T.H. White: The Witch in the Wood

T.H. Whiten alunperin vuonna 1939 julkaistu The Witch in the Wood on painettu hieman lyhennettynä myös nimellä The Queen of Air and Darkness. Minulla on kirjasta vuoden 1940 kirjailijan kuvittama painos, joka edeltääjäänsä verrattuna (The Sword in the Stonen arvostelu) on varsin käsiteltävässä kunnossa, mutta valitettavasti ilman kansipaperia. Sen lisäksi minulla on myös The Once and Future King -kokoelman versio.

The Witch in the Wood keskittyy paljolti kertomaan Arthurin tarinaan liittyviä yksityiskohtia pohjoisesta kuningas Lotin valtakunnan tapahtumien näkökulmasta. Lotin puolisona on Morgause, joka on myös Arthurin sisarpuoli, tosin sitä ei Arthur tarinassa vielä tiedä ennen kuin liian myöhään. Kuningas Lot ei hyväksy Arthuria kuninkaaksi, vaan lähtee taistelemaan tätä vastaan. Lotin ja Morgausen pojat Gawain, Agravaine, Gaheris ja Gareth ovat kasvaneet Arthurin vastaisessa ilmapiirissä ja tarinan yhdeksi teemaksi nousee kasvatuksen ja rakkauden merkitys ihmisen kehityksessä. Morgause heittäytyy äitiyden pyhään idealismiin ja itsekorostukseen, mutta käytännössä lapset saavat hänestä ristiriitaisia merkkejä. Sanojensa mukaan heidän äitinsä rakastaa heitä yli kaiken, toisaalta teot osoittavat välinpitämättömyyttä. Pojat palvovat äitiään, mutta heidän keskusteluistaan kuultaa läpi epävarmuus.

Merlyn jatkaa tuoreen kuninkaan opettamista, ja Arthur pohtiikin mahdin ja oikeutuksen käsitteitä pyöreän pöydän idean äärellä pitkin ja poikin tarinaa. Arthur katsoo tehtäväkseen pitää huolta valtakunnastaan ja oikeuttaa sotatoimet ja raakuudet kunhan ne valjastetaan totuutta ja oikeutta palvelevaan päämäärään. Hän aikoo nostaa ritarillisuuden kunniaan ja mukaan astuu velvollisuus. Merlyn poistuu tarinasta fyysisesti omaa kohtaloaan toteuttamaan, mutta hänen oppinsa ovat Arthurin mukana myöhemminkin, kun Arthur alkaa kokemuksen kautta ymmärtää omien ideoidensa ja tekojensa seuraamukset ja merkitykset.

Ykköskirjasta tutut Sir Grummor Grummursum ja King Pellinore sekä Sir Palomides esiintyvät The Witch in the Woodissakin tuoden siihen sen komediallisen puolen. Pellinoren hirviönmetsästysinto on hiipunut, sillä hän on rakastunut, millä on omat seuraukset Arthurin tulevassa tarinassa. Palomides ja Grummore yrittävät houkutella Pellinorea jälleen innostumaan metsästyksestä pukeutumalla hirviöksi, mutta toimenpide osuu omaan nilkkaan, kun oikea Questing Beast ilmestyykin kuvioihin. White tuo hienosti esille hirviönmetsästyksen todellisen merkityksen. Harvinaisen otuksen tappaminen ei olekaan lopulta tärkeintä.

