Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä

Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin Hyvien enteiden arvostelun pitäisi olla kai hauska ja sisältää näppäriä pikku sutkauksia ja vaikeita sanoja, joita lukiessa joutuu käyttämään tietosanakirjaa apuna. Sellaista ei tässä arvostelussa ole kuitenkaan tulossa. Nämä kaksi kyseistä kirjailijaa hoitavat tuon paikoin nerokkaan huumorin heittelyn ja sanakikkailun muidenkin edestä. Alkuteos Good Omens ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten. Olen siis reilusti jälkijunassa lukiessani kirjan vasta nyt, ja siinä mielessä onkin hieman harmi, että olen ehtinyt jo moneen kertaan kuulla välillä ylistäviä, välillä välinpitämättömiä arvioita tästä teoksesta. Odotukset olivat jokseenkin suuret, sillä olen pitänyt joistain Pratchettin kirjoista ja joistain Gaimanin kirjoista todella paljon. Luin kirjaa osittain yhtäaikaa englanninkielisen version kanssa ja pidin kääntäjän tekemistä suomennosratkaisuista. Ei hassumpaa jälkeä.

Maailmanloppu on tulossa ja antikristus syntyy sitä toteuttamaan. Hupsista vain, lapsi tulee sijoitettua väärille vanhemmille ja näin hetkeen kukaan ei tiedä missä se antikristus oikeastaan varttuukaan. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat tehtävissään maanpäällä. He ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaikuttaa väärään antikristukseen, joka ei oikein ole altis ottamaan onkeensa. Niin demoni kuin enkelikin ovat itseasiassa molemmat tykästyneet elämiseen maassa sen verran, että yhteistuumin päättävät yrittää etsiä ja tuhota oikean antikristuksen ja estää harmageddonin, jonka on ennustanut hienosti ja tarkasti noita Agnes Nutter kolmisensataa vuotta sitten. Hänen jälkeläisensä Anathema Nippell on yrittänyt tulkita Agnesin paikoin hyvinkin omalaatuisella tavalla kirjoittamia enteitä ja on lähellä ratkaisua. Koko joukko sekalaista porukkaa maailmanlopun puolesta ja vastaan taistelee maailman kohtalosta ja sillä välin Atlantis asukkaineen pulpahtaa meren pintaan ja kraakken kostaa sushinsyöjille.

Pratchettin ja Gaimanin luomat hahmot ovat hersyvän värikkäitä, teksti pursuaa komiikkaa, sanallisia neronleimauksia ja hauskoja oivalluksia. Kohdallani hilpeyttä herätti muun muassa auton hansikaslokeroon jätetyt kasetit, joiden musiikki muuttui muutamien viikkojen jälkeen kaikissa Queeniksi. Musiikkikohtausten lukeminen oli loistavaa viihdettä. Toinen erityinen huvituksen aihe oli ilmestyskirjan ratsastajien, tai siis bikersien perässä roikkuva alati nimeään muuttava Helvetin enkeli tovereineen. Tekstissä on jonkin verran alaviitteitä, joista mm. brittivaluutan selventäminen oli sarkasmia parhaimmillaan. Hyviä enteitä sisältää paljon terävää huumoria ja hienosti oivallettuja ja kirjoitettuja kohtauksia ja sitten myös vähemmän hauskoja yrityksiä. Kokonaisuutena kirja ei yltänyt napakymppiin hienoisen sekavuutensa vuoksi, eikä kaikki hahmot tuntuneet mielenkiintoisilta, saati tarpeellisilta. Hyviä enteitä on sopiva lukukokemus hetkeen, jolloin kaipaa kirjalta jotain vähemmän vakavaa ja jopa päätöntä menoa. Kumpaiseltakin kirjailijalta löytyy tuotannostaan parempiakin kirjoja, mutta olen tyytyväinen, että Hyviä enteitä on nyt ainakin luettu.

Robert Jordan & Brandon Sanderson: Towers of Midnight

Ajan pyörä -sarjan toiseksi viimeinen osa, Towers of Midnight on loppusanastoineen yli 850 sivuinen järkäle, jota lukiessa kädet välillä puutuivat. Brandon Sanderson on jälleen koonnut Robert Jordanin jäämistöstä tarinan, joka vie kohti viimeistä taistelua, Tarmon Gai'donia ja sarjan loppua. Mutta... jos välillä puutuivat kädet, niin puutui myös aivot. The Gathering Stormiin (arvostelu) verrattuna Towers of Midnight ei yltänyt sille tasolle, jota odotin. Huom! Arvostelu sisältää spoilereita yleisellä tasolla, ei yksityiskohtia.

