Robin Hobb: The Willful Princess and the Piebald Prince

Robin Hobbilta ilmestyy tänä vuonna fanien riemuksi kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on Kuuteen herttuakuntaan sijoittuva pienoisromaani The Willful Princess and the Piebald Prince. Hobbinsa lukeneet tietävätkin mihin tarina viittaa, sillä legenda Piebald Princesta on tullut esille jo Fitzin tarinan yhteydessä, vaan nytpä kirjailija valottaa yksityiskohtia enemmän ja palaa Näkijöiden suvun historiaan. The Willful Princess and the Piebald Prince on tavallaan esiosa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoille, kuten Inheritancekin aiemmin oli Rainwildin historiaa. Se on Hobbin "Dunk&Egg" -tarina ja toivon, että tällaisia tulisi lisääkin.

Näkijä-suvun tuleva perillinen ja hallitsija Prinsessa Caution kasvaa seuranaan imettäjänsä nuori tytär Felicity, josta tulee myöhemmin myös hänen palvelijansa. Felicityn silmin kerrotaan millainen omapäisen prinsessan kohtalo on, kun Caution rakastuu salaa tallirenkiin ja tulee raskaaksi. Suvun poliittisen pelin ja herttuakunnan vähitellen muuttuvien asenteiden ohessa, palvelijalla on oma merkittävä roolinsa Näkijä-suvun historiassa.

Robin Hobb on kirjoittanut pienen, mutta koskettavan tarinan, joka antaa Realm of the Elderlings -sarjojen faneille katkeran suloisia tiedonmuruja menneestä. The Willful Princess and the Piebald Prince on synkkä tarina, mutta ei lohduton. Hobb onnistuu hienosti harhauttamaan lukijaa pariin otteeseen, kyseenalaistamaan mitä aiemmin on legendana kerrottu, ja samalla luomaan uskottavan historiallisen taustan. Tarinan ainoa häiritsevä seikka on toistuva vakuuttelu siitä, kuinka totta tarina kertojan mielestä on, mikä tietenkin herättää epäilyjä, vaikka kuinka tosi olisikin.

Felicity tuntuu hahmona erityisen hyvin rakennetulta ja aidolta, häntä ei voi sanoa varsinaisesti miellyttäväksi. Hobb on saanut lyhyeen tarinaan paljon tuntemuksia ja tekoja, jotka kuvaavat niin yhteiskunnallisia asemia ja valinnanmahdollisuuksia kuin asenteitakin fantasiakirjallisuuteen soveltuvalla tavalla. Erityisesti kiitosta ansaitsee Vaiston tuominen takaisin lukijalle, ja hieman Taidonkin. Kaipasin niitä, vaikka ne ajoittain herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä on kirjailijan tarkoitus, koskapa muuten Vaiston suhtautumiseen liittyvät tapahtumat olisivat epäuskottavia. Kirjassa käydään kaikenlaista peliä, ja uskomukset ja suoranaiset valheet ovat aseita, joita käytetään omien tarkoitusperien mukaisesti. Jälki on veristä.

Vaikka pidän paljon Hobbin viimeisimmästä sarjasta The Rain Wild Chroniclesista, ja odotan seuraavaa ja sarjan päättävää Blood of Dragons -kirjaa suurella palolla, niin The Willful Princess and the Piebald Princessa Hobb on ehkä saavuttanut sittenkin parhaan lopputuloksen moniin vuosiin. Erittäin suositeltava kirja, jonka sisältäkin löytyy muutamia Jon Fosterin tekemiä kuvituksia kannen lisäksi.

Game of Thronesin kolmas kausi lähestyy

Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuvan Game of Thrones -tv-sarjan kakkoskausi oli minulle hienoinen pettymys ensimmäisen katselukerran jälkeen. En pidä Daenerysin juonilinjan muutoksista, Aryalta viedään pois terää, kun Tywin Lannisteria kohotetaan ja muutenkin hahmojen painotukset ovat melkoisen pielessä. Toki kaudella oli hohtavan huikeat hetkensäkin ja esimerkiksi Theonin näyttelijä Alfie Allen loistaa roolissaan. Olen nyt katsonut kautta toiseen kertaan ja kirvely on laantumassa - hieman.

