Oswald Bastablen viimeinen nimikkoseikkailu,
Teräksinen tsaari ilmestyi ilmestyi juuri suomeksi.
Michael Moorcockin The Steel Tsar julkaistiin alunperin 1981, mutta kirjailija uudisti teosta 1992, minkä pohjalta sitten käännöstyö on tehty. Ensimmäinen osa,
Ilmojen sotaherra (
arvostelu) ja toinen osa,
Leviatan maan päällä (
arvostelu), onnistuivat kiehtomaan vain osittain, sillä hahmojen kannanotot ja aatteenpalo häiritsivät kohtalaisesti lukunautintoa, vaikka luonnollisestikin ne kuuluivat vaihtoehtohistoriallisten hahmojen rooliin. Tapahtumat itsessään steampunkvivahteineen kylläkin kiinnostivat, joten hieman ristiriitaisin odotuksin lähdin lukemaan ajan virtauksissa vaeltajan sarjan päättävää seikkailua.
Una Persson vierailee jälleen Moorcockin luona ja tuo tällä kertaa Oswald Bastablelta viimeisen selonteon uudesta vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Yhdysvaltain eteläosat ovat voittaneet Amerikan sisällissodassa, Venäjän lokakuun vallankumousta ei ole tapahtunut, Japani ja Britannia ovat tukkanuottasilla, ja Singaporen tuhosta toisessa vaihtoehtohistoriassa ahdistunut Bastable on joutunut vangituksi ja lopulta ajautunut liittymään Venäjän imperiumin ilmalaivastoon, jonka päämääränä on lopettaa kasakkakapina. Kasakoiden johtajana toimii Teräksisenä tsaarina tunnettu Josif Džugašvili, jolla on hallussaan uusi, vielä kokeilematon suurase. Bastable yrittää saada tilanteen selviämään toistamatta dramaattisia historian tapahtumia, mutta sen tekee vaikeaksi Bastablen kanssa samaa syyllisyyttä jakava Cornelius Dempsey.
Teräksinen tsaari on trilogian paras osa ja monella tapaa tyydyttävä – ainakin tämä käännetty versio. Millainen lie ollut se ensimmäinen versio, jonka kirjailija katsoi olevan muokkauksen tarpeessa. Tarinassa vihdoinkin puhutaan avoimesti multiversumeista, mikä vaikuttaa Bastablen ja Una Perssonin kanssakäymiseen, ja itse Bastable pohtii myös rinnakkaisia inkarnaatioita. Välillä oli ihan Doctor Who-fiilikset. Silti, Moorcock jättää kertomatta kuinka homma periaatteessa toimii, eikä inkarnaatioista tunnu syntyvän konflikteja, mikä hymisytti, eikä selittämättömyys niinsilleen tyydyttänyt, mutta minulla on vielä paljon Moorcockia lukematta, joten ehkä asiasta valaistuu enemmälti kunhan etenen herran tuotannossa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään kynnyskysymys, kun kaikkea ei todellakaan tarvi aina selittää. Una Persson on edelleen mysteeri, hänen asenteensa oli kutkuttava.
Kuten aiemmissakin osissa, jälleen tapahtumissa ovat mukana historian todelliset henkilöt muunneltuina hahmoina. Selvin tapaus lienee Džugašvili eli Stalin. Hahmona Džugašvili on kohtalaisen yksiulotteinen ja hänen superaseensakin tuntuu olevan toistoa Leviatan-konseptista. Nestor Makhno ei hetsilleen muistunut mieleeni, vaan jouduin guuglaamaan henkilöstä. Hänen kohdallaan oli ehkä voimakkaimmat poliittiset (anarkistiset) kannanotot tässä osassa. Tällä kertaa ne eivät häirinneet yhtä paljon kuin aiemmin. Tarina etenee hitaamman puoleisesti, mikä ei sinänsä minua haitannut. Seurasin mielelläni Bastablen ja Dempseyn tapaamisen kulkua ja kehityskaarta.
Kaiken kaikkiaan, Oswald Bastablen tarina ajan virroissa vaeltamisen alkuvaiheissaan olisi voinut olla kokonaisuutena parempikin.Sarja ei ole parasta mitä Moorcockilta olen lukenut, mutta samalla siinä on paikoin monia yksityiskohtia ja ajallisia fiiliksiä, jotka toimivat ja viehättivät, ja tietenkin koko multiversumi on sellaisenaan erittäin kiinnostava. Myös steampunk-perusteiden kannalta suositeltava tutustumiskohde. Lisäpisteitä onnistuneista kansista.
Teräksinen tsaari oli 12. lukemani Moorcockin kirja. Tuskin viimeinen.
