Suzy McKee Charnas: The Vampire Tapestry

Suzy McKee Charnasin The Vampire Tapestry julkaistiin vuonna 1980, jolloin vampyyrikirjallisuus ei ollut kovinkaan muodikasta. Lukulistalleni kirja päätyi näin 31 vuotta myöhemmin ekirjana googlehaun kautta. Ehkäpä juuri ajankohta, 70-80 -lukujen vaihde, sai Charnasin kirjoittamaan vähemmän perinteistä, stereotypioita rikkovaa vampyyritarinaa, joka yhä edelleen vampyyribuumin keskelläkin tuntuu tuoreelta, vaikka tarinassa ulkoisilta puitteilta eletään selkeästi mennyttä.

The Vampire Tapestry koostuu viidestä ajallisesti järjestyksessä olevasta osiosta, joista kukin kuvaa tapahtumia antropologi Edward Weylandin elämästä.

• The Ancient Mind at Work
• The Land of Lost Content
• Unicorn Tapestry
• A Musical Interlude
• The Last of Dr. Weyland

Tohtori Weyland on vampyyri, joka elää salaista elämäänsä ihmisten keskuudessa. Hän on ikivanha, mutta vailla muistoja menneisyydestään. Silti hänessä elää vuosisatojen ajan alkukantainen tarve ja voima sekä tietoisuus omasta ylivoimaisuudestaan, jota tulee kuitenkin vaalia. Ensimmäisessä osassa Weyland työskentelee unitutkijana collegessa. Näkökulmakertojana on buurinainen Katje, joka epäilee Weylandin todellista luonnetta ja kohtaa tämän väkivaltaisin seuraamuksin. Toisen osan kertojana on vanhempiensa avioerosta kärsivä teinipoika Mark, joka tapaa Weylandin vangittuna ja hyväksikäytettynä setänsä luona. Kolmannessa tarinassa psykoterapeutti Floria pääsee pikku hiljaa vampyyrin ajatusmaailman sisään ja kahdessa viimeisessä tarinassa lukija pääsee tarkastelemaan ihmislajin ja kulttuurin vaikutusta vampyyriin.

Kirjan kuvauksesta päätellen tiesin odottaa poikkeavaa vampyyritarinaa, mutta silti Charnasin kirja oli yllättävä. The Vampire Tapestry asettaa vampyyritarinan puitteet arkiseen ympäristöön. Vampyyri elää ihmisten joukossa oman lajinsa tiettävästi ainoana edustajana näennäisesti erottumatta. Hän on vanhempi herrasmies, jossa on seksuaalista vetovoimaa, mutta hän ei ole seksuaalinen perinteisessä mielessä. Hän tyydyttää verenjanonsa lajinsa tarpeiden mukaisesti, mutta ei tee sitä holtittomasti. Weyland ei ole verenhimoinen tappaja, mutta silti hänen taustallaan on jotain alkukantaista, vaarallista. Pidän Weylandin tunteettomuudesta ja ehkäpä jopa viileästä ylimielisyydestä, mikä saa vampyyrin eroamaan tarinan ihmisistä. Verrattuna ihmisen tekemään amatöörimäiseen väkivaltaan tai julmuuteen, hän vaikuttaa psykopaattisen ammattimaiselta, järjestelmälliseltä ja suunnitelmalliselta. Hän on ravintoketjun huipulla, ihmislajin luontainen vihollinen, mutta ei tapa syödäkseen. Hän jopa luennoi vampyyreista:

“Fangs are too noticeable and not efficient for bloodsucking,” observed Dr. Weyland. “Large, sharp canine teeth are designed to tear meat. Polish versions of the vampire legend might be closer to the mark: they tell of some sort of puncturing device, perhaps a needle in the tongue like a sting that would secrete an anticlotting substance. That way the vampire could seal his lips around a minimal wound and draw the blood freely, instead of having to rip great, spouting, wasteful holes in his unfortunate prey.” Dr. Weyland smiled.

Kirjassa asetetaan verrattavaksi ihmisväkivalta ja vampyyriväkivalta. Mielestäni ainoastaan Katje hahmoista nousee Weylandin tasolle tavassaan ajatella tappamista. Yksi kirjan teemoista on tunteet. Vaikka niitä käsitellään hillityn analyyttiseen tapaan, voi muun muassa musiikillisen välinäytöksen Toscan yhteydessä todeta, kuinka vaikuttavia ne ovat. Koko kirjan alun ajan Weyland on ja vakuuttaa olevansa ihmistunteiden yläpuolella, mutta hänenkään lajinsa ei ole täysin kliininen. Charnas rakentaa vampyyrikuvaa hienovaraisesti ja omalla tyylillään erinomaiseen loppuun saakka. Erityinen plussa siitä, että hänen vampyyrinsä ei ole fyysisesti pelkästään yöeläjä eikä hänellä ole hillittömiä kulmahampaita. Ylivoimaisuudestaan huolimatta hän on myös traaginen hahmo, jotain mitä voisi melkein jopa sääliä. Melkein.