Vaikka The Witch in the Wood on The Sword in the Stonen tavalla edelleen huumorintäyteinen ja kielellisesti leikittelevä kirja, on sen tyylissä tapahtunut askel vakavoitumaan päin. Otin tämän askeleen vastaan positiivisesti, sillä se saa kirjan tuntumaan tasapainoisemmalta. White käyttää yhä edelleen mm. poliittisia ja taloudellisia termejä, jotka ovat aikakauden ulkopuolisia ja vilahtaapa psykoanalyysikin tekstissä pariin otteeseen, niin kuin esineistössä esimerkiksi silmälasit ja megafoni. Nämä seikat eivät häirinneet enää niin paljoa kuin ykköskirjassa. Ehkä niitä osasi jo odottaa tai ehkä ne asettuivat tekstin joukkoon sulavammin. Morgausen kuvaus kirjassa sen sijaan jäi hieman häiritsemään. Hän on vahva hahmo ja noita, mutta valitettavasti yksipuoleisen negatiivinen hahmo jopa äitiydessään. Morgause on syy sotaan (hän on se jolla on housut jalassa Lothin linnassa) ja Morgause viettelee Arthurin ja synnyttää tämän pojan, joka on oleva Arthurin lopullinen kohtalo. Jäin kaipaamaan Morgausessa sitä samaa monivivahteisuutta, jota White esittelee muissakin hahmoissaan.

The Witch in the Wood on askel parempaan suuntaan The Once and the Future King -sarjassa. Huomenna blogissani arvostelu kolmannesta kirjasta, The Ill-Made Knightista.

T.H. White: The Sword in the Stone

Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.

Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”

The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.

Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.

Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa. The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Kuningas Arthurin legenda ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua johtuen ehkäpä surkeista ja vieläkin surkeammista Arthur/Lancelot/Guinevere/Excalibur/Merlin -elokuvista ja tv-sarjoista, jotka ovat tuhonneet vähäisetkin innostumiseni aiheeseen. Viimeisimpänä kiinnostuksentappajana oli Starzin Camelot-sarja, joka onneksi lopetettiin ensimmäiseen kauteen. En tosin sitäkään pystynyt katsomaan kokonaan. Sinnittelin neljänteen jaksoon ja sitten riitti. Sen sijaan Merlin-sarja, josta on parhaillaan menossa neljäs kausi, jaksaa yhä kiinnostaa. Se taas johtuu siitä, että sarja ei missään vaiheessa ole yrittänyt ottaa itseään liian vakavasti. Merlinin neljännen kauden ensimmäisten jaksojen kannustamana heitin negatiiviset ennakko-odotukset roskiin ja päätin vihdoin lukea Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Ja se kannatti.

Avalonin usvat kertoo Arthurin legendaa pääosin Morgainen (Morgan le Fay), Arthurin sisarpuolen ja Avalonin papittaren näkökulmasta. Kertojina ovat myös muut naishahmot; Morgainen ja Arthurin äiti Igraine, Igrainen sisar Morgause, Igrainen sisarpuoli ja Avalonin ja järven valtiatar Viviane sekä Arthurin puoliso Gwenhwyfar. Miehet ovat kirjassa sivuhahmoja, vaikka heidän vaikutuksensa naisten kohtaloihin on vääjäämätön.

Bradleyn Morgaine on voimakas ja lahjakas hahmo, joka toteuttaa Avalonin jumalattaren hänelle määräämää tehtävää. Tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kristinusko juurtuu Britanniaan ja pakanauskot ja niiden kannattajat pikkuhiljaa tuhotaan tai käännytetään. Muinaisten jumalien kannattajana Morgaine leimaantuu uususkovaisten mielessä noidaksi ja paholaiseksi, vaikka hahmo ei pyri tekemään pahaa, vaan säilyttämään oman uskonsa mukaiset perinteet. Morgainen jumalatar ei ole tuomitseva, syntiä ja katumusta korostava, mikä taas leimaa kristinuskon jumalaa kirjassa. Uskonto on yksi kirjan suurista pääteemoista. Sitä pohditaan lähes jokaisen hahmon kohdalla, lukuun ottamatta ehkäpä Morgausea, jolla on varsin vapaamielinen suhde lähes kaikkeen. Morgainen vastahahmoksi asettuu Gwenhwyfar, joka kuvataan heikohkona ja pelokkaana naisena, mutta kristinuskon voimakkaana kannattajana ja Arthurin käännyttäjänä. Avalon ja druidiuskomukset ovat sen verran fantasiamaisia, että niiden parissa viihdyin helposti. Sen sijaan kristinuskon paatokselliset puheenvuorot olivat paikoin piinaavia ja tylsähköjä.