Intoni kolmanteen kauteen oli pitkään alamaissa, mutta niinpä vain uuden trailerin myötä innostuin jälleen. Kävin tulevien jaksojen nimet läpi (spoilereita) ja pohdin mitä ne tarkoittavat (pari puuttuu vielä). Samalla kertautui mieleen Miekkamyrskyn tapahtumia. Kirja on huikea!!! Voi kunpa tv-sarjan kolmas kausi yltäisi edes lähelle samaa tasoa. Joka tapauksessa olen taatusti ruudun ääressä kun Game of Thronesin kolmas kausi starttaa ja tällä kertaa sen näkee Suomessa alle vuorokauden viiveellä USAhan verrattuna HBO Nordicilta, alkaen huhtikuun 1. päivä. Oletteko mukana?

Alla trailerin pidennetty versio. Trailerin musiikkina on osuvasti valittu, kolkon tunnelmallinen Ms Mr: Bones.

Vajaa kuukausi aikaa lukea Miekkamyrsky, jos vielä on lukematta! Pääosin kolmoskausi kattaa Miekkamyrsky 1:n, mutta tapahtumia on otettu mukaan 2:stakin ja mahdollisesti jotain Korppien kesteistäkin. George R.R. Martin on jälleen kirjoittanut yhden jakson käsikirjoituksen ja sen jakson nimi on The Bear and the Maiden Fair. Ah, niinpä.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Egyptiläistä Ahmad Khalid Tawfiqia pidetään yhtenä arabimaailman merkittävimmistä kirjailijoista. Minulle hän oli tuntematon nimi ennen vasta ilmestynyttä suomennosta teoksesta Utopia (julkaistu arabiankielisenä v. 2008), kuten argentiinalainen Angélica Gorodischer oli ennen Kalpa Imperialin englanninnosta (arvostelu). Tawfiq, jonka nimeä näkyy translitteroituna myös muotoon Towfik (engl.), kirjoittaa ilmeisesti laajemman tyyliskaalan mukaisesti, mutta Utopia on perinteistä dystopiakirjallisuutta.

Eletään vuoden 2023 Egyptissä. Amerikkalaiset ovat kehittäneet uuden synteettisen öljyn, pyroilin, minkä seurauksena öljyntuottajamaiden varannot ovat arvottomia ja maiden taloudet ovat romahtaneet. Vaurautta kuitenkin esiintyy ja se keskittyy entisten vallanpitäjien perillisille, jotka asuvat aidatulla ja amerikkalaisten sotilaiden suojelemalla alueella, jota kutsutaan Utopiaksi. Utopiassa kaikkea on yllinkylllin, kun taas aidan ulkopuolella eletään äärettömässä köyhyydessä ja kurjuudessa. Utopian nuorisolle mikään ei tunnu enää miltään, kun kaikkea on saatavilla. Pitkästymistä pyritään torjumaan hakemalla kiksejä huumeista ja seksistä ja pikkuhiljaa on esille nousemassa myös vaarallisempi, mutta kaiken kokeneille uutta potkua antava riittimäinen harrastus. Pari utopialaisnuorta pujahtaa aidan toiselle puolelle kokemuksia keräämään ja niitä he saavatkin, kun tapahtumat kääntyvät päälaelleen.

Utopian aihe on varsin kiinnostava, joskaan ei ennen näkemätön. Silti siitä on paljon ammennettavaa, ja odotin kirjalta varsinkin perinteisen anglosaksisen kirjallisuusmaailman ulkopuolisena teoksena paljon. Utopia ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jotain erikoista siinä on. Tarina on hyvin seksuaalisesti värittynyt, hyvin karkea ja oikeasti epämiellyttävä. Nimetön päähahmo on vastenmielinen, hänen ylivirittyneellä seksuaalisuudella ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa, eikä saavutettu kirjaoppineisuus vaikuta ajattelutapaan. Myöskään muista hahmoista ei löydy varsinaisesti miellyttäviä. Hahmojen yksioikoisuus häiritsi minua ja etenkin asennoituminen raiskaamiseen. Jokainen nainen tuntui olevan painostuksen/uhan alla ja jokainen mies potentiaalinen raiskaaja. Yritin kovasti miettiä onko se kirjailijan luoman maailman seurausta vai vain mustavalkoinen käsitys ihmisluonteesta. En päässyt pohdinnassani loppuratkaisuun.