Marraskuun teemani sai hyvän alun The Vampire Tapestrysta. Erilainen, omaperäinen vampyyritarina on sitä mitä etsinkin, enkä joutunut siis pettymään. Ja onhan mukana verenmakuakin perinteeksi. Tästä on hyvä jatkaa.

George R.R. Martin: Nightflyers

Nightflyers on paitsi George R.R. Martinin pienoisromaani, myös kokoelma, joka sisältää nimiteoksen lisäksi viisi muuta novellia. Kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1985.

• Nightflyers (1980)
• Override (1973)
• Weekend in a War Zone (1977)
• And Seven Times Never Kill Man (1975)
• Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring (1976)
• A Song for Lya (1974)

Nightflyers, joka sisältyy myös kokoelmaan Songs the Dead Men Sing (arvostelu) on avaruusmatkailutarina tieteilijöistä, jotka vuokraavat edullisen avaruusaluksen käyttöönsä päämääränä löytää salaperäinen volcryn, joka on vaeltanut läpi universumin iäisyyksiä. Nightflyers-aluksen mukana matkalle osallistuu kapteeni Royd Eris, jota muut matkaajat eivät kuitenkaan tapaa muuten kuin hologrammina. Kun matkustajille alkaa tapahtua outoja onnettomuuksia ja henkiä menetetään, epäilyt kohdistuvat Erisiin.

Martinin Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvat tarinat ovat omalla tavallaan yhtä kiehtovia kuin Dunk & Egg -novellit, jotka pieni pala kerrallaan avaavat lisää kokonaiskuvaa Tulen ja jään laulu -sarjan fantasiamaailmasta. Thousand Worlds esiintyy vain yhdessä varsinaisessa kirjassa (Dying of the Light) ja joukossa novelleja. Maailman eri planeetoista, kaupungeista, ihmisistä ja outouksista saadaan vain välähdyksiä. Minusta Martinin varhaisten science fiction -novellien lukemisessa osa hupia on poimia niistä linkkejä toisiinsa.

Nightflyers on päätynyt myös valkokankaalle vuonna 1987 nimellä Lähtölaskenta kuolemaan. Elokuvaa ei ole koskaan taidettu julkaista dvd:nä ja minullakin on siitä vanhalta videolta talteen pelastettu versio. Elokuva on suoraan sanottuna surkea. Alku pyrkii noudattamaan kirjan tarinaa edes hieman, mutta monet päätapahtumat ja loppu on muutettu jokseenkin toiseksi ja samantein latistettu. Vielä kun tulevaisuuden hahmot on saatu näyttämään 80-luvun perikuvilta takatukkineen, niin voisin sanoa, että jos elokuva on jäänyt väliin, niin suurta menetystä ei ole tapahtunut. 

Overriden tarina sijoittuu Grotton maailmaan. Martin esittelee tässä tarinassa myöhemmin myös Meathouse manissa (mm. kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) esille tulevan ruumiinkäyttäjän ammatin. Override on kuitenkin luonteeltaan vähemmän puistattava. Siinä zombie-ihmisiä hyväksikäyttävät swirlstone-etsijät joutuvat kohtaamaan ammattikuntaansa vastaan tunnetun vastenmielisyyden ja ovat uuden ajan edessä. Keskinkertainen tarina Martinilta.

Weekend in a War Zone on näppärä psykologisesti rakentuva pikkutarina vasten tahtoaan todellisiin sotaleikkeihin osallistuvasta miehestä, jonka motiivina on tehdä vaikutus ja edetä urallaan. Hän saa ohjaajakseen kokeneen veteraanin ja itseään nuoremman pyrkyrin. Jostain syystä olin unohtanut tarinan aiemman lukukerran jälkeen lähes kokonaan, joten se tuntui tuoreelta tässä vaiheessa. Ei Martinia parhaimmillaan, mutta silti kiinnostava tarina.

