Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin

Steph Swainstonin No Present Like Time tuli luettua heti Castle-sarjan ykköskirjan The Year of Our Warin jälkeen vuonna 2008. Ensimmäinen kirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja tänä vuonna saatiin myyntiin Aika on lahjoista suurin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viisi vuotta Kuolemattomien kaartin jälkeen. Keisarin Airut, kuolematon Jant on pysytellyt kuivilla huumeista, mutta sortuu jälleen joutuessaan vastentahtoisesti keisarin määräämänä pelottavaan tehtävään tilanteessa, jossa hänen vaimonsa Tiira tuntuu löytäneen uuden ihastuksen kuolemattomien parista. Mustasukkaisuuden riivaama Jant lähtee Utun ja Salaman kanssa pitkälle laivamatkalle omaehtoiselle Trisin saarelle, joka halutaan liittää osaksi keisarikuntaa ja jossa on mittaamattoman arvokkaita luonnonvaroja. Löytöretki Trisiin mutkistuu kun aiemmin kuolemattomien piiristä paikkansa haasteessa menettänyt Gio Ami ei tyydykään tappioonsa ja paluuseen kuolevaksi, vaan aiheuttaa sisällissodan pyrkiessään takaisin.

Aika on lahjoista suurin jatkaa Kuolemattomien kaartin linjalla omaperäisellä otteellaan sekoittaen keskiaikaa ja nykyisyyttä. Kreikkalaisten mytologioiden jumalien vaikutus näkyy yhä selvemmin Swainstonin luomien kuolemattomien keskinäisissä nahisteluissa. Kuten esikuvansa, he käyttäytyvät lapsellisesti, itsekkäästi ja heidän käsityksensä normaalimaailman realiteeteista ja arjesta on vinoutunut. Ajan merkitys korostuu kirjan nimen mukaisesti entisestään. Kuolemattomille ajan käsite on kärsinyt vuosisatojen aikana inflaatiota ja korruptoinut. Vanhenemisen pelko on korostunut, sillä sen kohtaaminen tarkoittaa epäonnistumista, ei kehitystä. Kirjailija antaa näkyä läpi, että kun maa ei ole välittömässä hätätilassa, aika ei ole heille niinkään keisarikunnan palvelemista varten, vaan heidän oman itsensä etuuksien ja hyötyjen lisäämistä varten. Silti pohjimmiltaan, kun tarve vaatii, jokainen on valmis uhraamaan henkensä puolustaessaan maataan turilaita vastaan. Kuolemattomuus onkin sarjassa mielenkiintoinen käsite, sillä se on oikeastaan fyysisen muutoksen pysäyttämistä, eikä se tarkoita haavoittumattomuutta. Epävarmuutta lisää se, että kuolemattomuus ei ole kuolemattomien käsissä vaan keisarin, joka tekee päätökset selvästi itsenäisesti ja oman suunnitelman mukaisesti selittelemättä. Kuolemattomien ajankäsitteen vastapainona esitetään Trisin saarelaisten näkemys asiasta. Heille aika on valuuttaa, joka merkitsee enemmän kuin kulta. Heidän kauttaan ajan korruptoituminen ihmisiän mittakaavassa on nopeammin näkyvissä.

Kirjassa päästään tutustumaan lisää myös Siirrokseen, rinnakkaismaailmaan, jonne Jant ajautuu huumeiden yliannostuksen kautta. Siirros on erikoinen paikka, missä luonnon lait eivät tunnu toimivan ihan normaalisti ja se on myös vaarallinen. Siirros saa kakkoskirjassa lihaa luiden päälle, kun avautuu lisää paljastuksia. Paljon jää kuitenkin vielä salaperäisyyden verhon taakse mukavasti kutkuttamaan mieltä. Keisaristakin paljastuu uusia tietoja, mutta Aika on lahjoista suurin on ykkösosaa selkeämmin sarjan osa ja lukijalle jätetään useita teasereita sen sijaan, että annettaisiin vielä vastauksia.