Utopian maailma on julma, se on fyysisesti ja psyykkisesti sairas. Tarinasta ei erota voimakkaasti arabimaailmaan liittyviä piirteitä, mutta toki vallitsevan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä, kuin karkeasti korostettuna heijastuksena nykytilanteesta. Osan aikaa tunsin, että minulla menee jotain tarinan symboliikasta (tai politiikasta niin ikään) ohi sen vuoksi, etten ole tarpeeksi perehtynyt Egyptin lähihistoriaan ja kulttuuriin. Kirjailijan tyyli on poikkeava. Hän käyttää runsaasti toistoja, lyhyitä lauseita ja listoja ja välillä teksti irtoaa henkilöhahmosta omaksi itsenäiseksi ajatukseksi. Tekstin joukossa on analyyttisia tekstinpätkiä, jotka ovat ulkopuolisen kirjoittamista artikkeleista lainattuja. Nämä kaikki tekevät tarinan rakenteesta mielenkiintoisen.

[…] Hänen unelmansa on haudattu elävältä.
Hänen ajatuksensa ovat vanhanaikaisia.
Hänen kyntensä ovat mustuneet.
Hänen tukkansa on käkkärä ja täynnä hiekkaa.
Hänen nimensä on Gabir.
Hänen kansansa on roskasakkia.
Hänen ystävänsä ovat pohjasakkaa.
Kaikesta tästä huolimatta hän kävelee ja puhuu niin kuin ihminen.
Kaikesta tästä huolimatta hän ei heittäytynyt jalkojeni juureen ja anonut, että leikkaisin hänen kätensä irti.
Kaikesta tästä huolimatta hän läimäytti Germinalia ja uhkaili meitä.
Miten typerää ja naiivia porukkaa!

Utopian maailma on synkkä ja sitä lukiessa ei taatusti tule hyvä olo. Silti se on kirja, joka pitää otteessaan, vaikka en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Silti se on kirja, jota minun on pakko suositella dystopioista kiinnostuneille lukijoille.

PS: Pitää vielä lisätä, että tajusin juuri, että teksti on suomennettu ilmeisestikin alkuperäiskielisestä teoksesta, mikä on hieno juttu, varsinkin kun kuulemma englanninkielinen käännös on puutteellinen.

Ursula K. Le Guin: Muistamisen taito

Muistamisen taito (2008) on Läntisen rannan aikakirjojen kolmas ja viimeinen osa, alkuperäiseltä nimeltään Powers (2007). Sarjan kolmesta osasta muistin sen tapahtumat parhaiten, mutta uudelleenluvun myötä myös tunnelma palautui varsin elävänä mieleen. Viimeinen tarina on selkeästi pisin 480 sivun mitalla (Näkemisen lahja 252 s. (arvostelu), Sanan mahti 320 s. (arvostelu)).

Etran kaupunkivaltiossa Arcamandin talossa orjana olevalla, Suomaalta varastetulla Gavrililla on kyky muistaa asioita niin menneestä kuin tulevastakin. Hänen sisarensa Sallo varoittaa häntä paljastamasta kykyään, sillä siitä ei pidetä ja se saattaisi olla vaarallista. Gavril tuntee olevansa onnellinen ja onnekas saadessaan olla juuri Arcamandin orjana, saadessaan leikkiä talon lasten kanssa ja opiskella kirjoista, mutta pian tapahtumat kääntyvät huonompaan suuntaan, kun Gavrilin etukäteen näkemän muiston mukaisesti Casicarin vihreä armeija ryhtyy sotatoimiin Etraa vastaan. Gavril joutuu huomaamaan, että luottamus on helppo menettää, eikä orjalla ole mahdollisuutta kunnioitukseen saati tasa-arvoon.