Gwenhwyfarin ja Morgainen välejä ei hierrä ainoastaan valtakamppailu Arthuriin vaan myös suhde Lanceletiin. Lanceletia puolestaan hiertää henkisesti suhteet lähes kaikkiin. Ihmissuhteet ja niiden kimurantit kiemurat aikalaissäännösten ja uskonnon paineessa on kirjan toinen pääteema. Bradley tuntuu korostavan, että naisten asema on ennalta säädetty, joko miesten käsien kautta tai jumalattaren sanelemana. Eivätkä miehet tunnu pääsevän sen helpommalla, tosin heillä on naisiin nähden vapaa tahto. Kirjailija valaisee hyvissä ajoissa mikä kunkin hahmon kohtalo on oleva, mutta jättää kuitenkin sen verran liekaa, että hahmot tuntuvat tekevän välillä itsekin päätöksiä, eivätkä vain odota kun elämä vilahtaa silmien ohi. Vaikka tarina sisältää vahvoja naishahmoja, jotka hallitsevat ja säätelevät kohtaloitakin, ei kirja ole silti feministinen. Maailma ja sen asenteet vaikuttavat hyvinkin uskottavilta ajankuvaan nähden.

Kristinuskoa kirjassa tunnutaan kritisoivan välillä rankallakin kädellä, mutta minusta kritiikki kertoo hahmojen ajatuksista enemmänkin kuin kirjailijan asenteesta (saatan hyvin olla tulkinnassani väärässäkin), siitä minusta on osoituksena ensimmäinen merlin. Bradleyn Merlin, joka ei muistuta lapsuusaikani Disney-Merliniä suippohattuineen ja pitkine partoineen, on enemmänkin viisas neuvonantaja kuin velho. Merlinin suvaitsevaisuus ja muiden yli menevä ymmärrys ykseydestä on hieno sivupiirre, joka valitettavasti ei saa tarpeeksi tilaa. Morgainen suhde jälkimmäiseen merliniin ja tämän ajatusmaailmaan pääsee enemmän esille. Minulla on Avalonin usvista kahden niteen versio, mutta lasken ne yhdeksi kirjaksi, sillä kirja on alun perin painettu yhtenä niteenä. Noin 850 sivua tiivistä tekstiä kapeilla ylä- ja alamarginaaleilla oli nopeammin luettu kuin epäilinkään. Teksti tempaisi mukaansa ja vei eteenpäin kuin virta, siitäkin huolimatta, että ajoittain sisältö ärsytti. Marion Zimmer Bradleyn tulkintaa Arthur-legendasta voi pitää onnistuneena ja ainakin minulta se poisti epäröinnin tarttua toiseenkin Arthur-saagaan, vielä vanhempaan sellaiseen. Bradleyn kirjan pohjalta tehdyn elokuvan katsominen olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Samoin kuin Avalonin jatko/esi/lisäosien lukeminen.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus (arvostelu) oli erinomainen lukukokemus, joten oli itsestään selvää, että elokuussa ilmestynyt The Witcher – noituri -sarjan toinenkin osa, Kohtalon miekka päätyisi luettavaksi. Kirjan mukaan alkuperäisteos puolaksi on ilmestynyt vuonna 1993. Kuten Viimeinen toivomus myös Kohtalon miekka sisältää useita yksittäisiä tarinoita, eikä tällä kertaa mukana ole erillistä kehyskertomusta:

• Mahdollisuuksien raja
• Jäänsiru
• Ikuinen tuli
• Pieni uhraus
• Kohtalon miekka
• Jotain enemmän