Voisi sanoa, että ToM on Perrinin kirja, sillä hänen osuutensa lohkaisee ison osan tarinasta. Mikä oli sinänsä harmi, sillä vaikka Perrinin tarina pääsi vihdoin tilanteeseen, jota voi odottaakin viimeistä kirjaa ajatellen, niin susiunijahkailut olivat aivan liian rönsyllään. Eikä asiaa auttanut, että esimerkisi yhden luvun verran Morgase tarjoilee teetä porukoille ja jutellaan taktiikasta, ja monen luvun verran Faile haisee joko tyytyväiseltä tai tyytymättömältä ja kilpailee Berelainin kanssa miehestään. Viimeinen taistelu on tulossa ja rouva jaksaa olla huolestunut huhuista. Lisäksi jahkailut valkoviittojen kanssa olisi voinut tiivistää ja vielä kerran tiivistää. Tuntuu kuin Perrinin luvuissa puhuttaisiin ja suunniteltaisiin enemmän kuin tehtäisiin, vaikka yksi tai kaksi pientä kohokohtaakin nähdään.

ToM on myös Matin kirja, sillä tämä toinen ta'veren sai myös hieman enemmän näyttämöaikaa, kuin edellisessä kirjassa. Vaikka pidin Matin osioista enemmän kuin Perrinin, niin silti jahkailu jatkui. Oltiin kovasti menossa Ghenjein tornille pelastuspuuhiin, mutta ei sinne kovin nopeaa päästy. Ja cliffhanger, joka hänen tarinaosuuteensa jäi The Gathering Stormista, ei ollut kovinkaan onnistunut. Matin osiossa kuitenkin oli kirjan ehkä toiseksi rankin tapahtuma, josta hieman lisäpisteitä.

Randin hahmosta tuli tylsä, joskaan hän ei saanut minussa aikaan ärsytystä, mikä on sinänsä positiivista. Elayne pääsi vihdoin esille, kun The Gathering Stormissa häntä ei näkynyt, mutta osiot olivat harmittavan kankeita. Aivan kuin muut hahmot olisivat menneet askeleen pari eteenpäin, mutta Elayne taaksepäin. Egwenen osuudet eivät loistaneet kuten edellisessä kirjassa, mutta hän kuului ehdottomasti tarinan positiivisiin hetkiin. Pidän siitä, että Aes Sedait alkavat (hitaasti) oppia omaa rooliaan muuttuvassa maailmassa. Pidin myös Lanin osiosta, vaikka minua jaksaa edelleen ihmetyttää miksi sarjassa on niin paljon "en minä halua olla johtaja/lordi/sotapäällikkö/kuningas"-vinkumista.

Kirjan kohokohdat liittyivät taisteluihin pohjoisessa, Mustaan torniin ja Aviendhaan. Jokaisessa näissä osiossa onnistuttiin herättämään pelkoa ja huolta siitä mitä oli tapahtumassa. Niihin liittyi oikeasti sitä tunnetta mitä tarinan juonikuvion perusteella pitäisi olla koko tekstin ajan. Olen kylläkin sitä mieltä, että sekä Mustan tornin että Aviendhan osuudet olisivat pitäneet olla jo edellisessä kirjassa. Suuresti toivon, että Aviendhan osuuden tapahtumia ei vesitetä viimeisessä kirjassa.