Kuten aiemmatkin osat, myös Muistamisen taito on kasvutarina. Teemat ovat vahvat, orjuus, luottamus ja tasa-arvo, kirjoja ja oppimista unohtamatta. Vaikka tarinan päähenkilö on nuori poika, ei kirjaa voi sanoa nuorille aikuisille suunnatuksi kirjaksi. Sarjan aikana on pikkuhiljaa hivuttauduttu lähemmäs aikuisille suunnattua kirjallisuutta, ja tarinoiden filosofinen ulottuvuus sen kun kasvaa. Gavril käy läpi ehkä aikakirjojen rankimman matkan oivallukseen ja koskapa Le Guin kuvaa tuon matkan kunnioitettavan hienolla tavalla, myös lukijan joutuu kokemaan tuntemuksia, jotka ainakin minua liikuttaa ja koskettaa.

On mielenkiintoista huomata, miten sarjan kirjoissa siirrytään astetta tiukempiin rajoituksiin vapauden suhteen. Näkemisen lahjassa päähenkilöt ovat käytännössä vapaita, mutta heitä sitoo perinteet ja odotukset. Sanan mahdissa päähenkilö elää miehitetyssä kaupungissa, mutta hän ei varsinaisesti ole orja, vaikka varsinkin naisena hänen liikkumistaan on rajoitettua ja hän joutuu elämään pelossa varoen sanomisiaan. Omiensa joukossa hän on kuitenkin kunnioitettu ja rakastettu. Muistamisen taidossa päähenkilö on orja, jota ehkä kohdellaan hyvin, mutta hän on kuitenkin omistustavaraa, ei kunnioitettu omana itsenään, eikä kohtelustakaan voi olla varma. Ensimmäisen kirjan Orrec ja Gry esiintyvät jokaisessa osassa, mutta heidän osuutensa pienenee kirja kirjalta.

Muistamisen taidossa esitellään jälleen pari uutta kulttuuria ajattelu- ja toimintatapoineen ja kuvataan kaupunkivaltioiden keskinäisiä (sotaisia) suhteita. Suomaiden käyttäytymistavat ovat kiehtovia ja niistä löytää myös piirteitä Le Guinin monesti aiemminkin kirjoittamista kahtiajakautuneista yhteisöistä, missä miehet ja naiset ovat luoneet niin omat kuin yhteiseen kanssakäymiseen liittyvät säännötkin. Metsän rosvojen osuus ärsytti minua jopa enemmän kuin Arcamandin vaihe, sillä Arcamandissa oltiin tietoisesti eri asemassa, mutta metsässä oli tarkoitus luoda uutta maailmaa. Silti kahlattiin samassa paskassa. Kyllä sai Le Guin irti tältä lukijalta tunteenpaloa. Arcamandia kevensi myös kauniit ja haikeat tunnelmakuvaukset:

"Kun ajattelen tuota kesää ja sen jälkeisiä kesiä, on kuin katselisin meren yli kaukana veden takana kultaisena häämöttävää saarta, tuskin uskoen että joku tosiaan oli joskus asunut siellä. Ja silti kannoin sitä muistoissani suloisena ja intensiivisenä: tunsin kuivan heinän tuoksun, kuulin miten kukkuloiden sirkat sirittivät loputtoman kuuloisesti, maistoin auringossa kypsyneen varastetun aprikoosin, tunsin karkean kiven painon kädessäni, näin tähdenlennon upealla kesäisellä tähtitaivaalla."

Gavrilin ja Suomaiden kansan keskuudessa esiintyvä kyky, jota voisi eräänlaiseksi shamanistiseksi piirteeksikin kutsua, pysyttelee jälleen kohtalaisen taustalla, vaikka liittyykin tapahtumien kulkuun. Se ei ole kuitenkaan hahmon kannalta pääasia, kuten ei edellisissä kirjoissakaan, vaan ominaisuus, jonka kautta hahmo löytää todelliset kykynsä. Siksipä fantasiaelementtejä karttelevankin on suhteellisen helppo tarttua tähän kirjaan, joka niin ikään on itsenäisesti luettavissa.