Mahdollisuuksien rajassa noituri Geralt Rivialainen saa matkakumppanikseen Kolme naakkaa -nimisen henkilön tyttärineen. He päätyvät tunnettujen lohikäärmeen metsästäjien joukkoon, joka on niin otuksen kuin sen aarteenkin perässä. Mukana ovat myös bardi Valvatti ja Yennefer-velho. Tarunomainen kultainen lohikäärme löytyy lopulta, mutta silläpä onkin yllätys metsästäjilleen. Jäänsirussa Geralt ja Yennefer ovat yhdessä Aedd Gynvaelin kaupungissa ja Yennefer kertoo tarinan Talvikuningattaresta, joka vetää rekeä ja kylvää ympärilleen jääsiruja, jotka silmään tai sydämeen osuessa saavat ilottomaksi ja kaiken näyttämään rumalta ja tympeältä. Osuman saanut ei saa rauhaa vaan jäljittää unelmansa Talvikuningatarta loputtomiin. Geralt saa haasteen taistella Istredd-velhon kanssa Yenneferistä. Ikuinen tuli tuo Geraltilta apua pyytämään puolituisen kauppiaan, joka on joutunut muotoaan muuttavan vexlingin, miimikon uhriksi. Valvatin naisseikkailut jatkuvat. Pienessä uhrauksessa Geralt yrittää selvittää ruhtinaan ja merenneidon suhdeongelmia sekä pelastaa kalastajat merihirviön piinasta. Myös Geraltin omassa suhteessa Essi-bardiin riittää mietiskelyä. Kohtalon miekassa Geralt päätyy Brokilonin metsään, dryadien hallitsemalle maalle, josta hän löytää dryadien haltuun päätymässä olevan lapsen, Cirin. Dryadit ovat vähenevä kansa, joka on joutunut epätoivoisiin tekoihin pitääkseen kansansa elossa ja maat hallussaan. Jotain enemmän -tarinassa Geralt auttaa kauppias Yurgaa ja saa vaarallisen pureman. Kun Yurga kuljettaa Geraltia hoitoon ja kotiinsa, Geralt näkee näkyjä ja kohtaa lopulta sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa.

Kohtalon miekka sisältää enemmänkin Geraltin ihmissuhteisiin liittyviä tarinoita, jotka kietoutuvat ulkopuolisiin tehtäviin, kuin selkeästi seikkailullisia kertomuksia, joista Viimeinen toivomus on koostettu. Mytologiat ja kansanperinteet ovat yhä läsnä, on talvikuningatarta, merenneitoa ja toukoyötä kokkoineen, mutta ne eivät nouse tarinan päätekijöiksi yhtä paljon kuin ykköskirjassa. Ykköskirja tuo lukijan Geraltin maailmaan ja tutustuttaa sen monipuolisiin otuksiin ja uskomuksiin. Toisessa osassa Geraltin yksityinen elämä nousee pinnalle. Reippaan huumorin ja ronskien tapahtumien taustalla on mollisävyinen, hienovaraisesti esille tuotu erilaiseksi kokemisen tunne ja yksinäisyys, jotka johtavat päätöksiin ja tekoihin, jotka saavat lukijan ehkä jopa herkistymään. Kohtalon miekassa kuvataan entistä tiukemmalla otteella ihmiskohtaloita ja muutoksia maailmassa, mikä on Sapkowskilta erinomainen monipuolisuuden osoitus. Pidin Viimeisestä toivomuksesta erityisesti nasevan huumorin ja mytologioiden erinomaisen hyödyntämisen vuoksi, mutta Kohtalon miekassa minua kiehtoo enemmän henkilöt. Toki huumorikin on edelleen purevaa. Geralt on entistä kiehtovampi hahmo ja nyt kun näyttää siltä, että Ciristä olisi tulossa jatkossa uusi vakiohahmo, niin seuraavalta kirjalta on lupa odottaa paljon. Toivottavasti kääntämistä jatketaan edelleen ja seuraava kirja on tulossa.

Aakkoshaasteen S-kirja.

