisestä. Naisten tausta ja yhteisvoima alkaa nousta pintaan ja se tekee heistä kiinnostavampia. Pystyn näkemään Turtschaninoffin taidokkaan kirjoitustyylin ja voimallisen kerronnantajun. En vain pääse yli kaikista yksityiskohdista ja niiden käytöstä jatkuvana voimakeinona tarinassa. Loppupuolen kirjeen olisi voinut jättää poiskin, jolloin lopetukseen olisi jäänyt dramaattisempaa tehoa. Lukukokemus on aina mielestäni henkilökohtainen ja tulkinnallinen riippuen lukijan kokemuksista, maailmankuvasta ja monista muista seikoista. Tällä kertaa minun ahdistukseni nousi liian korkealle, että osaisin arvostaa Naondelia sille tasolle kuin se ehkä ansaitsee.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Huomasin syksyllä 2016 kotikaupunkini kirjastossa Lukuopas-palvelun, josta pystyi tilaamaan itselleen lukusuosituksia. Päätin kokeilla olisiko kirjastolle antaa minulle jotain uutta luettavaa, jota en ollut itse hoksannut. Toiveeni olivat: mielellään naisen kirjoittamaa spefia, EI romantiikkaa ja yhteiskunnallinen teema olisi aina plussaa. Minulle suositeltiin: Atwoodin Orjattaresi (arvostelu), Beukesin Zoo City (arvostelu), Butlerin Aamunkoitto (arvostelu), Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Itärannan Teemestarin kirja (arvostelu), Kayn Kesäpuu, Lunden Mehiläisten historia, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Turtschaninoffin Maresi (arvostelu) ja Williamsin Aavekauppiaan tytär (arvostelu). Hienoja suosituksia kaikki, on helppo yhtyä niihin. Olin kuitenkin lukenut suurimman osan näistä. Maja Lunden Mehiläisten historia (Bienes historie, 2015) oli minulta mennyt kuitenkin ohi, joten Lukuopas teki asiansa ja niinpä kirja siirtyi odottamaan vuoroaan. Vuoro tuli nyt, kun kirja julkaistiin viime vuonna englanniksi (The History of Bees) ja se on siten Hugo-nimeämiskelpoinen. Halusin tietää onko teos nimeämisen arvoinen.

Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.

Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.

Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.

Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

Ursula K. Le Guin on poissa. Blogiani seuranneet tietänevät, että kirjailija oli minulle erittäin merkittävä ja arvostan suuresti hänen tuotantoaan. Blogissani on ennestään 29 kirja-arviota hänen teoksistaan (löytyy täältä), olkoon tämä kolmaskymmennes, mutta ei viimeinen, sillä vielä riittää lukematontakin luettavaa.

Ikuisen hämärän maa julkaistiin suomeksi syksyllä 2017 ja alkuperäinen The Beginning Place 1980, joka seuraavana vuonna ylsi Mythopoeic-palkintoehdokkaaksi. Kirjassa nuori Hugh asuu äitinsä kanssa ja on töissä kaupan kassalla. Ankea elämä kulkee äidin oikkujen ja käskyjen viitoittamaa tietä, kunnes eräänä päivänä metsästä löytyy portti toiseen maahan. Uudessa maailmassa on ikuinen iltahämärä ja aika kulkee selkeästi hitaammin. Piilopaikkansa rauhassa Hugh löytää pakopaikan arjelle. Hämärän maan on löytänyt kuitenkin ennen häntä jo Irene, joka ei lainkaan mielissään tunkeilijasta. Lisäksi maassa on omat asukkaat, joita uhkaa nimetön vaara. Asukkaat tarvitsevat Hughin ja Irenen apua kukistaakseen vaaran.

Ikuisen hämärän maa on reaalifantasiaa. Sen lähtökohta on moderni maailma, jonka rinnalla on fantasiamainen eri aikakaudessa elävä maailma. Maailmojen ajankulku on erilainen, eikä toisessa ole havaittavaa päivää ja yötä, vaan siellä eletään ns. sisäisen rytmin mukaan. Tämä oli yksi niistä seikoista, joka viehätti minua, sillä olen niitä ihmisiä, joilla on aina ollut vaikeuksia sopeutua kellotaulutettuun yhteiskuntaan. Toinen erityinen seikka mikä kirjassa minua kiehtoi oli hämärämaan kuvaus, sen luonnonläheisyys, raikkaus ja hiljaisuus. Kuten Pimeyden vasen käsi -kirjassa ihastuin jäätikkövaelluksen kuvaukseen, ihastuin myös tässä luontokuvaukseen. Luonnossa ja syrjäisillä alueilla usein liikkuvana, löydän niistä ne elementit, jotka ovat henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Niinpä kirjaa lukiessa koin samankaltaisia tuntemuksia. Tarinan eteneminen on verkkaista, mikä ei ehkä miellytä kaikkia, mutta saman kaltaisia kuvauselementtejä käytetään matkantekofantasioissakin, joten genressä pysytään hyvinkin.