Tarinaa olisi voinut tiivistää paljon, sillä nyt se ei anna tunnetta ja latausta. Kirjan tunnelmassa oli sodan pelon ja ahdistuksen sijaan liikaa valmistelua tulevaisuutta varten, ei eletty hetkessä, vaan jo tulevaisuutta. Liekö sitten tarkoituksellista Jordan/Sandersonilta, vaiko tahatonta vuotoa loppuratkaisusta. Pikku nippelit ja hahmojen hidas kuvaus ovat ehkä mannaa hard core Ajan pyörä -faneille, mutta tällainen tavallinen genrelukija ehtii kyllä pitkästyä melkoisesti, jos 850 sivun kirjassa alkaa tapahtua jotain vasta 500 sivun kieppeissä. Ja sittenkään ei niin paljoa kuin voisi odottaa sarjan toiseksi viimeiseltä osalta. Towers of Midnight oli kokonaisuutena pettymys, vaikka sisälsikin muutamia erinomaisia kohtauksia ja kirjan viimeiset 350 sivua olivat huomattavasti parempia kuin alku. Oli mukava huomata, että joitain sarjan alkupuolen tapahtumia vihdoin selitettiin ja saatiin päätökseenkin. Ajan pyörä -porukka alkaa pikkuhiljaa kokoontua viimeistä taistelua varten ja ToMin loppuosa lupaa paljon. Paljon jäi kuitenkin vielä auki. Pelkään, että viimeinen osa A Memory of Light on niin ruuhkainen ja kiireinen, että kaikkea ei ehdi omaksumaan. Tai sitten tarina lässähtää kuin pannukakku, ja varsinainen lopullinen taistelukohtaus vie n. 1000-sivuisessa kirjassa pari lukua ja lopuissa juhlitaan häitä ja synnytellään vauvoja, ToMin loppucliffhangerista huolimatta. Tai jospa tämän kirjan tunnelma muuttuukin toiseksi viimeisessä osassa ja saamme suloisenkatkeran lopun, jota ainakin minä odotan. Kävi miten kävi... kun näin pitkälle on päästy, niin onhan se sarja loppuun asti luettava.

Ursula K. Le Guin & Roger Dorband: Out Here

2000-luvun alkupuolella, kierreltyäni Irlannin saarta ympäriinsä, minuun syttyi tarve kokea kaikki näkemäni uudelleen myös kirjallisuuden ja musiikin kautta. Irlantilaismusiikin olin löytänyt jo paljon aiemmin, mutta vasta käytyäni saarella, löysin myös irlantilaisen runouden. W.B. Yates ja Seamus Heaney kuvasivat kaiken sanoin, minkä minä olin matkallani kamerallani tallentanut. Kun myöhemmin koostin valokuva-albumia, siitä tuli melkoinen tunne-elämys, kun liitin kuviin runoja ja laulujen sanoja. Kuvien ja sanojen yhteisvaikutus oli syy, miksi Ursula K. Le Guinin ja Roger Dorbandin Out Here kiinnosti niin paljon, että sen hankin.

Ursula K. Le Guin ei ole ensimmäisenä mielessä kun haetaan amerikkalaista naisrunoilijaa, mutta Le Guin on monipuolinen ja uskalias kirjailija, hän ei ole pidättäytynyt kirjoittamaan vain fantasiaa tai science fictionia. Vaikka Le Guinia ei voi verratakaan runoilijana Yatesiin tai Heaneyhin, niin omanlaisensa tyyli hänellä runoissaankin on. Out Here ei ole spefi-kirja, ellei sitä laajassa merkityksessä kutsuta maagiseksi realismiksi. Sillä sitä Out Here on. Roger Dorbandin uskomattoman kauniit kuvat Oregonin osavaltiossa sijaitsevasta Steens Mountainista lähiympäristöineen tuovat silmien eteen maagisella tavalla sen minkä Le Guin runoillaan tulkitsee. Silti kaikki mikä kirjassa näkyy on samalla realismia. En ole itse käynyt koskaan Oregonissa, mutta tämä kahden lahjakkaan henkilön yhteistyön tulos vakuutti minut, että jonain päivänä Steens Mountainkin on nähtävä.

Runonäyte Ursula K. Le Guinin kotisivulta:

Out Here jakautuu kuuteen teemaan: Geologies, The Field Station, Malheur cave, Creatures, The Ranches ja Meditations. Geologina minua tietenkin kiinnosti eniten niin luontoon ja geologisiin muodostumiin liittyvät runot sekä valokuvat, enkä joutunut siinä mielessä pettymään. Tokikaan Le Guinin runoissa ei suoraa geologista tekstiä ole, vaan kuten High Desertissä, joka aloittaa kirjan, alueen geologia on ollut luomassa tunnelmaa, tapahtumaympäristönä. Alueen basalttikalliot ja muodostumat ovat mukana useissa runoissa ja kuvissa. Voin kuvitella Le Guinin vaeltaneen alueella sketsivihkon kanssa piirtämässä ja kirjoittamassa tunnelmiaan.

Runoista High Desert on yksi hienoimmista, mutta myös McCoy Creekiin liittyvät runot McCoy Creek: Reflection, McCoy Creek: Willowing ja McCoy Creek: Eddies kiehtovat erityisesti. Jokainen valokuva on upea. Jos jokin pitäisi nostaa erityisesti esille, niin The Ranches-osiossa on tunnelmallinen kuva sisältä päin kuvatusta ladosta, jossa auringonvalo siivilöityy lautojen raoista hämärään sisätilaan.