And Seven Times Never Kill Man on saanut nimensä Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta, mikä sopiikin hyvin tarinan tapahtumaympäristöön. Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvan tarinan jumalhahmo on päätynyt myös Tulen ja jään laulu -sarjaan ja tarinassa viitataan mm. Avalonin kosmopoliittiseen maailmaan, joka esiintyy useissa Martinin novelleissa. Maailman nimi on tietenkin peruja myyttisestä Avalonin saaresta ja se olisi myös Thousand Worlds -maailmaan sijoittuneen kirjan nimi, jos Martin olisi saanut sen valmiiksi. Tosin keskenjäänyt teos johdatti hänet kirjoittamaan A Song of Ice and Fire -sarjaa, joten en valita. Sotilaallinen uskonnollinen järjestö Steel Angels pyrkii valloittamaan uuden asuintilansa karkoittamalla julmasti pois aiemmat asukkaat. Steel Angelsit pitävät rauhanomaisia karvapeitteisiä olentoja, jaensheja, jotka palvovat omaa jumalaansa, sieluttomina ja vähäpätöisinä. Jaensheihin tutustunut kauppamies ryhtyy kuitenkin vastarintaan alkuperäisten asukkaiden puolesta. Kokoelman toiseksi paras novelli.

Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring on avaruusoopperatarina, jonka hienous ei ainakaan minulle ole auennut. Star Ring on teorian mukaan portti universumin toisiin kolkkiin ja Kerin ja Jenny pyrkivät testaamaan Nowheressa, josko Jennyn oma teoria itseään ylläpitävän portin luonnista käytännössä onnistuu. Hyvin visuaalisin sanankääntein kirjoitetussa novellissa on hieman vanhahtava tunnelma, eikä se ole onnistunut herättämään innostustani missään vaiheessa. Tarinan päähahmojen kaltaiset hahmot ovat monissa muissa tarinoissa paremmin ja terävämmin luotuja ja tämä tuntuukin vain välityöltä.

A Song for Lya on yksi Martinin Hugo-palkituista kirjoituksista, jolla on mittaa pienoisromaanin verran. Kaksi telepaattia, rakastavaiset Robb ja Lya, saapuvat Shkean planeetalle, jossa paikallisten keskuudessa vallitsee yksi ja ainoa itseuhrauksen vaativa uskonto, the Cult of Union. Kukaan ei ole ollut huolissaan ennen kuin nyt, kun ihmisasukkaat ovat ryhtyneet liittymään mukaan kulttiin ja heitä uhkaa myös lopullinen uhrautuminen hirveällä tavalla. Robbin ja Lyan tehtävänä on selvittää miksi ihmiset ovat vapaaehtoisesti liittyneet ja liittyvät enenevässä määrin kulttiin, vaikka tietävät sen lopputuloksen, ja tehtävä vaikuttaa heihin odottamattomalla tavalla. A Song for Lyassa Martin kirjoittaa jälleen rakastamisen vaikeudesta, riittämättömyydestä ja menettämisestä. Tarina on haikean kaunis ja maailmanluonti on onnistunutta, Nightflyers-kokoelman paras.

Nightflyers on keskitasoa parempi novellikokoelma, jossa tosin on pari keskinkertaisempaakin tarinaa. Kokonaisuutena kirjoitukset sopivat kuitenkin hyvin yhteen johtuen siitä että ne sijoittuvat pääosin samaan maailmankaikkeuteen. Kokoelma on tasapainoinen.

Lukulistalla 11/2011

Marraskuu. Pimeä kuukausi, varsinkin jos lunta ei ole tulossa. Ja pimeydessä vaanivat saalistajat...

iStockPhoto - maksettu kuva, ethän kopioi

Taikakirjaimet ujuttautuu vampyyrien maailmaan, ja ihmissusienkin, ja zombien.  

Taikakirjaimet goes kauhu!

Siinäpä marraskuun teemaa kerrakseen. Pelottelen itseni kuoliaaksi. Tai sitten en. Joka tapauksessa ajattelin lukea useamman vampyyrikirjan tässä kuussa, koskapa sillä(kin) saralla minulla on vajetta lukukokemuksissa. Kuulun vanhaan koulukuntaan, jonka mukaan vampyyrien kuuluu olla _enemmän_ pelottavia ja mystisiä (ks. yllä oleva kuva) kuin trendikkäitä ja seksikkäitä (lukuunottamatta Spikea ;)). Yleensä kai tämä kauhu-teema kuuluu lokakuulle, mutta lokakuussa ei ollut siihen inspiraatiota, ja kaikkein olennaisinta lukemisessahan on, ettei se ole pakkopullaa, jotta siitä voi nauttia.