Vaikka Aika on lahjoista suurin tuntuu hieman irralliselta Kuolemattomien kaartiin nähden, se on ehdottomasti juonellisesti ja tapahtumiltaan paikallaan odotellessa The Modern Worldin (am. Dangerous Offspring) käännöstä. En tiedä aikooko Like kääntää myös esiosan Above the Snowlinen (arvostelu) (toivottavasti!), mutta sen tapahtumiin löytyy viittauksia ykkösosan tapaan myös kakkoskirjasta. Steph Swainston herätti keskustelua ja itse asiassa närääkin kesällä ilmoittaessaan siirtyvänsä pois julkaisubisneksestä. Syitä oli useita, mm. nopea julkaisutahtivaatimus ja sosiaalisen median paineet. Swainston lähti opiskelemaan kemian opettajaksi, mikä tuntuukin oikealta alalta kirjailijasta saamani käsityksen perusteella. Hän ei ole hylännyt kirjoittamista, mutta uutta kirjaa voidaan tuskin odottaa kuin vasta useamman vuoden kuluttua. Onko se sitten Castle-sarjan ennakkoon ilmoitettu työn alla ollut osa, vai jotain muuta, jää nähtäväksi. Steph Swainston on sen verran upea kirjailija, että olisi sääli jos hän ei enää löytäisi kirjoittamisesta yhtä suurta tyydytystä, mitä hänen kirjojensa lukeminen antaa minulle.

SF ensyklopedia ja SF Gateway avautuivat

Science fiction -kirjallisuuden ensyklopedia on nähnyt päivänvalon internetissä, kun sen beta-versio julkaistiin eilen iltasella. Ensyklopedia ei ole vielä täysin valmis. Sen pääkirjoittajien John Cluten, David Langfordin ja Peter Nichollsin mukaan tällä hetkellä on koossa 3/4 tekstistä ja loput on tarkoitus saada kasaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Sen lisäksi tarkoitus on tietenkin päivittää kantaa jatkossa tarpeen mukaan.

Jonkin aikaa jo ehdin selailemaan sivustoa ja ihan kiva paketti se onkin, etenkin Teema, Media ja Kulttuuri-osiot. Tokihan sitä voi käyttää ihan puhtaasti kirjailijoiden ja heidän tuotantonsa selailuunkin. Ensyklopediaa on ollut koostamassa edellämainittujen henkilöiden lisäksi suuri joukko asiantuntevaa porukkaa. Kulttuuri-osiosta löytyy Suomi-sivukin.

SFE Encyclopedia of Science Fiction julkaistiin osana brittikustannusyhtiö Gollanczin (Orion Publishing Group) avaamaa SF Gatewayta, joka mainoslauseen mukaan on uusi sivusto, joka tuo tuhansia klassisia SF/F teoksia saataville ensimmäistä kertaa e-kirjoina. Pikainen sivuston selaus kertoo, että jonkinmoista on jo tarjolla, mutta kaikki linkit eivät ihan toimi. Odotettavissa on kuitenkin vielä sivustolle kehitystä ja laajenemista. Tällä hetkellä on tietojen mukaan saatavissa 800 e-kirjaa ja ensivuoden loppuun mennessä pitäisi luku olla 3000.

Kyseessähän on siis tietenkin kaupallinen sivusto, mutta koskapa olen e-kirjojen innokas kuluttaja nykyään, niin toki kannatan toimintaa, varsinkin jos tarjolle tulee kirjoja, joiden levikki on ollut vähäistä ja niiden saanti jopa vaikeaa ja e-kirjojen hinnat ovat kohtuullisen edullisia. Nyt kun vielä saisi genrekirjoja suomeksikin e-kirjoina! Joidenkin loppuunmyytyjen paperiprintti käännösten omaksi metsästäminen on ollut suorastaan tuskallista ja vuosikausia vievää toimintaa.

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

Nnedi Okoraforin viime vuonna julkaistu Who Fears Death päätyi lukulistalleni, koska se on World Fantasy -palkintoehdokas ja kirjailijan sukunimi alkaa aakkoshaasteeseen sopivasti O:lla.

Onyesonwu on raiskauksen ja väkivallan seurauksena syntynyt lapsi, jonka alkuperä erottuu ulkonäöstä. Elettyään lapsuuden autiomaassa, hän muuttaa äitinsä kanssa kylään. 11. ikävuoden lähestyessä, hän kokee olevansa äidilleen ja isäpuolelleen häpeäksi ja päätyy tekoon, jonka kautta hän huomaa omaavansa maagisia kykyjä. Pitkän yrittämisen jälkeen velho, joka ei ole halunnut opettaa Onyeta, koska tämä on tyttö, päättää vihdoinkin ottaa tämän oppilaakseen. Onyella on ennustettu kohtalo, joka vie hänet pitkälle matkalle ystävineen, kohtaamaan raiskaaja-isänsä kuin myös kirjoittamaan Suuren kirjan kirjoitukset uusiksi.