Molempien päähenkilöiden elämä modernissa maailmassa on ankeaa. Heitä ei voi sanoa rikkinäisiksi, mutta tyhjiksi. Tarina onkin hyvin pitkälti heidän sisäisen itsensä löytämistä, rohkeutta löytää toinen, johon voi luottaa ja tukeutua. Rinnakkainen maailma voidaan nähdä myös allegoriana tälle. Kertomuksen kieli on kauniin kuvailevaa ja kääntäjä on onnistunut hienosti löytämään soljuvan rytmin ja tunnelman. Kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos, mutta jokin muuttuu aina kääntäessä väkisinkin. Koin lukiessani outoja tunneyhteneväisyyksiä muutamia vuosia myöhemmin ilmestyneeseen Robert Holdstockin Alkumetsään (arvostelu), jonka luin kahdeksan vuotta sitten. Tarinan loppu ei selitä, eikä ole suoraviivainen, vaan jättää lukijan miettimään ja tekemään omia johtopäätöksiä.

Ikuisen hämärän maa ei ole Le Guinin arvostetuimpia teoksia, mutta se on silti monella tapaa hieno teos, josta on jälkiä kirjailijan novellituotannossakin. Se on jälleen yksi osoitus Le Guinin monipuolisuudesta.

Martha Wells: All Systems Red

Martha Wells on niitä kirjailijoita, jonka tuotantoa on ollut aikomukseni lukea, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi aloittaa. Nytpä sitten aloitin, eli luin uuden The Murderbot Diaries -sarjan ensimmäisen teoksen, All Systems Red (2017). Kyseessä on pienoisromaanimittainen science fiction -tuotos, jossa planeettojen välisiä matkoja hallitsee ja varustaa suuri Yritys. Turvallisuuskysymykset eivät ole ehkä tärkeimmällä sijalla, mutta kaukaiselle planeetalle matkannut tutkimusryhmä on kuitenkin saanut mukaansa yritykseltä tekoälyllä varustetun androidin SecUnitin, joka on kuitenkin salaa hakkeroinut yrityksen asentaman moduulin ja välttelee päivityksiä. Droidi kutsuu itseään Murderbotiksi hämärän menneisyytensä vuoksi ja sen ainoana toiveena on saada olla rauhassa. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä samalla planeetalla lähellä oleva toinen ryhmä hiljenee arvaamatta ja Murderbot ja hänen ryhmänsä joutuu selvittämään mistä on kyse.

Aloittaessani lukemista en ollut lainkaan tietoinen mitä odottaa. All Systems Red on tieteisseikkailu vieraalla planeetalla androidin näkökulmasta kerrottuna. Tarina lähti hyvin vetämään ja droidi omituisuuksineen alkoi kiehtoa – välillä myös ärsyttää. Ärsytys tuli lähinnä kuvatusta itsetietoisuudesta, erilaisuuden tuntemuksesta, mikä tekee droidista ujon ja katseita välttelevän. Jälkeenpäin kun mietin lukemaani, olisin ehkä kaivannut androidin olevan selkeämmin ei-inhimillinen kuin ainoastaan teknisesti. Kun tarinassa lähdetään johdattelemaan polulle, jossa kuvataan kuinka osittain ihmismäinen olento suhtautuu itseensä ja kokee ulkopuolisten suhtautuvat häneen, toivoisi kaikkien osa-alueiden onnistuvan. Wellsin tarinassa jäätiin osittain vaillinaiseksi, mikä saattaa johtua myös tarinan lyhyydestä. Silti Wellsin idea on ehkäpä tuoreempi (kuin odotukseni) ja toimii loppujen lopuksi paremmin, tosin juonen eheyden kustannuksella.

Pienoisesta ontumisestaan huolimatta sarjalla on varsin kiinnostava aloitus, joka on kivasti myös humoristinen. Aion hyvinkin jatkaa tulevien päiväkirjakirjausten lukemista. Niitä on käsittääkseni tänä vuonna tulossa lisää ainakin kolme. All Systems Red on viime vuonna ilmestyneenä Hugo-nimeämiskelpoinen ja lisään sen omalle Novella-kategorian listalleni. Nebula-ehdokkaaksi se on jo päässyt.

2017 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA on valinnut vuoden 2017 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkinnon ehdokkaat. Palkinnot jaetaan 19.5.218. Olen lukenut pienoisromaaneista Wellsin All Systems Redin ja siitä on tulossa seuraavaksi kirja-arvio. Jemisinin The Stone Sky on luettavana ja lukulistalla Newitzin ja Yangin teokset.