Olen aiemmin blogissani kirjoittanut arviot Jasper Kentin Twelvestä, Eugie Fosterin vampyyrinovelleista, Richard Mathesonin Olen legendasta ja George R.R. Martinin Fevre Dreamista, joita kaikkia voin suositella vampyyritarinoista kiinnostuneille. Pyrin kulkemaan näiden teosten viitoittamalla linjalla, joten en edelleenkään halua lukea muodikasta tusinatuutista ulos puserrettua urbaanivelliä, jota voi imeskellä pillillä, vaan etsin jotain mistä voi puraista kunnon lämpimästä verestä höyryäviä paloja tai jotka haastavat poikkeuksellisella näkemyksellään ja tyylillään. Huumorikin käy. Suosituksia saa tehdä, jonossa ei ole montaa kirjaa.

Lukulistalla:

• Suzy McKee Charnas: Vampire Tapestry
• Barbara Hambly: Those Who Hunt the Night
• M.D. Lachlan: Wolfsangel
• Mervyn Peake: Titus Groan
• George R.R. Martin: Nightflyers
• Jasper Kent: Thirteen Years Later

Sivupalkin lukulaskurikin muuttui viikko sitten ensin halloween ja nyt kauhuteemaan sopivaksi, ja kuten luvuista näkyy, olen ylittänyt tämän vuoden tavoitteeni eli 80 luettua kirjaa. Ehkä pääsen sataan...

World Fantasy -palkinnot 2011 jaettu

World Fantasy -palkinnot jaettiin San Diegossa sunnuntaina alla listatuin tuloksin. Teoksen perässä linkki arvosteluuni, jos sellainen löytyy. Harmi, ettei George R.R. Martinin The Mystery Knight -pärjännyt Pienoisromaani-kategoriassa. 

Paras kirja

• Who Fears Death, Nnedi Okorafor (DAW) (arvostelu)
• Redemption In Indigo, Karen Lord (Small Beer) (arvostelu)
• Zoo City, Lauren Beukes (Jacana South Africa; Angry Robot) (arvostelu)
• The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin (Orbit) (arvostelu)
• The Silent Land, Graham Joyce (Gollancz; Doubleday)
• Under Heaven, Guy Gavriel Kay (Viking Canada; Roc; Harper Voyager UK)

 

Paras pienoisromaani

• “The Maiden Flight of McCauley’s Bellerophon”, Elizabeth Hand (Stories: All-New Tales) (arvostelu)
• Bone and Jewel Creatures, Elizabeth Bear (Subterranean)
• The Broken Man, Michael Byers (PS)
• The Thief of Broken Toys, Tim Lebbon (ChiZine Publications)
• “The Mystery Knight”, George R.R. Martin (Warriors)
• “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window”, Rachel Swirsky (Subterranean Summer 2010) (arvostelu)

Paras novelli

• “Fossil-Figures”, Joyce Carol Oates (Stories: All-New Tales)
• “Beautiful Men” , Christopher Fowler (Visitants: Stories of Fallen Angels and Heavenly Hosts)
• “Booth’s Ghost”, Karen Joy Fowler (What I Didn’t See and Other Stories)
• “Ponies”, Kij Johnson (Tor.com 11/17/10) (arvostelu)
• “Tu Sufrimiento Shall Protect Us”, Mercurio D. Rivera (Black Static 8-9/10)

Paras antologia

• My Mother She Killed Me, My Father He Ate Me, Kate Bernheimer, ed. (Penguin)
• The Way of the Wizard, John Joseph Adams, ed. (Prime)
• Haunted Legends, Ellen Datlow & Nick Mamatas, eds. (Tor)
• Stories: All-New Tales, Neil Gaiman & Al Sarrantonio, eds. (Morrow; Headline Review)
• Black Wings: New Tales of Lovecraftian Horror, S.T. Joshi, ed. (PS)
• Swords & Dark Magic, Jonathan Strahan & Lou Anders, eds. (Eos)

Paras kokoelma

• What I Didn’t See and Other Stories, Karen Joy Fowler (Small Beer)
• The Ammonite Violin & Others, Caitlín R. Kiernan (Subterranean)
• Holiday, M. Rickert (Golden Gryphon) (arvostelu)
• Sourdough and Other Stories, Angela Slatter (Tartarus)
• The Third Bear, Jeff VanderMeer (Tachyon)

Loppujen kategorioiden voittajat voi tarkistaa täältä.