Who Fears Death on naispuoleisen hahmon kasvutarina epävarmuudesta vahvuuteen. Kirja on voimakkaasti afrikkalainen ja siinä näkyy kirjailijan nigerialainen tausta ja ajatusmaailman tuntemus. Minulle kirja oli ahdistava. Se päätyi vääntyneenä ja kieroutuneena uniini ja vielä päivisinkin sen aiheuttama tunnelma velloo mielessä. Vaikka Who Fears Death on kuvitteellinen postapokalyptinen kirja, joka sisältää maagista realismia, fantasiaa ja jopa science fictionia, sen juuret ovat vahvasti todellisuudessa. Sudanin Darfurista saadaan usein uutisotsikoita: "Rape is a way of life for Darfur’s women", "Darfur women describe gang-rape horror", "Rape as a weapon of war" (poimittu kohdistetulla Google-haulla; vastaavia löytyy Kongosta tai mistä tahansa konfliktimaasta). Todellisuuden tiedostaminen kaksinkertaisti fiktion aiheuttaman pahanolon tunteen. Vaikka kirjan tarina onkin melkoisen synkkä, se on kerrottu elämänmyönteisellä voimalla ja teksti on pohjimmiltaan täynnä toivoa ja oikeudenmukaisuutta. Siitä hehkuu halu olla vapaa niin kansana kuin yksilönäkin, olla tasa-arvoinen ihmisenä alkuperästä ja sukupuolesta riippumatta. Samalla siinä on afrikkalaista ylpeyttä - kaikesta huolimatta.

Okoraforin teemat ovat ylevät ja komeat. Hahmot ovat niin sanotusti katu-uskottavia, mutta koskapa kyseessä on teinien kasvutarina, niin mukaan mahtuu myös ikään liittyvää ajatuksenjuoksua, joka paikoin tuntuu rasittavalta ja vieläpä hieman kaukaiselta näin pohjoisen syrjäkylän lapselle. Teksti on soljuvan kuvailevaa, ja positiivisena seikkana huomioin, että kirjailija kertoo tapahtumista ilman suuria saarnoja. Vaikka teemat ovat huomattavissa, hän ei tyrkytä niihin parannusta, vaan tekee sen vähäeleisesti. Näin esimerkiksi ympärileikkauksen suhteen, jossa se kuvataan nuorten tyttöjen omana (tietämättömyydestä johtuvana) valintana. Tapahtumaympäristönsä ja kulttuuritaustansa vuoksi Who Fears Death poikkeaa aika reippaasti monesta muusta tänä vuonna lukemastani kirjasta. Lähimmäksi etnisyydeltään se sijoittuu Karen Lordin Redemption in Indigon (arvostelu) ja Lauren Beukesin Zoo Cityn (arvostelu) kanssa, jotka molemmat ovat myös, yllätys, yllätys, World Fantasy -palkintoehdokkaita. Who Fears Deathin aiheuttaman ahdistuksen vuoksi, en voi sanoa nauttineeni kirjasta täysillä, vaikka kirjan kieli on erinomaista ja paikoin kuvailussaan jopa kaunistakin. Juoni ei sinänsä ole kovinkaan kaksinen ja välillä teksti hieman rönsyilee sivuhahmojen kasvutarinoiden vuoksi ja eksyy polulta. Okorafor on kuitenkin saanut aikaiseksi tunnelmaltaan omaperäisen kirjan.

Aakkoshaasteen O-kirja.