Romaani

• Amberlough, Lara Elena Donnelly
• The Strange Case of the Alchemist’s Daughter, Theodora Goss
• Spoonbenders, Daryl Gregory
• The Stone Sky, N.K. Jemisin
• Six Wakes, Mur Lafferty
• Jade City, Fonda Lee
• Autonomous, Annalee Newitz

Pienoisromaani

• River of Teeth, Sarah Gailey
• Passing Strange, Ellen Klages
• “And Then There Were (N-One)”, Sarah Pinsker
• Barry’s Deal, Lawrence M. Schoen
• All Systems Red, Martha Wells (arvostelu)
• The Black Tides of Heaven, JY Yang

Pitkä novelli

• “Dirty Old Town”, Richard Bowes (F&SF 5-6/17)
• “Weaponized Math”, Jonathan P. Brazee (The Expanding Universe, Vol. 3)
• “Wind Will Rove”, Sarah Pinsker (Asimov’s 9-10/17)
• “A Series of Steaks”, Vina Jie-Min Prasad (Clarkesworld 1/17)
• “A Human Stain”, Kelly Robson (Tor.com 1/4/17)
• “Small Changes Over Long Periods of Time”, K.M. Szpara (Uncanny 5-6/17)

Novelli

• “Fandom for Robots”, Vina Jie-Min Prasad (Uncanny 9-10/17)
• “Welcome to Your Authentic Indian ExperienceTM”, Rebecca Roanhorse (Apex 8/17)
• “Utopia, LOL?”, Jamie Wahls (Strange Horizons 6/5/17)
• “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”, Fran Wilde (Uncanny 9-10/17)
• “The Last Novelist (or A Dead Lizard in the Yard)”, Matthew Kressel (Tor.com 3/15/17)
• “Carnival Nine”, Caroline M. Yoachim (Beneath Ceaseless Skies 5/11/17)

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle

• Get Out (Written by Jordan Peele)
• The Good Place: “Michael’s Gambit” (Written by Michael Schur)
• Logan (Screenplay by Scott Frank, James Mangold, and Michael Green)
• The Shape of Water (Screenplay by Guillermo del Toro & Vanessa Taylor)
• Star Wars: The Last Jedi (Written by Rian Johnson)
• Wonder Woman (Screenplay by Allan Heinberg)

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle

• Exo, Fonda Lee (Scholastic Press)
• Weave a Circle Round, Kari Maaren (Tor)
• The Art of Starving, Sam J. Miller (HarperTeen)
• Want, Cindy Pon (Simon Pulse)

Dave Hutchinson: Acadie

Hyvistä aikomuksista huolimatta en ole ehtinyt perehtyä Dave Hutchinsonin The Fractured Europe Sequence -sarjaan, mutta lukaisin nyt kirjailijan pienoisromaanin Acadien (2017) silmällä pitäen Hugo-nimeämisiä.

Maasta lähtenyt joukko uudisasukkaita etsii omaa utopiaansa, jossa he voivat kehittyä ilman rajoituksia ja tehdä tieteellisiä kokeiluja genetiikkaansa. Idealistien nimelliseksi presidentiksi on valittu John Wayne ”Duke” Faraday, vaikka tieteellinen johtohahmo on legendaarinen Isabel Potter. He ovat löytäneet itselleen salaisen paikan, joka nyt on paljastunut. Satojen vuosien jälkeenkin Maan asukkaat yhä jahtaavat uudisasukkaita ja Duken tehtävä on saada heidät suojaan. On kuitenkin syy miksi Maa yhä haluaa heidät ja se selviää lopulta myös Dukelle.

Europe-kirjojen hehkutuksen jälkeen odotin Acadielta paljon ja ihan kelpo tarina se onkin. Ei kuitenkaan loistelias. Reiluun sataan sivuun on saatu mahtumaan periaatteessa koko tarinan kaari, mutta sisältö jää jotenkin tekniseksi. Siitä puuttuu henki. Ehkä siihen on syykin, mutta kerronnallisesti en löytänyt siihen vetoa. Lukemisen sujumisen kanssa ei varsinaisesti ollut ongelmia, taustalla vain pyöri koko ajan mielikuva, että olin lukenut tai nähnyt jotain vastaavaa aikaisemminkin, ja se aikaisempi on herättänyt enemmän huomiota.