George R.R. Martin: Songs the Dead Men Sing

Maailmanlaajuisen Halloween-viikonlopun kunniaksi hieman kauhua kehiin. George R.R. Martin on kirjoittanut fantasian ja science fictionin ohella myös kauhukertomuksia. Songs the Dead Men Sing on vuonna 1983 julkaistu yhdeksän novellin kokoelma. Minulla on kirjasta myöhäisempi brittipainos (kansikuva oik.), josta on jätetty kaksi novellia In the House of Worms ja This Tower of Ashes pois. Alkuperäisen US-painoksen kansikuvan voi katsoa tästä.

• The Monkey Treatment (1983)
• ...for a single yesterday (1975)
• The Needle Men (1981)
• Meathouse Man (1976)
• Sandkings (1979)
• Nightflyers (1980)
• Remembering Melody (1981)

The Monkey Treatment, joka on julkaistu suomeksi nimellä Apinakuuri Kuoleman kirjat 1:ssä, kertoo lihavasta Kenny Dorchesterista. Kenny rakastaa ruokaa ja syömistä, mutta on yksinäinen, eikä löydä kokonsa vuoksi kumppania. Niinpä hän etsii jatkuvasti keinoja laihduttaa ja lopulta törmääkin tuttavaansa, joka suorastaan ahmii, mutta silti on laihtunut. Ilahtuneena Kennykin päättää kokeilla tätä uutta apinakuuria, joka osoittautuukin hieman muuksi kuin mitä Kenny odotti. The Monkey Treatment on erinomaisesti rakennettu tarina loppuhuipennuksineen. Se on elävästi kirjoitettu tarina ja lukijan on ihan pakko asettua myötäelämään Kennyn ahdistus. Kuten monesti aiemminkin Martinin tarinoita lukiessa minulle herää voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Voisin vaikka mennä vannomaan, että olen nähnyt tämän tarinan tai sen muunnelman televisiossa, mutta mitkään lähteet eivät tue luulojani. The Monkey Treatment on ehdottomasti novelli joka kestää useankin lukukerran.

...for a single yesterday on kokoelman vanhinta tuotantoa. Tarina sijoittuu ihmiskuntaa kohdanneen ydintuhon jälkeiseen aikaan, jossa joukko selviytyneitä on kokoontunut uudeksi yhteisöksi. He yrittävät oppia selviytymisen alkeet ja kohdata uuden tulevaisuuden vallitsevissa rankoissa olosuhteissa. Keith, joka menetti tyttöystävänsä tuhossa, ei halua sopeutua tilanteeseen, vaan matkaa ajoittain muistihuumeen avulla aikamatkalle takaisin rakastettunsa luo selvitäkseen arjesta. ...for the single yesterday on mielestäni kokoelman heikoin novelli. Siinä korostuu kirjoitusajankohtaa leimaava kulttuurinen ympäristö Martinin valitsemien musiikkikappaleiden kautta, mikä saa tarinan tuntumaan vanhentuneelta. Tarina ei edes aukea kunnolla, jos esimerkiksi Me and Bobby McGee -kappale ei ole tuttu sanoitukseltaan. Myös novellin nimi on poimittu kyseisestä laulusta. Minun täytyy sanoa, että olen iloinen, että Martinin parinetsintävaihe elämässä on jo ohi ja seestyneessä tilassa, sillä ainakin minua välillä rassaa kuinka suurta ja epätoivoista rakastaminen/menettäminen hänen tarinoissaan tiettynä aikajaksona oli. Novellin voi lukea ilmaiseksi Lightspeed-lehden uudelleen julkaisuna tai hankkia itselleen e-novellina.

The Needle Men on Body Snatchers -tarina, joka sijoittuu slummimaiseen laitakaupunkiympäristöön. Tarinan perusjuoni salamyhkäisesti katoavista ihmisistä on tuttu useistakin kauhutuotoksista. Jälleen jännitystä vähitellen tiivistäen koostettu tarina, joka saa arvoisensa huipennuksen. Ei silti Martinia parhaimmillaan.

Meathouse Man on sanamäärältään pitkä novelli, jossa nuori ruumiinkäyttäjänä toimiva mies etsii rakkautta. Tarina sijoittuu synkeälle Skrakkyn kaivosplaneetalle, jossa työtä tekevät käyttäjien hallitsemat ihmisruumiit. Nämä ovat ihmiszombeja, joiden omat aivot on korvattu synteettisillä, eikä heillä ei ole tunnemaailmaa eikä tietoisuutta. Meathouse Man on suomennettu nimellä Lihatiskien mies ja julkaistu Julma on rakkaus -novellikokoelmassa. Lihatiskien mies on osittain riipaiseva kertomus, osittain erittäinkin vastenmielinen. Ihmissielu ei voi voida hyvin kun ruumis joutuu kanssakäymiseen tunneasioissa ilotalon lihatiskin naisten kanssa. Tarinasta voi lukea näytteen John Joseph Adamsin nettisivulta, jossa hän paljastaa Martinin eläneen kirjoitushetkellä tunne-elämässään vaikeita hetkiä, mikä näkyy novellissakin.