Ehkäpä jonain päivänä, jos päädyn Steens Mountainin seuduille, napsin alueesta omia kuvia, ja tehdessäni valokuva-albumia liitän kuviin ja kokemuksiini Ursula Le Guinin runoja.

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat

Virvatulen vartijat on Reeta Aarnion lapsille ja nuorille tarkoitettu kolmas kirja, jossa seikkailevat nuoret hahmot, Liina, Siri ja Eetu. Maan kätkemät ja Veden vanki -kirjojen arvostelut löytyy täältä.

Eetun serkku Jani tulee kesälomalle Eetun luo ja saa normaaliin lomarytmiin muutoksia, hänellä kun ei ole samoja erikoiskykyjä kuin ystävyskolmikolla ja näiden pitää salata osaamisiaan Janilta. Liina ei pidä Janista, eikä oikein Eetukaan, mutta Siri sen puoleen kovastikin, ja se aiheuttaa juopaa ystävysten välille. Kuunangan rauhaa rikkoo tällä kertaa myös ryöstö ja kolmikko joutuu tekemisiin tulen kanssa yhden jos toisenkin kerran selvitellessään mitä on tekeillä ja missä kätketty aarre sijaitsee.

Virvatulen vartijat tuntuu Aarnion kirjoista kaikkein kotoisimmalta. Hahmot saavat hieman väriä, etenkin Siri, mutta Liinaan kaipaisi vielä ulottuvuutta. Kirjan nimi ja tarina eivät ihan kohdanneet, mutta kirja esitteli hienosti kuitenkin siihen liittyvän tuli-elementin kiehtovia ominaisuuksia. Kalevalaistyylisistä loitsupätkistä voi jälleen antaa kirjailijalle pisteitä. Kirjan yhtenä sivuteemana on avioero, ja siihen liittyviä tuntemuksia kuvataan lapsen näkökulmasta, vaikkakin aika kevyellä tasolla. Todelliset vihan, turhautumisen, ahdistuksen ja voimattomuuden tunteet jäävät esittämättä, mutta seikkailutyyppisessä kirjassa varmaankin ihan tarkoituksella.

Virvatulen vartijat on nopealukuinen kirja ja Aarnion dialogi on yhtä sujuvaa kuin aiemmissakin kirjoissa. Mukavaa luettavaa aikuisellekin, mutta ehkäpä lapset ja nuoret saavat tarinasta enemmän.

Reeta Aarnio: Maan kätkemät ja Veden vanki

Huomasin, etten ole tänä vuonna lukenut yhtään suomalaisen kirjailijan kirjaa, joten ennen kuin vuosi päättyy päätin muuttaa tilannetta. Virvatulet on kiehtonut minua lapsesta alkaen, ja kun huomasin kirjauutuuksien joukossa Reeta Aarnion kirjan Virvatulen vartijat, päätin lukea hänen teoksensa. Samalla kuitenkin tajusin, että kirjaa edeltää kaksi muuta kirjaa, joten otin ne ensin luvun alle. Maan kätkemät on ilmestynyt vuonna 2008 ja Veden vanki 2009.

Maan kätkemät -kirjan päähenkilö on neljäsluokkalainen Liina Puhurinen, joka on vanhempiensa työpaikan vaihdon myötä muuttanut perheineen uuteen kaupunkiin. Totuttelu uuteen kouluun ei ole helppoa, eikä kavereita tahdo löytyä. Sen sijaan kiusaajia kylläkin. Tilanne muuttuu piakkoin kun Liina huomaa omaavansa omalaatuisia kykyjä ja pääsee valittujen koulun oppilaiden joukkoon taikatunneille opiskelemaan tontuista, maahisista ja muista ihmisten joukossa elävistä lajeista. Liinalle avautuu aivan uusi maailma tuntien myötä ja saapa hän pari kaveriakin, Siri Valkian ja Eetu Maavallan. Mutta pian alkaa kadota mysteerisesti lapsia, ja kolmikko huomaa maahisten olevan asialla. Miten käy väkien välisen rauhallisen rinnakkaiselon?