Näin lopuksi kommentoin sarjan kirjojen nimien käännöksiä. Gifts ja Powers ovat niminä monisyisempiä kuin käännetyt nimet, Näkemisen lahja ja Muistamisen taito. Kakkososa Voices täyttyy Sanan mahdilla kohtalaisen hyvin, mutta muut jäävät vajaiksi. Suorat käännökset eivät tosin toimi nekään kovin hyvin monimerkityksellisyytensä vuoksi, joten käännökset puolustavat siinä mielessä paikkaansa. Jälleen kerran joutuu kuitenkin miettimään, mitä kaikkea tarina kuitenkin menettää käännöksen myötä. Joka tapauksessa, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia on erittäin suositeltava lukukokonaisuus. Ursula K. Le Guin osoittaa olevansa edelleen taidokas tarinankertoja, yksi parhaista.

Ursula K. Le Guin: Sanan mahti

Läntisen rannan aikakirjojen toinen osa, Voices ilmestyi englanniksi 2006 ja suomeksi 2007 nimellä Sanan mahti, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Sanan mahti sijoittuu samaan maailmaan kuin edellinen osa, Näkemisen lahja (arvostelu), mutta on itsenäinen tarina. Kirjassa esiintyy kuitenkin aiemman kirjan henkilöitä, joten taustan ymmärtämiseksi suosittelen kirjojen lukemista ilmestymisjärjestyksessä.

Memer on elänyt koko nuoren ikänsä miehitetyssä Ansulissa ja oppinut vihaamaan Asudarin autiomaista tulleita tunkeutujia, aldeja, jonka jälkeläinen hän itsekin puoliksi on äitinsä tullessa raskaaksi raiskauksesta miehityksen alussa. Aldit hallitsevat Ansulia raa’alla ja taikauskoisella otteella. Kirjat ovat demoneista ja lukeminen, ja jopa puhuminen kirjoista tai lukemisesta, on kuoleman uhalla kielletty. Ennen kirjastostaan ylpeä opiskelun tyyssija, on nyt puhdistettu kirjoitetuista sanoista. Memerin suvun Galvan väylävoudin kotoa Oraakkelin talosta löytyy kuitenkin yhä salainen kirjasto, johon ulkopuolisetkin salakuljettavat edelleen opuksia riskeeraten henkensä. Vain Galvan suvun jäsenellä on pääsy kirjastoon, ja Memer oppii lapsesta alkaen hieman pelottavassakin huoneessa väylävoudin johdolla tietoja maailmasta lukemisen kautta. Kun kuuluisa runoilija ja esiintyjä Orrec Caspro saapuu vaimonsa, eläintenkesyttäjä Gry Barren kanssa Ansuliin, alkaa tapahtua muutos sanojen voiman kautta. Ansulin ja Memerin kohtalo ovat kietoutuneet toisiinsa. Mutta onko mahdollista toteuttaa muutos rauhanomaisesti vai onko edessä vedenvuodatusta. Kapinalliset ovat liikkeellä asein ja Memerin sydänkin halajaa kostoa.

Le Guin siirtyy Näkemisen lahjan syrjäisestä maalaisympäristöstä kaupunkiin ja kauhun tasapainosta siirrytään pelon keskelle, miehittäjän vallan alle. Le Guin kuvaa realistisella, mutta siedettävällä tasolla aldien tekoja uutena isäntämahtina. On teloituksia, kidutusta ja raiskauksia, poltettuja rakennuksia, tuhottuja palvontapaikkoja ja myöhemmin rajoitettuja kansalaisoikeuksia. Varsinkin naisten asema tuntuu olevan melkoisen rankka, mistä syystä Memerkin esiintyy tarinassa usein poikana. Sanan mahdissa käsitellään uskontoja, valloittajan propagandaa, kapinallisuutta, politiikkaa, ja anteeksiantoa kohtalaisen monipuolisesti. Näkökulma on kuitenkin nuoren, joten asioita käsitellään myös vasta kehittyvän ymmärryksen kautta. Le Guin pääsee mielestäni hyvin Memerin pään sisään varsinkin kirjan loppupuolella, mikä on erityisen hienoa, että lähes kahdeksankymppinen kirjailija löytää yhä nuoren ajatusmaailman ja siihen liittyvän kourallisen mustavalkoisuutta, vaikka selvästikin näkyy, että ikä on tehnyt kirjailijasta lempeämmän ja viisaamman.