Sandkingsia en voi suositella voimakkaasti ötökkäkauhuiselle, mutta muille se on loistavaa luettavaa. Kun luin tarinan ensimmäisen kerran, se puistatti suunnattomasti. Näin uudelleenlukukerralla tiesin mitä oli odotettavissa, mutta siltikään en vielä kauheasti nauti tarinasta, niin hyvin kuin se on kirjoitettukin. Sandkings kertoo Simon Kressista, varakkaasta ja itsekkäästä miehestä, joka huvittelee ostamalla omituisia otuksia. Kun mikään ei tunnu enää ilahduttavan ja kiehtovan, hän törmää salaperäiseen kauppaan, josta saa käsiinsä sandking-ötökät, jotka ovat järjestelmällisiä ja älykkäitä ja niillä on jumalakäsitys. Simon Kress asettuu jumalan rooliin, enemmän kuin haluaisikaan.
Sandkings on voittanut sekä Hugo että Nebula -palkinnot ja sen pohjalta on tehty myös The Outer Limits -televisiosarjan jakso, joka kylläkin poikkeaa reilusti Martinin alkuperäisestä tarinasta loppuratkaisuja myöten.

Nightflyers on pienoisromaanin pituinen tarina ryhmästä tiedeihmisiä, jotka lähtevät jäljittämään mysteeristä ikivanhaa volcryn-entiteettiä. He palkkaavat Nightflyers-avaruusaluksen ja sen kapteenin Royd Erisin kuljetustehtävään. Matka ei sujukaan odotetusti ja he toteavat pian, että jokin outo uhkaa heitä. Nightflyers sijoittuu samaan Thousand Worlds -maailmaan kuin kirjailijan Dying of the Light (arvostelu) ja Tuf Voyaging (arvostelu) -teoksetkin (sekä useat muut novellit). Kumpaisessakin kirjassa on mm. maininta hranganeista ja heidän pelottavasta Hrangan mindista. Nightflyers on kiinnostava sf-kauhu-tarina, jonka pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Blogissani lisää Nightflyersista ensi viikolla.

Remembering Melody kertoo miehestä, joka opiskeluaikoinaan teki ystävyys- ja avunantosopimuksen kolmen muun kämppäkaverinsa kanssa. Maailma on vienyt heidät erilleen, mutta yksi heistä, Melody, ei suostu irrottamaan tehdystä sopimuksesta. Melody on aina vaikeuksissa ja aina apua pyytämässä, mikä alkaa jo kyllästyttää nelikon muita jäseniä. Lopulta he päättävät jättää Melodyn taakseen ja unohtaa tehdyn sopimuksen, mutta Melodylla on siihen sanansa sanottavana. Ilahduttavan epämiellyttävän loppuhuipennuksen omaava kauhutarina. Viihdyttävä joskaan ei ehkä omaperäisyyden huippu. Songs the Dead Men Sing on erinomainen kokoelma kauhutarinoita Twilight Zonen ja The Outer Limitsin hengessä. Kyllä näistä väristyksiä saa aikaan, joten suosittelen.

T.H. White: The Candle in the Wind ja The Book of Merlyn

T.H. Whiten The Once and Future King -saagan neljäs kirja The Candle in the Wind julkaistiin vuonna 1958 osana kokoelmaa. MaraArthurtonin viimeisellä neljänneksellä alkoi jo saagaväsymys painaa, mikä vaikutti myös lukuintoon.

The Candle in the Windin tapahtumat sijoittuvat Arthurin hallintokauden viimeisille hetkille. Morgausen ja Arthurin poika Mordred vihaa isäänsä. Velipuolensa Agravainen kanssa hän ajaa Lancelotin ja Gueneverin suhteen julkituomista ja tuomitsemista ja lopulta he onnistuvatkin päämäärässään, tosin juonen lopullisiksi uhreiksi joutuvat sellaiset joiden ei olisi pitänyt. Arthurin menneisyydestä paljastuu teko, jonka seurauksena hän on kantanut syyllisyyden tuskaa läpi elämänsä. Kun Arthur joutuu taistelemaan Ranskassa Gueneverin kanssa karannutta Lancelotia vastaan kunniasta, Mordred nousee valtaistuimelle sijaiseksi. Arthur palaa Englantiin pysäyttämään poikansa valtaanpyrkimykset kohtalokkain seurauksin.