Minulla oli hahmojen uskottavuuden kanssa ongelmia. Duke oli lähes mitäänsanomaton ja Potterista ei oikein tiennyt sanoa yhtään mitään, vaikka periaatteessa kommentoitavaa olisikin. Saa kukanenkin lukija itse päättää onko tarinan kehittelyssä aineksia loppua varten. Pienoisromaani löytyy uusimmalta Locus Recommended Reading Listiltä, joten olettaisin sen olevan suositeltava luettava. Itse mietin vielä kahdesti onko Acadie mukana minun Hugo-nimeämislistalla.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta

Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja (Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar) ilahdutti sen verran paljon, että päätin ottaa luettavakseni myös novellikokoelman Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). Kokoelma on luokiteltu nuorille suunnatuksi kauhuksi, mutta eipä se estä vanhempaakin kauhusta kiinnostunutta sitä lukulistalleen poimimasta. Kokoelma sisältää esipuheena tietoiskun Uhriniituntakaisesta ja lopussa koosteen vitsejä. Novelleja on 18.

• Muutamia asioita Uhriniituntakaisesta
• Lokakuu
• Pahanukke
• Näkymätön
• Namusetä
• Summertime
• Eelis ja järvihirviö
• Poika portilla
  Pelastavat kirkonkellot
• Meistä on moneksi
• Peto ja Perhonen
• Metsätie ja aarnikotka - murhenäytelmä seitsemässä osassa
• Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen
• Takarivin tyttö
• FPS
• Täydellinen Alina
• Talven lapset
• Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa
• Haiseva käsi
• Vitsikästä

Tarinoissa kiusattu poika kohtaa lenkkipolun äärellä tuntemattoman tytön ja he keskustelevat koulukiusaamisesta, isomummon nukke aiheuttaa pelottavaa päänvaivaa jälkipolvelle, läheiset katoavat näkymättömiin, vanha loru toteutuu ja koululaisia katoaa, perheenjäsenten kohtalo on sidoksissa järveen, poikaporukka näkee järvessä hirviön, eikä kukaan usko, poika näkee autiossa talossa jotain mitä muut eivät näe, poikaporukka päättää todistaa rohkeutensa vanhan kirkon legendaa vastaan, viiden erissä syntyneitä lapsia otetaan huostaan, tyttövauvan taustalla on oudot siteet Uhriniituntakaiseen, poika löytää voimansa pelottavaa metsää vastaan, ihmisiä katoaa junamatkalla Uhriniituntakaiseen, uusi tyttö tulee luokkaan, jossa kukaan ei puhu takarivin tytölle, poika uppoaa peliin, täydellinen tyttö aiheuttaa murhaavia ajatuksia, lumella on hirviömäisiä ominaisuuksia, nallekarhu vahtii unitalon turvaa ja kemian opettajalla on kuolleeltä mieheltä otettu siirtokäsi, joka haisee oudosti.

Kokoelman novellit muodostavat onnistuneen tasaisen kokonaisuuden. Osa tarinoista on tosi lyhyitä, mutta silti kertovat hyvin tunnelmasta. Novelleista löytyy sekä kauhukerronnan tuttuja perinteitä että uutta digitaaliselta ajalta. Jotkut jäivät mietityttämään allegorisinakin (henkilökohtainen tulkinta), kuten Näkymätön. Vaikka kaikissa on kauhun näkökulmat, useista löytyy myös keventävästi huumoria. Rukoilija-Sirkka, joka esiintyy neljässä tarinassa, on kiinnostavan hauska hahmo. Hai pääsee jopa yllättämään tämän taustakertomuksella, joka sekin kuitenkin jättää asioita auki. Ehkä Sirkkaan palataan vielä.

Uhriniituntakainen vaikuttaa aika tapahtumarikkaalta ja kamalaltakin paikalta. Kauhun ei aina tarvitse pelottaa, se voi olla jokin epämiellyttävyys tai yliluonnottomuuskin, joka aiheuttaa turvattomuutta tai kylmiä väreitä. Pahanukke on pelottava ja sen loppu jopa hyinen. Minuun tehoaa perinteisesti nuket ja klovnit – ne ovat pelottavia. Pahanukke ja Poika portilla ovat mielestäni kokoelman parasta antia, vaikka pidin erityisesti myös Näkymättömästä, joka on oikeastaan enemmänkin surullinen tarina. Lisäksi Meistä on moneksi on ovela, joskin aiheuttaa häiritsevän muistikuvan jostain, jota en saa suoraan mieleeni. Lopun vitsit linkittyvät novelleihin ja ovat koululaishuumori-tyyppisiä. Muutama hyvinkin onnistunut.

Hailla on selkeästi omaääninen kerronta ja omaperäinen kohdepaikka tarinoilleen. Joissain on hitusen aistittavissa Anne Leinosen tyylistä tunnelman luontia, mikä ei ole lainkaan huono polku kulkea. Lisään kokoelman mukaan Novellihaaste 2:een.