Tämän kirjan yhteydessä on mainittu niin monta kertaa Harry Potter, että ihan tuntuu jo kliseeltä sanoa se uudelleen, mutta sanonpa kuitenkin. Kirja sisältää melkoisen määrän yhtäläisyyksiä Pottereihin; on mm. taikakoulua, hupsun oloinen rehtori, jolla on kuitenkin voimia ja valtaa, taikaesineitä, jotka on suojattu tavallisten pulliaisten silmiltä loitsuilla, jako hyviin ja pahiksiin oppilaissa, leijutusta ja erkaannutusta, sekä ehkä kaikkein räikeimpänä samankaltaisuutena lentävä rättisitikka siinä missä Pottereissa lentävä Ford Anglia. En voi sanoa, etteivätkö yhtäläisyydet harmittaneet, vaikka fantasiassa on jo vuosikymmenien ajan kierrätetty samoja ideoita tarinoista toiseen. Useimmiten ideat on kuitenkin puettu edes hieman erilaiseen asuun, jotta ne ovat lähentyneet omaperäisyyttä. En pidä uudelleenkierrätystä sinänsä pahana asiana, vain jos se on niin läpinäkyvää kuin Maan kätkemissä tuntuu olevan.

Mutta... löytyy kirjasta hyviäkin puolia. Vaikka kirja onkin lapsille tarkoitettu ja siten hieman mustavalkoistaa hahmoja, Liina, Siri ja Eetu ovat mukavaa seurattavaa ja heidän välisensä vuorovaikutus toimii hyvin. Kirja on muutenkin erityisen sujuvasti kirjoitettu ja tuntuu luontevalta alusta loppuun saakka. Eniten minulta plussaa saavat kuitenkin kotimaiseen mytologiaan liittyvät olennot ja uskomukset. Mitä enemmän Reeta Aarnio keskittyy näihin seikkoihin ja kalevalaistyylisiin lorutteluihin, niin sen paremmaksi kirja muuttuu. Niinpä kun siirryin lukemaan Veden vankia, odotukset olivat sen suhteen korkealla, että ensimmäisen kirjan jälkeen kirjailija uskaltaisi jättää ulkolaiset fantasiaideat pois ja keskittyä enemmän kotimaisiin.

Ja niin hieman kävikin. Vaikka yhtäläisyydet Pottereihin yhä olivat ajoittain läsnä (tällä kertaa löytyy hyvinkin HP & liekehtivästä pikarista vertailukohteita ja Eetu muistuttaa yhä entistä enemmän Neville Longbottomia), Veden vanki asettui suomalaiseen maisemaan paremmin.

Liina, Siri ja Eetu jatkavat seikkailujaan myös Veden vangissa, saaden joukkoonsa nyt myös musikaalisen Viola Lampio -tyttösen. Kuunangan järvi saastuu yllättäen, kun Liinan vanhempien työpaikalta paperitehtaalta pääsee veteen myrkkyjä. Järven ekosysteemi kärsii, puhumattakaan järven väestä, joka suunnittelee joko poistumista tai kostotoimia ihmisiä kohtaan. Kolmikko joutuu kuitenkin uteliaisuuttaan selvittelemään onko syy sittenkäänn ihmisissä vai ei. Taikakoulussa oppilaat oppivat jälleen uusia mielenkiintoisia asioita.

Veden vangissa on seikkailun lisäksi kaksi muutakin teemaa. Ympäristöasiat otetaan esille ja myös vanhempien ja lasten kiinnostusten kohteiden ristiriidat ja niiden selvittely. Pisteitä kerää mukakärttyinen tonttu ja että tarinaa kerrotaan hetken myös Sirin näkökulmasta. Kirjassa hieman myös vihjataan, ettei erilaiset persoonat aina ole helppoja ystävyyssuhteiden kannalta. Ystäviltäkään ei voi hyväksyä ihan kaikkea. Päätellen kirjan nimistä, tarinojen kehykset perustuvat kreikkalaisiin elementteihin, maahan, veteen, tuleen ja ilmaan. Maan kätkemät oli Eetu Maavallan nimikkokirja ja Veden vanki Viola Lampion. Virvatulen vartijat viittaa Siri Valkiaan, joten neljäs kirja on sitten Puhurisen Liinan ilma-elementtikirja, jonka nimeä en vielä tiedä.