The Candle in the Wind on synkkä ja pohdiskeleva kirja. Se on Arthurin tilintekoa elämästään ja mikä meni pieleen hänen idealistisen Pyöreän pöydän ja rauhan aatteen valtion toteuttamisessa. Hän pohdiskelee ihmisluontoa ja Merlynin oppeja. Mordredin ja Agravainen kieroon kasvaneet luonteet ja niiden vuoksi Morgausen poikien välirikko ja kunkin kohtalo synkentää kirjan tunnelmaa ennestään. Samalla kun White on muuttanut tyyliään vielä filosofisemman tutkiskelun suuntaan pohtien valtiopolitiikkaa, hän karkottaa minua lukijana kauemmas. Toki Arthurin loppuvaiheet ovat kiinnostavia, mutta en jaksa innostua valtio-opista tai kommunismin ja bolshevismin tai minkään muunkaan ismin pohjan perukoiden pohtimisesta. Kohtalaisen merkityksellisen osuuden kirjan lopussa saava keskustelu Arthurin ja palvelijapojan välillä herätti epäilyksen, että kohtaukseen liittyy jotain taustaa ja Wikipediasta selvisikin, että kyseinen Tom-poika on Whiten kunnioittava nyökkäys Le Morte d’Arthur -teoksen kirjoittajalle Thomas Malorylle.

The Candle in the Wind jätti haalean tunnelman The Ill-Made Knightin (arvostelu) jälkeen ja saagan päätösosaksi se on vain tyydyttävä.

The Book of Merlyn julkaistiin reilusti varsinaisen The Once and Future King -tetralogian jälkeen, vasta vuonna 1977 kun kirjailija T.H. White oli jo kuollut.

Merlyn palaa takaisin kuvioon ennen Arthurin ja Mordredin viimeistä taistelua ja päättää Arthurin koulutuksen samalla tyylillä mitä käytti ensimmäisessäkin kirjassa, The Sword in the Stonessa (arvostelu). Arthur pääsee jälleen eläinhahmoissa pohdiskelemaan sodan syitä ja miksi rauhaisan valtion aatetta on vaikea toteuttaa. Arthur käy läpi reaalimaailman aatesuuntausten ja esimerkkien kautta läpi eettisiä ja poliittisia ajatuksia. Vaikka tarinassa henkilöt saavatkin aikaan rauhan, ratkaisevaan osaan nousee käärme.

White kirjoitti The Book of Merlynin alun perin Toisen maailman sodan aikaan, eikä saanut sitä silloin julkaistuksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirja on selkeästi pasifistinen, kuten oikeastaan koko ajatus Arthur-saagan taustalla. Vaikka White käyttää kirjan tarinoissa samaa taktiikkaa opetuksessa kuin ensimmäisessä kirjassa, niihin aiemmin liittynyt huumori pysyy kadoksissa. White ottaa kirjoituksensa ja sanomisensa vakavasti ja pohjaa ne entistä tiukemmin Maloryn teokseen.

The Book of Merlyn on kaikesta viisaudestaan huolimatta ajoittain tylsää luettavaa. Kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen, ihmisluonteen yli marssii kuitenkin sattuma - käärme. Ellei sitten vielä kliseisemmin kyseessä ole uskonnollinen symboli. Whitelle on ehdottomasti nostettava hattua siitä, että hän on saanut hahmonsa (lukuun ottamatta naishahmoja) uskottaviksi, vaikkakaan ei ehkä pidettäviksi. Arthur tai Lancelot eivät ole suuria, erehtymättömiä ja kaikenvoivia sankareita hänen legendassaan. Hän ei myöskään ihannoi taisteluja ja tappamisen taitoa, kuten monet ritaritarinat tekevät. Excalibur ei nouse Whiten teoksessa Arthurin symboliksi, eikä voitetut sodat ole kuninkaan mitta. Saagasta puuttuu lähes kokonaan Avalonin käsite, eikä kirjassa pohdita kristinuskon ja pakanauskontojen välisiä ristiriitoja, kuten esimerkiksi Bradley tekee Avalonin usvissa (arvostelu).