Philip Reeve: Kävelevät koneet

Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan (engl. Mortal Engines Quartet) ensimmäinen kirja, niin ikään nimeltään Kävelevät koneet julkaistiin suomeksi vuonna 2004 ja alkuperäinen ilmestyi 2001. Risingin tietokannasta kurkkasin, että kirjailija on jatkanut sarjan maailmaan sijoittuvien kirjojen kirjoittamista suomennettujen neljän kirjan jälkeenkin ja on julkaissut pari esiosaa (osat 5-6) ja ilmeisesti itsellisen teoksen tänä vuonna (osa 7). Reeve on päätynyt ostoslistalleni lähinnä siksi, että steampunk on alagenrenä kiehtonut jo jonkin aikaa, oli se sitten aikuisten tai nuorten kirjallisuutta. Vaikka jälkijunassahan tässä joka tapauksessa taas tullaan.

Kävelevät koneet sijoittuu yhden tunnin maailmansodan jälkeiseen postapokalyptiseen maailmaan, jossa geologisten suurkatastrofien seurauksena kaupungit ovat muuttuneet telaketjuilla kulkeviksi kerroksellisiksi rakennelmiksi, jotka liikkuvat koko ajan. Maailmassa vallitsee kaupunkidarwinismin laki, heikot jäävät vahvojen saaliiksi, armotta ja säälimättömästi. Pienet kaupungit otetaan kiinni ja puretaan. Niiden asukkaat päätyvät joko orjatyöhön tai surmataan. Lontoon kulkukaupungissa asuva museoharjoittelija Tom ei muunlaisesta elämästä tiedä ja paikallaan pysyvät kaupungit ovat hänelle ajatuksenakin järjettömiä, eikä hän ymmärrä miksi jotkut sellaisen asuinpaikan voisi valita. Kun Tom kohtaa kapinallisen Hesterin, jolla on missio, hän alkaa pikkuhiljaa tajuta, ettei kaikki mitä hänelle on opetettu ja sanottu ole välttämättä totta. Näin käy myös Tomin ihannoiman historioitsija Valentinen tyttärelle Katherinelle, kun tämä joutuu kohtaamaan isänsä salaamat asiat.

Kävelevien koneiden synkkä maailma on kiehtova. Korruptio ja salakähmäisyys tuo siihen lisäleimansa, mutta jo perusasetelman nälkäiset kaupungit, jotka kamppailevat olemassaolostaan, tarjoaa runsaasti aineksia. Kun sekaan ripottelee nykypäivää muunnettuna menneisyydeksi, saadaan tarinaan vielä mittakaavaa. Sarjan ensimmäisessä kirjassa kirjailija kuvaa elävästi kulkukaupungin toimintaa, joka ei aina ole kaunista ja puhdasta, vaikkakin idearikasta. Reeven ihmiset ovat usein pelinappuloita, heitä riistetään ja hyödynnetään jopa raa’asti. Darwinismi toimii paitsi kulkevien kaupunkien myös ihmisten välillä. Vastarinta kuitenkin elää kansan syvissä rivissä. Nostin kirjan pisteitä sen mukaan mitä enemmän kirjailija uskalsi toimia realistisesti. Sankarit eivät ole kauniita ja voittamattomia, ja mikä tärkeintä he eivät ole kuolemattomia, eivätkä aina sankareitakaan.