Le Guin kuvaa kahta erilaista kulttuuria, joiden välissä Orrec ja Gry ovat katalyyttina muutokselle. Sanan mahti on ylistys runoudelle ja kirjallisuudelle, ja vaikka karrikoidusti kirjaton kulttuuri vaikuttaa barbaariselta, kerrontaperinne löytää myös sen keskuudesta tervetulleen sijansa. Toki valloittajan yksijumalaisen kirkon papit ja tiukimmat seuraajat eivät hyväksy edes tarinankerrontaa. Kirjailija sekoittaa omaan tapaansa länsimaissa vallitseviin rodullisiin piirteisiin kiinnitettyjä stereotypioita. Näkemisen lahjassa hieman ärsyynnyin parin naishahmon kuvauksesta, mutta Sanan mahtia lukiessa ymmärsin paremmin aikakauden ja maailman olosuhteet, vaikka yhä hienoinen siloisuus arvelutti Gryn kohdalla. Gry saa kuitenkin väriä muutaman yksityiskohdan kautta. Yleensäkin hahmojen suhteen Le Guin tuntuu vaativan lukijaltaan yhtä paljon humaanisuutta ja anteeksiantoa kuin päähenkilöiltä, mikä ei välttämättä ole helppoa.

Tarinassa on ripaus taikuutta ja selittämätöntä, mikä palvelee tarinaa työkaluna, mutta ei ole esillä etualalla. Kirja sisältää tällä kertaa myös Läntisen rannan kartan, josta etsin heti Näkemisen lahjan tapahtumien sijaintipaikan ja tietenkin Ansulin. Käytin karttaa apuna myös sarjan kolmannen kirjan, Muistamisen taidon, tapahtumapaikkojen seuraamiseen, sillä kolmosessa karttaa ei jälleen ole. Kuten ykkösosan kohdallakin, pidän myös Sanan mahdin kansikuvaa onnistuneena ja tunnelmallisena. Sanan mahti liikuttaa hiljaisella tavalla, mikä on Le Guininille omaperäistä sanojen voimaa. Sitä on vaikea kuvata, se pitää kokea.

Ursula K. Le Guin: Näkemisen lahja

Lisää uusiksi luettujen kirjojen arvioita tulossa, tällä kertaa vuorossa Ursula K. Le Guinin fantasiatuotantoa. Kolmiosaisen nuorille suunnatun sarjan, Läntisen rannan aikakirjojen ensimmäinen osa Gifts ilmestyi vuonna 2004 ja suomennos Näkemisen lahja 2005.

Ylämaat on haja-asuttua köyhää, vuoristoista maaseutua ilman kehittynyttä teknologiaa, jossa elää sukuja, joiden keskuudessa periytyy erilaisia psyykkisiä erikoislahjoja. Orrec ja Gry kasvavat naapuruksina lapsesta saakka. Gryn lahjana on kyky kommunikoida eläinten kanssa, mutta hän haluaa käyttää kykyään muutoin, kuin houkutellakseen riistaa saaliiksi, mitä häneltä odotetaan. Orrecin lahja on tyhjäksi tekemisen taito, joka vaikuttaa olevan sen verran voimakas ja hallitsematon, että hän joutuu peittämään silmänsä, ettei vahingoittaisi ihmisiä vahingossa. Orrec ei taitoaan haluaisi edes käyttää. Ylämaiden suvut riitelevät toistensa kanssa ja varastelevat toisiltaan, naimakauppoja suunnitellaan niin, että kunkin suvut lahjat pysyvät voimissaan tai vahvistavat toista. Sukujen kesken vallitsee kauhun tasapaino tai eristäytyminen sen mukaan mikä kunkin erikoislahja on. Orrec ja Gry joutuvat etsimään omaa itseään ympäristön vaatimusten ja odotusten paineen alaisina, ja pohtimaan suostuako perinteisiin vai yrittääkö jotain uutta.