George R.R. Martin: Tuf Voyaging

George R.R. Martinin tuotannon uusintalukukierros jatkuu. Tuf Voyaging julkaistiin vuonna 1986. Se on kokoelma novelleja, joissa pääosassa esiintyy ekoinsinööri Haviland Tuf. Martin kirjoittaa A RRetrospective -kokoelmansa A Taste of Tuf -osiossa, että hänen kaikista päähahmoistaan Tuf muistuttaa vähiten häntä itseään. Sen sijaan Haviland Tufista voi löytää ripauksen Jack Vancen Magnus Ridolphia, Doylen Sherlock Holmesia, Poul Andersonin Nicholas van Rijniä, Christien Hercule Poirotia sekä paljon Alfred Hitchcockia. Kuten Martinin Fevre Dreamin (arvostelu) Abner March ja Tulen ja jään laulu -sarjan Tyrion Lannister, ei Haviland Tufkaan ole mairitteleva ulkoiselta olemukseltaan. Hän on kalju, huomattavan pitkä, ylipainoinen, kalpea, taikinamainen jne. Hänen valovoimaisuutensa perustuu hahmon omalaatuiseen luonteeseen ja älyyn, sekä viehtymykseensä kissoihin.

Seuraavat lyhyet kuvaukset sisältävät luonnehdinnan kustakin novellista, mutta eivät paljasta niiden pääjuonenkäänteitä.

Prologi

Prologi kertoo Hro B’rana –planeetalta löydettyjen nauhojen kautta The Ark –aluksen kohtalosta planeetan vitsauksia ja vihamielisiä asukkaita vastaan käydyn taistelun jälkivaiheissa.

The Plague Star (1985)

Kaj Nevis, Jefri Lion, Celise Waan ja Annitas sekä Rica Dawnstar palkkaavat hieman epäonnistuneen kauppamiehen, Haviland Tufin kuljettamaan heidät pitkään käytöstä pois olleelle muinaisen Imperiumin liiton ekoteknologiselle siemenalukselle. Tufin oma alus, Cornucopia of Excellent Goods at Low Prices (Erinomaisten tavaroiden runsaudensarvi alehinnoin) vaurioituu siemenalukselle saapuessa ja ahneuden riivaamat matkakumppanukset ajautuvat toisistaan erilleen. Vitsauksien muutenkin vaivaamalla aluksella vapautuu liikkeelle myös mitä vaarallisimpia muinaisia hirviöitä. Tuf joutuu käyttämään kekseliäisyyttään selvitäkseen hengissä paitsi uhkaavilta otuksilta, myös ihmisiltä.

Loaves and Fishes (1985)

Haviland Tuf aloittelee ekoinsinöörin rooliaan Arkissaan, joka kaipaa hieman korjaamista. Tuf pyytää korjausapua S’uthlamin maailmasta, jonka porttimestari Tolly Mune puolestaan pyytää Tufilta apua kansansa ruokaongelmaan. Maailmassa vallitsee nimittäin uskonto, joka estää syntyvyyden säännöstelyn ja niinpä ruokittavia suita on enemmän kuin heille pystytään järjestämään ruokatuotantoa. Tufin huikean suuri alus ja sen nykyisten ja menneiden maailmojen kattava geenivarasto houkuttaa s’uthlamilaisia niin paljon, että he ovat valmiit käyttämään kyseenalaisiakin keinoja saadakseen sen haltuunsa Tufilta.

Guardians (1981)

Tuf saapuu Namoriin, jossa merihirviöt ovat valtaamassa maailman meriä. Lisäksi ne ovat muuntuneet ja nousseet maalle ja ilmaankin tuhoamaan ihmisiä. Tufia pyydetään apuun hoitamaan ongelmaa ennen kuin kaikki ihmiset ovat kuolleita tai joutuneet pakenemaan. Tuf on aina valmis auttamaan, hyväsydäminen kun on, mutta maksua vastaan tietenkin ja omalla tyylillään, joka ei aina miellytä avun saajaa.

Second Helpings (1985)

Tuf palaa S’uthlamiin lyhentääkseen edellisellä käynnillä jäänyttä velkaansa. Hän saa huomata, että hänen aiemmat ekologiset apukonstinsa ovat kyllä toimineet, mutta koskapa maailmaa ei sen vuoksi enää uhannut katastrofi, sen asukkaat ovat lisääntyneet entistä enemmän ja itse asiassa pahentaneet ongelmaa. Tuf auttaa heitä jälleen, mutta aiheuttaa myös kohua sanelemalla sääntöjä, jotka s’uthlamilaisten pitää joko hyväksyä tai hylätä.

A Beast for Norn (1976/1985)

Alkuperäinen A Beast for Norn julkaistiin vuonna 1976. Tuf Voyaging -kokoelmaa varten Martin kuitenkin ajanmukaisti tarinaa muihin novelleihin paremmin soveltuvaksi ja laajensi sitä.