Reeve antaa hahmoilleen luvan olla herkkäuskoisia ja inhimillisiä, joille virheet ovat luontaisia oppimisprosessin aikana. Nuorten kirjaksi sanoisin Kävelevien koneiden olevan rohkea ja omaperäinen, eikä se alleviivaa asioita liikaa. Tokihan siitä löytyy kaupallisesti menestyvälle teokselle ominaisia piirteitäkin. Tarinassa on synkkyyden vastapainoksi ystävyyttä, hieman orastavaa romantiikkaa, toimintaa, ihailtavaa moraalia jne. Kävelevät koneet ei ole Harry Potter, mutta kyllä ensimmäisen kirjan perusteella tuntemukset samantyyppisestä ajatusmaailmasta on mahdollista havaita. Reeven kirja on piristävä ja positiivinen lukukokemus, niin synkkyydestään huolimatta ja ehkä jopa sen vuoksi. Tarina jäi selvästi kesken, joten jatkoa pitää ehdottomasti lukea ja toivottavasti taso tästä sen kun paranee. En ihmettele yhtään ensimmäisen kirjan perusteella, että sarja on kutkuttanut elokuvaohjaaja Peter Jacksonin mieltä sen verran paljon, että hänellä oli ainakin jossain vaiheessa suunnitelmia tarinan siirtämisestä valkokankaalle. Väliin ovat hyppineet hobitit, mutta ehkä sen jälkeen… jossain vaiheessa.

Aakkoshaasteen R-kirja.

Mary Louise Quijano: Once Upon Europa

Jos en olisi tullut valinneeksi Mary Louise Quijanon Once Upon Europaa aakkoshaasteen Q-kirjaksi, en todennäköisesti olisi kirjoittanut siitä arvostelua vaikka olisin lukenutkin.

Alen McCormick on komea amerikkalaisen sankarin perikuva, perheellinen mies, joka on edennyt urallaan nopeasti ja on nyt NASA:n astronauttina ensimmäinen ihminen astumassa Jupiterin Europa-kuun pinnalle Amerikan lippua pystyttämään. Avaruustutkimusalukseen tulee yllättäen vika ja se räjähtää. Tämä ei kuitenkaan ole Alenin loppu, vaan mahdollisuus päästä tutkimaan elämän tarkoitusta.

Ilmeisesti Mary Louise Quijanolla on jonkin sortin mediakäsikirjoituksiin liittyvää työhistoriaa taustallaan, sillä tämä vuonna 2004 julkaistu kirja yrittää olla kovin elokuvallinen tyyliltään ja rakenteeltaan ja onnistuukin siinä. Ainakin se on saanut runsaasti vaikutteita esim. Apollo 13 ja Astronautin vaimo ym. elokuvista. Melkein voisi sanoa, että kirjassa olevista kohtauksista monet muistuttavat kovin olemassa olevien elokuvien kohtauksia. Niissä päästään katsomaan menneessä tehtyjä virheitä; ei käyty lapsen urheilukilpailuissa/ näytelmissä/synttäreillä kun oli kiire luoda uraa, vaimo on uhrannut oman uransa miehen uran eteen, eikä mies ole huomannut, ettei se ollutkaan hyvä ratkaisu naisen mielestä ja seurauksena on konflikteja. Kirja on kooste sellaisista kliseistä, jotka saavat minut jo useaan kertaan niihin törmänneenä voimaan pahoin.

Once Upon Europassa on kuitenkin loppu, joka kohoaa hieman kokonaisuutta korkeammalle. Sekään ei mikään omaperäisyyden huippu ole, mutta joka tapauksessa parempi loppu kuin mitä kirjalle olisi saattanut odottaa. Edes lopunkaan vuoksi minun on vaikea suositella kirjaa kenellekään, vaikka eihän siinä ole kuin reilut 200 sivua, joten kovin kauaa sen kanssa ei tarvitse aikaansa tuhlata.

Aakkoshaasteen Q-kirja.