Näkemisen lahja on kirja, jossa Le Guin onnistuu jälleen antropologisessa maailmanluonnissa. Tarina henkii sellaisen kasvuympäristön henkeä, jonka pienen kylän kasvattina voin tunnistaa ja aistia rivien välistä. Olen palannut myös sukututkimuksen yhteydessä monta monituista kertaa kuvioon, jossa naapurimökkien ja -sukujen tyttäret ja pojat on liitetty/liittyneet yhteen syystä tai toisesta. Jos suvussani olisi ollut Le Guinin kuvaamia erikoistaitoja, esim. puukon taitoa, niin epäilen, että ruumiita olisi voinut syntyä. Tai ehkä joku eläinten kanssa kommunikoimaan pystyvä olisi kieltäytynyt kutsumasta hylkeitä tapettavaksi 1600-luvun alussa, mitäpä ei tietenkään olisi hyvällä katsottu. Olen iloinen, että suvussani ei löydy piirrettä mikä Le Guinin kirjassa tulee esille. Lähisuvussa riittävän kauan lisääntyminen aiheuttaa myös ongelmia. Le Guin ei kuitenkaan alleviivaa tätä, vaan antaa lukijan itse tajuta tiettyjä seuraamuksia.

Sosiaalisen ympäristön kuvaus ja historia sekä erikoislahjat ovat oivallisesti kehitettyjä ja niiden kautta kirjailija pystyy luontevasti tuomaan esille tarinan juonikuvion siten, että tärkein ymmärrys lahjoista syntyy loppupuolella. Lahjojen käyttämisen tasapainotila uumoilee syvempää taustaa. Orrecista löytyy nuoruuden kompleksisuutta, mutta muuten kirjan hahmot ovat hieman alakanttiin kuvattu. Gry ja Orrecin etelämpää Ylämaille varastettu äiti ovat pääosin ärsyttävän täydellisen oloisia, mutta onneksi Gryn äiti sentään hieman häivyttää naisten pyhimysmäistä roolitusta tässä kirjassa.

Pidän Näkemisen lahjaa onnistuneena kokonaisuutena, jossa on monia samoja kuvattavien yhteisöjen tarkasteluun liittyviä piirteitä kuin kirjailijan sf-tuotannossakin. Näkemisen lahja ei ole kuitenkaan mielestäni Le Guinin parhaimmistoa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kyseessä olisi hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja nuorille ja myös vanhemmille aikuisille. Le Guinin kohdalla arvosteluasteikko on vain kalibroitu omalle tasolleen. Kirjan kansikuvasta annan pluspisteen, pidän siitä. Läntisen rannan aikakirjojen kakkososan arvio ilmestyy blogissani lähiaikoina.

Jack Vance: The Dying Earth (Iltaruskon maa)

Luin Jack Vancen Iltaruskon maan (1988) suomeksi noin viitisen vuotta sitten, mutta muistikuvat siitä eivät olleet enää kovinkaan selkeät kun otin sen uudelleen luettavaksi, tällä kertaa englanninkielisenä ekirjana. The Dying Earth ilmestyi alun perin vuonna 1950 ja se oli retro-Hugo -palkintoehdokkaana 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. The Dying Earth koostuu kuudesta toisiinsa löyhästi kytkeytyvästä tarinasta (suluissa suomenkielinen nimi):

• Turjan of Miir (Turjan, Miirin valtias)
• Mazirian the Magician (Maziran Maagikko)
• T'sais (T'sais)
• Liane the Wayfarer (Liane Maankiertäjä)
• Ulan Dhor (Ulan Dhor Ends a Dream)
• Guyal of Sfere (Guyal Sfereläinen)

Kaikki tarinat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, ajankohtaan jolloin Maa on kuoleva planeetta, sillä sen aurinko on päätepisteessään. Tämä synkkä aikakausi piirtyy Jack Vancen käsissä kauniin haikeana kuvana himmeän punertavan auringon valossa. Kaupungit ovat historiaa, raunioita, joiden liepeillä entisen sivilisaation vähäiset jälkeläiset elävät omaa demonien ja taikuuden sävyttämää mielivaltaista elämäänsä. Tieteen ja taikuuden rajat ovat hämärtyneet. Ihmiset elävät koko ajan tietoisena Maan vääjäämättä lähestyvästä kohtalosta, vaikka kellään ei taida olla tietoa milloin lopullinen pimeys ja tuho on tulossa, ainakaan lukijalle sitä ei kerrota.