Lyronican 12 suvulla on perinteenä taistella areenalla sukuaan edustavilla hirviöillä. Nornin suku on pahnan pohjimmaisena, sillä heidän elinalueellaan esiintyvä hirviö ei tahdo pärjätä muiden alueiden olennoille, eivätkä he näin olleen voita rahaakaan. Niinpä Nornin edustaja pyytää Tufilta hänen geenivarastostaan sopivaa hirviötä, jotta valta-asetelmat taisteluareenalla muuttuisivat. Tuf päättää auttaa, jälleen omalla tyylillään.

Call Him Moses (1978)
Tuf päätyy auttamaan Charity-planeetan alkuperäisiä asukkaita, jotka ovat joutuneet uskonnollisen johtajan Mosesin uhreiksi. Valtaansa osoittaakseen Moses on pistänyt asukkaat kärsimään vitsauksia. Tuf asettuu jumalan rooliin, jotta Mosesista päästäisiin eroon.

Manna from Heaven (1985)

Tuf palaa jälleen S’uthlamiin maksaakseen lopun velkansa pois. S’uthlam on ajautunut naapurimaailmoiden alianssin kanssa sotatilaan, eikä liikakansoitus ja ruokaongelmakaan ole hallussa. Kansalaiset eivät luovu uskostaan ja oikeudestaan luoda elämää. Tuf tarjoaa ravintopulaan uudeksi ratkaisuksi ”mannaa taivaasta”, jotta ylikansoitetun maailman ei tarvitse pyrkiä laajentumaan, eikä sotaa syntyisi. Tällä kertaa Tuf joutuu kuitenkin itse uhkailemaan eri osapuolia, ja asettaa Tolly Munen vaikeaan päätöksen teon asemaan.

Haviland Tuf on yksi Martinin vankkumattomasti omalaatuisimmista hahmoista, joka samalla kiehtoo että ärsyttää. Täysin huumorintajuttoman, hyvin älykkään mutta sosiaalisesti rajoittuneen hahmon olisi vaikea uskoa olevan suosittu, mutta niin vain kirjailija on onnistunut tekemään hänestä sellaisen. Ainakin minulle. Tuf Voyaging on läpileikkaus Tufiin vuosikymmenien aikana ja tarinoissa on selkeästi näkyvissä hahmon kehitys. Ensimmäisessä novellissa puhutaan ennusmaiseen tyyliin vallasta ja sen turmelevasta vaikutuksesta ja viimeisissä novelleissa päästään katsomaan mitä tapahtuu, kun valtaa käytetään. Martin ei anna kuitenkaan valmiiksi pureskeltua tekstiä. Hän saa epäilemään päähenkilöään, mutta lukija voi itse päättää mitä ja mihin uskoo ja mitä ratkaisuja olisi itse valmis tekemään esillä olevissa tilanteissa. Martinin tuotannon erityispiirteitä on hänen taitonsa lopettaa tarinat vaikuttavasti ja mieleenpainuvasti, usein jopa koskettavastikin.

Kokoelman kantavana kaarena toimii S’uthlamin maailma. Sen poliittista ja uskonnollista tilannetta väestömäärään nähden pohditaan yhtä lailla kuin ekologisia ratkaisuja selitetään ja onkin mielenkiintoista, että maailman nimi on toisinpäin luettuna Malthus. Martin on tunnettu enemmän tai vähemmän selkeistä viittauksistaan ihmisiin (usein hatunnostoja hänen suosikeilleen) ja asioihin, eikä Tuf-novellit ole poikkeus. Niistä löytyy viittauksia edellä mainitun Malthusin lisäksi mm. sarjakuviin ja kuten joidenkin novellien nimistäkin näkee, raamattuun.