Terry Pratchett: Valtio

Terry Pratchettin tuotoksia suomennetaan uskollisesti, sillä hänellä lienee vakaa ja lukuisa lukijakuntansa, joka ostaa kirjoja, jotta niitä kannattaa myös kääntää. Valtio (Nation) ilmestyi englanninkielisenä vuonna 2008 ja muistelen kuulleeni siitä silloin hyvinkin ristiriitaisia lausuntoja. Kirja on jälleen yksi niistä, joka on roikkunut ilmestymisensä jälkeen lukemattomana hyllyssä – kahdella kielellä. Nyt se sitten tuli luettua osana aakkoshaastetta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1860-luvulle vaihtoehtomaailmaan Suurelle eteläiselle saaristomerelle (emme mainitse sen muistuttavan Tyyntävaltamerta). Mau on melomassa kohti kotisaartaan Valtiota, kun valtava tsunami vyöryy saaren yli surmaten sen asukkaat. Britti-imperiumin kuninkaan sukulaistyttö Ermintrude on laivalla samaan aikaan matkalla kuvernööri-isänsä luo Port Mercian saarelle, kun jättiaalto haaksirikkoo laivan. Tyttö huomaa olevansa laivansa ainoa elossa rantautunut ja kahden Maun kanssa Valtio-saarella, jonne pian kuitenkin alkaa saapua muitakin katastrofista selvinneitä. Alun kieliongelmien jälkeen Daphneksi itsensä uudelleen nimennyt Ermintrude ja Mau löytävät yhdessä voimia selvitä ja auttaa myös muita ihmisiä muodostamaan uuden yhteisön, jossa on paikkansa vanhoilla perinteillä, mutta myös uusilla ajatuksilla. Pian rauhaa rikkoo kuitenkin niin piraatit kuin kannibaalitkin.

Valtion tarina alkaa selkeästi seikkailukirjamaisesti, ja vaikka heti alussa tapahtuukin hyvin rankka katastrofi, joka saa varsinkin Maun pohtimaan yksinäisen olemassaolonsa merkitystä, kirjan tunnelma on pääosin kevyt ja hauska. Kahden eri kulttuurillisista lähtökohdista olevan nuoren tutustumiseen liittyy oivallisia kommelluksia ja virkistävää oppimisprosessia. Huumoria jatkuu läpi kirjan, mutta se jää taaemmas mitä pidemmälle kirja etenee ja Pratchett ottaa esille enemmän uskontoon ja yhteiskuntaan sekä yksilöön liittyviä filosofisia kysymyksiä.

Vain muutamia Pratchettin kirjoja aiemmin lukeneena en ihan osannut odottaa sitä, mitä Valtio tarjosi. Kirjassa on yllättävää tummavireistä pohdiskelua rakkaus ja kuolema -teemojen osalta. Mau ja Daphne ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, vaikka välillä Daphnen Polva-tyylin tiinamaisuus löi yli. Ihminen toki tekee ja oppii pakon edessä jos vaikka mitä, mutta ehkäpä kirurgiset taidot olivat jo hieman liikaa, vankaa maalaisjärkeäkin käyttäen. Siinä mielessä Mau tuoreine menetyksineen, pelkoineen ja epäröimisineen on hieman uskottavampi hahmo. Minulle tuli tunne, että Maun painiskelut uskonsa kanssa on kirjailijan tarkoituksellinen keino laittaa myös lukija pohtimaan käsityksiään uskostaan.

Joka kerta kun luen Pratchettia suomeksi, jään miettimään, miksi yleensäkin luen hänen tekstejään käännettynä. Jotain puuttuu, vaikka yleensä ottaen käännökset ovat ihan hyviä. Pratchett on kuitenkin kirjailija, joka käyttää sanaleikkejä ja sellaista värikästä kieltä, joka ei täysin välity käännettynä, valitettavasti. Kyse voi olla niinkin pienestä kuin:

Englanniksi: He was a rum ’un and no mistake. Had more tattoos than the Edinburgh Festival and all his teeth filed as sharp as daggers…

Suomeksi: Siinä vasta outo tyyppi, usko pois. Hänellä oli enemmän tatuointeja kuin edinburghilaisella kansanjuhlalla, ja kaikki hampaat oli viilattu teräviksi kuin tikarit…

Kirjan loppu yllätti koskettavuudellaan. Terry Pratchett on saanut minut nauramaan, mutta enpä olisi uskonut, että hän pääsee minua niiskututtamaankin. Valtiota voi surutta suositella kaiken ikäisille lukijoille, vaikka se onkin luokiteltu nuorille suunnatuksi.

Aakkoshaasteen P-kirja.