Olisin saattanut hyvinkin pitää The Once and Future Kingin -saagan kahdesta viimeisestä kirjasta enemmän, jos Whiten kirjoitustyyli ei olisi mennyt lähes esitelmän tasolle. Matkani Arthurworldiin päättyy toistaiseksi ainakin tähän. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että vihdoin perehdyin kirjallisellakin tasolla tähän legendaariseen tarinaan ripauksen verran.

T.H. White: The Ill-Made Knight

The Ill-Made Knight on T.H. Whiten The Once and Future King -saagan kolmas kirja, joka ilmestyi vuonna 1940. Etsin kirjaa alkuperäisversiona, mutta törmäsin vain yhteen kappaleeseen, jonka hinta oli kiitettävä. Niinpä tyydyin The Once and Future King -kokoelman versioon, joka ilmeisesti on vieläpä sama kuin yksittäin julkaistu versio, poiketen näin kahdesta ensimmäisestä kirjasta, The Sword in the Stone (arvostelu) ja The Witch in the Wood (arvostelu).

Kirjan nimi viittaa Sir Lancelotin itselleen antamaan nimeen ja kertoo paljon kirjan sisällöstä. Lancelot on urhea ja maineikas ritari, mutta ulkonäöltään ruma ja siksi nimeää itsensä vialliseksi ritariksi. Tämä nimitys ei koske kuitenkaan pelkästään hänen ulkonäköään, sillä White heti alussa Lancelotin nuoruutta kuvatessa lataa pöytään kortin, jonka esimerkiksi Marion Zimmer Bradley piti enemmänkin hienovaraisen vihjailun peitossa Avalonin usvissa (arvostelu). Lancelot rakastuu Arthuriin. Myöhemmin tultuaan Arthurin ritariksi tämä tunne estää häntä ensin kiintymästä Gueneveriin, mutta Gueneverin ystävällisyys saa hänet lopulta muuttamaan mieltymyksiään. Merlyn varoitti Arthuria ennen hovista lähtöään Lancelotista ja Gueneveristä, mutta Arthur ei kiinnittänyt siihen huomiota silloin ja hän pitää silmät suljettuna myös sen jälkeen kun ritarin ja kuningattaren suhde on jo tosiasia.

Lancelotissa White on parhaimmillaan hahmon luonnissa. Arvostettu ja kunnioitettu ritari ei sorru ylpeyteen, vaan hänen sisäistä maailmaa repivät tunteet ja käsitykset siitä mikä on oikein. White välittää Lancelotin koko elämän kestävän rankan sisäisen taistelun hulluuteen ja pyhyyteen saakka. Kirja sisältää useita Lancelotin matkoillaan kohtaamia sattumuksia ja niistä merkittävin ehkä on Elaine-neidon pelastaminen, joka johtaa petoksen kautta Lancelotin pojan, Galahadin syntymiseen. Teko heijastuu myös tarinan lopussa tapahtuvaan ihmeeseen. Elaine aiheuttaa riitaa Lancelotin ja Gueneverin välillä ja alun lempeästä ja miellyttävästä Gueneverista tulee pikkuhiljaa oikutteleva ja epälooginen hahmo. Jostain syystä Whiten naishahmot onnistuvat olemaan loppujen lopuksi aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.

Kirjan alussa esille tuotu Lancelotin rakkaus Arthuriin muuttuu kaikenkattavaksi ystävyydeksi, eikä se jää ainoaksi selittäväksi tekijäksi hänen suhteeseensa Gueneveriin, kuten Marion Zimmer Bradleyn versiossa. Jos alkuperäisissä lähteissä on viite Arthurin ja Lancelotin väliseen rakkauteen, White on sen laimentanut. Jos viitettä ei ole, niin White on kehittänyt Lancelotin nuoruuden ihastuksesta kenties suurempaa kuin mitä sen oli tarkoitus olla. White tukeutuu kirjoituksessa vahvasti Thomas Maloryn Le Morte d’Arthur -teokseen, jonka tulkintaan hän viittaa usein tekstin keskellä. Whiten tyyli on muuttunut kahdesta edellisestä kirjasta selkeästi. Ill-Made Knight ei ole enää huumoripitoinen kirja, vaan vakavoitunut lähes täysin. Yhä enemmän White käyttää myös perusteluja kirjoituksilleen. Anakronismit ovat edelleen läsnä, mutta ei haittaavassa määrin. Ill-Made Knight nousee tähän astisista Whiten The Once and Future King -teoksista ykköseksi minun arvosteluasteikollani. Huomisessa arvostelussa mietteitä saagan neljännestä kirjasta The Candle in the Windista ja erillisestä jälkiteoksesta The Book of Merlynista.