Kokoelman novelleista ainoastaan ensimmäinen The Plague Star on epätasapainoinen. Tarinan hahmot ovat hieman karikatyyrisiä, etenkin tutkija Waan, jota pidän oikeastaan jopa epäonnistuneena. Alussa Tufin ilmeettömyys, huumorittomuus ja erikoiset piirteet ovat hauskoja, mutta kokoelman loppua kohden ne ryhtyvät myös ärsyttämään. Tarkoituksella. Martin onnistuu saamaan lukijan miettimään mitä tapahtuu kun yksi ihminen saa valtaa päättää monien elämästä ja kuolemasta. Muutamien tarinoiden välillä esiintyy jonkin verran toistoa, sillä ne on kirjoitettu eri aikoina ja osa on julkaistu jo ennen kokoelmaa. Martin ei ole lähtenyt muokkaamaan yksittäisiä päällekkäisyyksiä pois novelleista ja ainakaan minua ei ne eivät sinänsä haitanneet, vaikka pomppasivatkin esille. En tiedä millaisia tarinoita Haviland Tufin seikkailuista vielä voisi kirjoittaa, mutta A RRetrospectivessä Martin kertoo hänellä olleen vielä useita ideoita ja suunnitelmissa oli toinenkin Tuf-kirja. Kuvioihin tuli Hollywood ja heikosti myyvä kirjailija sai sieltä tulonlähteen, jota tarvitsi selvitäkseen taloustilanteestaan. Ehkä jonain päivänä, kun A Song of Ice and Fire -sarja on saatu päätökseen, hän kirjoittaa vielä Tufistakin, ehkä ei. Minä tervehdin ilolla milloin tahansa uusia Tuf-novelleja, jopa sellaisia jotka kertovat tämän erikoisen hahmon menneisyydestä.

Christopher Priest: The Islanders

Christopher Priest on ennestään tuntematon kirjailija minulle, vaikkakin tiedän katsoneeni hänen The Prestige -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Myöhemmin olen kuullut, että elokuva ei miellyttänyt kirjailijaa, mutta se ei ole uusia asia. Näin taitaa käydä useinkin. Päätin lukea tuoreen The Islanders -kirjan, koskapa Twitterin kautta kantautui ennakkotietoja, että kirja on poikkeuksellinen ja vieläpä erinomainen. The Islanders on ensimmäinen ekirja, jonka tilasin ennakkoon ja Amazon toimitti sen moitteettomasti ilmestymispäivänä keskiyöllä ameriikan aikaa.

There are no maps or charts of the Dream Archipelago. At least there are no reliable ones, or comprehensive ones, or even whole ones.

The Islandersin juonta on vaikea yksiselitteisesti kuvata. Kirja on tavallaan fiktiivinen maantieteellinen tietokirja, jossa esitellään niin pohjoiselle kuin eteläisellekin pallonpuoliskolle ulottuvat, Midway Sea -saaristomereen sijoittuvat saariryhmät ja yksittäiset saaret, kuvataan niiden luontoon liittyviä erityispiirteitä, historiaa, kulttuuria, teknologiaa ja tunnetuimpia ihmisiä turismin kannalta kiinnostavaan tapaan. Mutta matkaoppaaksi kirja ei suinkaan jää. Osa luvuista on henkilökohtaisia näkökulmakertomuksia tapahtumista kirjeiden tai lehtijuttujen muodossa. Saarten esittelyn lomassa käsitellään miimikkotaiteilijan murhaa. Vaikka murhaan on löydetty syyllinen ja tuomiokin on annettu, niin kirjailija sekoittaa pakkaa siihen malliin, että lukija pakostakin joutuu korjaamaan käsityksiään ja epäilemään saatua informaatiota sekä kertojien motivaatioita sitä mukaa kun kirja etenee. Kirjan päähahmoiksi nousevat taide/kirjallisuusalan henkilöt, mm. kirjailija Chaster Kammeston, sosiaalisen omatunnon ääni Caurer, taiteilija Dryd Bathurst, tunnelitaiteilija Jordenn Yo ja tietenkin miimikko Commis sekä heihin linkittyvät ihmiset.