In the west the sun hung close to old earth; ruby shafts, heavy and rich as wine, slanted past the gnarled boles of the archaic forest to lay on the turfed forest floor. The sun sank in accordance with the old ritual; latter-day night fell across the forest, a soft, warm darkness came swiftly, and Turjan stood pondering the death of his latest creature.

Kokoelman ensimmäinen tarina kertoo Turjan-nimisestä velhosta, joka etsiessään luomisen salaisuutta, päätyy oppiin salaperäisessä Embelyonissa asuvan, kaikki loitsut hallitsevan ja näkymättömissä olevan Pandelumen luo. Turjan kohtaa Pandelumen epäonnistuneen kokeilun, kauniin T’saisin, joka ei kykene itse näkemään maailmassa kauneutta. Niinpä Turjan luo tämän ehyen kaksoiskappaleen T’sainin. Identtisten naisten kohtaamisen seurauksena T’sais aloittaa oman etsintämatkansa, jolla hän kohtaa muun muassa Liane Maankiertäjän, joka on hyvin itseriittoinen ja mieleltään jopa sairas, sekä Etarrin, joka onnettomuudekseen kärsii entisen ihastuksensa taikuuden vaikutuksista. Turjanin uusi kyky luoda keinotekoisesti elämää, saattaa hänet konfliktiin toisen velhon, Mazirianin kanssa. Selviytymiseen tarvitaan Turjanin luomaa T'sainia avuksi. Guyal on utelias kyselijä, joka haaveilee voivansa esittää kysymyksiä kaikkitietävälle Kuraattorille. Matkalla Museum of Maniin, hän joutuu vangituksi ja valitsemaan naisuhrin demoni Blikdakille. Kaiinin kaupungin hallitsijan, prinssi Kandiven veljenpoika Ulan Dhorin kadonneeseen Ampridatvirin kaupunkiin suuntautuvan matkan tavoitteena on päästä käsiksi muinaiseen tietoon ja valtaan. Tämä vaatii kahden kilpailevan uskonnollisen kultin hallussa olevien läpinäkyvästä metallista tehtyjen taulunosasten yhdistämistä.

Liekö johtuu lukemastani kielestä, mutta tällä lukukerralla The Dying Earthin maailma upposi paljon paremmin kuin aiemmin. Yksittäisissä tarinoissa on vanhahtava sävy, satumaista seikkailua, etsimistä ja vastoinkäymisten voittamista. Esimerkiksi Guyal joutuu selviytymään nuoren tytön ja tämän sedän juonitteluista, ennen kuin matka jatkuu seuraavaan koittelemukseen ja lopulliseen päämäärään. Vance käyttää niin perinteisiä satutarinoiden elementtejä, kuin keksii myös uusia tieteisfantasian elementtejäkin joukkoon. Taikuuteenkin Vance on saanut ajankohtaan nähden omaperäisyyttä, sillä se pohjautuu muinaiseen tieteeseen, siihen mitä maapallolla on ollut ennen kuin sen tuho alkoi. Taikuuden hallitseminen on voimaa ja sen tavoittelu on motiivina useimpiin kuvattuihin matkantekoihin.

Useimpien tarinoiden tyyli on, että kukin saa mitä ansaitsee. Hahmot ovat kovin suoraviivaisia, eivätkä ihan istu tämän päivän kyyniseen ajatusmaailmaan. Toisaalta, joskus tietynlainen puhdasotsaisuus on tervetullutta kaikessa naiiviudessaankin. The Dying Earth on vasta alkua maailmaan sijoittuville tarinoille. Tämän edemmäs en ole aikaisemmin lukenut, mutta jatkossa aion kyllä. Sen vuoksi luin myös tämän ensimmäisen kokoelman muistin virkistykseksi ja englanninkielisenä, koskapa jatkojakaan (The Eyes of the Overworld, Cugel's Saga ja Rhialto the Marvellous) ei ole käännetty. Toivottavasti jatko-osista löytyy lisää valaistusta esim. Embelyoniin ja Pandelumiin, jotka erityisesti kiinnostivat minua The Dying Earthissa.