Kirjan esittelypuheen on kirjoittanut Chaster Kammeston, joka on siis yksi tarinan hahmoista, tosin en sitä heti alussa ymmärtänyt. Luettuani tekstiä jonkin aikaa, ehdin ajatella, että tämä on varmasti vuoden tylsin kirjan aloitus. Hetki sen jälkeen tajusin, että alku oli juuri sellainen kuin Priest sen tarkoittikin olevan. Kammestonista annettavan kuvan mukaan hän ei ole erityisen huumorintajuinen tai edes mitenkään miellyttävä hahmo, ja se käy selväksi jo muutamassa sivussa. Kirjailija onnistuu erinomaisesti hahmonkuvauksessa heti kättelyssä. Seuraavat luvut kertovatkin sitten varsin dokumentoivasti, mutta silti kiehtovasti ja jopa kauniisti saarten erityispiirteistä. Alussa varsinkin thrymes-ötökät herättävät eläviä mielikuvia, ja palataanpa niihin myöhemminkin. Priestin kirjoitustyyli on koruttoman kuvailevaa. Lukujen tyyli vaihtelee sen mukaan ollaanko opaskirjamaisessa kerronnassa vai henkilökohtaisemmassa tarinoinnissa. Samalla kun luodaan kuvaa maailmasta, vilautetaan myös mysteerejä. Silti kirjan rakenne pysyy ehjänä, vaikka varsinaista läpi kirjan kantavaa juonikaarta ei selkeästi olekaan. Tyylin vaihtelu itse asiassa piristää ja pitää valppaana sekin. Sillä aika pian lukijalla selviää, että kyllä tässä nyt yritetään hämätä ja huijata ja kenenkään sanomisia ei oikeastaan voi pitää varmoina. Koskapa tarinat eivät etene vain paikkojen välillä vaan myös ajassa, joutuu jossain välissä pakosta tarkistamaan, mikä todellakin ajallisesti voi pitää paikkaansa ja mikä ei. Monet kirjan taitelijoista ovat hahmoina vähemmän pidettäviä, mutta näkisin ja kokisin hyvin mielelläni heidän kuvattua taidettaan. En ole ihan varma, että haluaisin lukea esim. Kammestonin kirjallista tuotantoa, mutta Yon earth-moving tunnelitaide kuulostaa konseptina, jos kohta tuhoavalta, niin myös omaperäiseltä.

The Islanders on ovela, taidetta ja kulttuuria tarinassa omaperäisesti hyödyntävä kirja, joka vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on kaukana tavanomaisuudesta, mutta koskapa en ole lukenut vielä Priestiltä mitään muuta tuotantoa, en osaa verrata The Islandersia kirjailijan muihin teoksiin. Joka tapauksessa aion ehdottomasti tämän jälkeen lukea muitakin kirjoja, varsinkin tätä teosta edeltäviä, joiden ilmestymisestä on jo jonkin aikaa, mutta joissa kirjailija on ilmeisesti jo hylännyt perinteisen science fiction -tyylin. The Islandersissa on muutama hieman hitaampi osio, joissa mielenkiinto herpaantuu, joten aivan täysosumaksi en sitä sanoisi. On kuitenkin mielenkiintoista seurata mihin kirja sijoittuu siinä vaiheessa mielipiteissä, kun ryhdytään harkitsemaan Hugo-ehdokkuuksia. Tyyliltään kirja ei varmaankaan sovi sellaiselle, joka pitää tasaisesti etenevistä tarinoista ja selkeästä juonenkulusta, mutta minun mielikuvitustani se kutkutti, vaikka täytyy kaikesta huolimatta myöntää, että kartta olisi kiva...

Peter S. Beagle: The Last Unicorn

Klassikkostatuksen saanut Peter S. Beaglen The Last Unicorn julkaistiin vuonna 1968. Kirja on myös suomennettu nimellä Viimeinen yksisarvinen, mutta koskapa minulla oli ennen lukemista tiedossa, että kirja sisältää runomuotoista tekstiä, päätin lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. Usein muuten onnistuneiden käännösten heikoin kohta ovat runonpätkät ja laulut, jotka eivät tavoita käännettynä alkuperäisen tunnelmaa.

Yksisarvinen on asunut pitkään metsässänsä, kuolemattomana ja ulkopuolisena maailman tapahtumista, kunnes hänen korviinsa kantautuu tieto, että yksisarvisten uskotaan kadonneet maailmasta. Yksisarvinen jättää metsän etsiäkseen lajitovereitaan ja varmistaakseen, ettei hän todellakin ole viimeinen lajiaan. Hän saa seurakseen muutaman mutkan kautta luuseritaikuri Schmendrickin ja rosvojoukkoon nuorena päätyneen Molly Gruen. Arvoituksia puhelevalta perhoselta yksisarvinen kuulee, että muut yksisarviset on johdatettu kauas pois punaisen härän toimesta. Punainen härkä asustaa kuningas Haggardin linnan alueella, jonne yksisarvinen kumppaneineen nyt suunnistaa. Mutta härkä on pelottava ja taikurin yritys pelastaa yksisarvinen otukselta vain monimutkaistaa asioita. Tarvitaan ennustuksen toteutuminen ennen kuin asiat korjaantuvat, mutta siltikään mikään ei palaa enää ennalleen.

The Last Unicorn pääsi yllättämään minut. Se on perinteistä satufantasiaa, mutta taustalta löytyy kypsempi tumma sävy. Kirjailija tuntuu puhuvan rivien välissä myös aikuisemmalle lukijalle ja ripottelee sinne tänne hieman sarkasmiakin. Yksisarvinen ei ole mustavalkoisen miellyttävä hahmo, vaan lajinsa ylivoimaisuuden vaikutuksesta välinpitämätön. Ihmiset eivät oikeasti ole hänelle kovinkaan tärkeitä, kunhan vain ovat. Ihmiset ovat jokseenkin surkeita olemassansa, eiväthän he edes tunnista todellisia ihmeitä, vaikka ne edessään näkevät. Voisin hyvin kuvitella J.K. Rowlingin saaneen vaikutteita jästeihinsä Beaglelta, sillä kumpaisenkaan ihmiset eivät näe totuutta (maagisuutta) silloin, kun se ei sovi heidän käsitykseensä totuudesta. Ei kovinkaan mairitteleva kuva ihmisistä. Beaglen rosvotkaan eivät varasta rikkailta, vaan köyhiltä, sillä köyhät eivät pysty useimmiten taistelemaan vastaan.

Beagle ravistelee myös sankarikäsitystä. Hän antaa sankariudesta keinotekoisen (fantasiamaisen) määritelmän ja luo hahmon, jonka pitäisi sitten tietoisena tuosta määritelmästä pyrkiä siihen. Vaikka The Last Unicornissa on kaikki fantasiaelementit tavallaan kohdallaan, kokonaisuudessa on silti sivuääni, joka tekee tekstistä kaikkea muuta kuin kliseisen. Kirja jätti oikeasti miettimään huomaavatko lapset tätä sivuääntä, kun satua heille luetaan. Kirjasta voi tulkita kannanoton myös luonnon hyötykäytön puolesta hyväksikäyttöä vastaan, eikä tarina ilman huumoriakaan ole, ja loppu on minun makuuni varsin onnistunut. Kirja on ansainnut statuksensa ja suosittelen sen lukemista, jos ei vielä ole tuttu. Hankin katsottavakseni kirjan pohjalta tehdyn piirretyn elokuvan, joka vilisee tunnettuja näyttelijä-ääniä. En kuitenkaan pystynyt katsomaan sitä, koska mielikuvani tarinasta kirjan pohjalta tuntuu hyvin omakohtaiselta, ja pelkään, että elokuva kliseistäisi sen tavanomaiseksi. Ehkä joskus on parempi antaa oman mielikuvan jäädä päässä ainoaksi näkemykseksi kirjasta.

Lukulistalla 10/2011

Kävin muutamia päiviä ennen kuun vaihdetta läpi blogini vanhoja postauksia, ja huomasinpa jotain muutoksia tapahtuneen siinä miten ilmaisen ajatuksiani kirjoista. Myös bloggaustahti on noussut ensimmäisen (puolen) vuoden jälkeen, vaikka lukutahti ei muuksi juuri ole muuttunutkaan. Menneiden selailu sai aikaan pienoisen nostalgiapurskahduksen, joten katsotaan miten se vaikuttaa loppusyksyn lukuvalintoihin. Lokakuulle olen kuitenkin kiinnittänyt kaksi kirjaa:

• Nnedi Okorafor: Who Fears Death (jota en saanut aloitetuksi viime kuussa)
• Christopher Priest: The Islanders

Näiden lisäksi olen harkinnut Neal Stephensonin Reamden aloittamista, mutta koskapa kyseessä on massiivinen yli 1000-sivuinen opus (onneksi minulla on se e-kirjana), en jaksa uskoa, että saan sitä ihan tässä kuussa luettua. Katsotaan. Pinkka käännöksiäkin lojuu lukusohvan päädyssä odottamassa... Sain Peter S. Beaglen The Last Unicornin (Viimeinen yksisarvinen) loppuun hetki sitten, joten siitä tulee sitten myös arvostelu lähipäivinä.