Veden vangit antaa toiveita, että juuri aloittamani Virvatulen vartijat astuu jälleen askeleen kohti kotimaista taruperinnettä ja mytologiaa. Veden vangeissa oli ajoittain todella kaunista luontoon ja luonnon kokemiseen liittyvää kuvausta. Ehkä minun toiveeni ovat kuitenkin turhia ja kirjailija on vakaasti päättänyt hyödyntää Pottereita myös tulevissa tarinoissaan. Onhan se toki kaupallisempaa, vaikkakin vähemmän omaperäistä. Uskon kyllä lapsien pitävän näistä tarinoista ja miksei saavan myös innokkeen siirtyä lukemaan vastaavanlaisia paksumpiakin kirjoja. Aarnion lukijat kun eivät välttämättä ole vielä niitä pottereitaan lukenut.

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Kardinaalin miekat (2010) on Pierre Pevelin saman nimisen sarjan ensimmäinen osa. Ranskankielisen wikin mukaan sarjasta on ilmestynyt alkuperäiskielellä kolme osaa.

Eletään vuotta 1633 Pariisissa, jossa kuningas Ludvig XIII:n hallituskaudella todellista valtaa käyttää kardinaali Richelieu. Hänen toimestaan perustettiin ja toimi aikanaan eliittiryhmä, Kardinaalin miekat, jota johti kapteeni La Fargue, kunnes yksi heistä petti ryhmänsä viholliselle ja aiheutti toverinsa kuoleman. Seurauksena Richeliu jätti ryhmän tuetta ja hajotti heidät. Kruunulla on kuitenkin yhä vihollisia, jotka saa voimansa muinaisista lohikäärmeistä. Menneisyyden epäonnistumisen, petoksen ja surun rippeistä Kardinaalin miekat kootaan uudelleen vastustamaan vihollista, mutta voiko kehenkään enää luottaa?

Kardinaalin miekat käynnistyy juonellisesti hitaasti. Hahmot esitellään alussa kukin tahollaan erikseen ja vasta pitkälti reilun sadan sivun jälkeen varsinainen juonen kehittely alkaa. Tarina on paljolti vaihtoehtohistoriaa todellisten Ranskan historian hahmojen ja tapahtumien läsnäollessa. Välillä annetaankin pieniä historiainfoja lukijalle. Pariisi mutaisine katuineen kuulostaa hyvinkin myöhäiskeskiajan jälkeiseltä hygienialtaan kehittymättömältä kaupungilta. Ajan tunnelma on saatu hyvin tallennettua. Vaikka itse juoneen ei päästäkään heti käsiksi, silti kirjassa on enemmän energiaa kuin litrassa redbullia. Tarinassa hypitään hahmosta toiseen, ikkunasta ulos, talojen katolla, nelistetään hevosella ja miekkaillaan. Sen jälkeen vielä miekkaillaan lisää. Päitä katkotaan ja veri pursuaa haisevissa kohtauksissa. Kirja on taistelukuvauksiltaan välillä melkoisenkin raaka.

Fantasiaa kirjassa edustavat lohikäärmeet, tai ainakin niihin liittyvä mytologia. Nämä osuudet ovat parhaita tällaisen lukijan kannalta, jolle Dumasin muskettisotureiden tyylinen miekkailoittelu ei anna kovin paljoa. Kirjassa esitellään mielenkiintoisia lohikäärmeisiin liittyviä hahmoja; on liskoihmisiä ja sekaverisiä muinaisten lohikäärmeiden ja ihmisten perillisiä, pieniä lemmikkilohikäärmeitä ja suuria draakkeja. Lohikäärmeisiin liittyy myös vastenmielisesti kuvattu tarttuva tauti. Valitettavasti fantasia jää kirjassa taka-alalle, ehkäpä siitä nimenomaisesta syystä, että lohikäärmeet ovat tässä tarinassa kylmiä ja julmia vihollisia, ja miekkasankarit taistelevat niitä vastaan. Sankareiden kuvaus on etusijalla.

Välillä toivoin, että osaisin ranskaa sen verran hyvin, että pystyisin lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Sinänsä suomennos oli ok, mutta ajoittain tuntui, että joitain lauseita piti oikein pysähtyä lukemaan, jotta niiden sanoma aukesi. Kirjassa esitellään monia hahmoja, mutta esittelyt jäävät kovin pinnallisiksi. Kardinaalin miekat on vauhdikasta seikkailulukemista, ja jos siihen tyytyy, kirja on mitä mainioin. Itse jäin kaipaamaan hieman enemmän, mutta ehkäpä seuraavassa kirjassa, kun hahmojen yleisesittelyyn ei tarvitse käyttää enää niin paljoa aikaa, vaan heihin voidaan mennä syvemmälle. Tarina jätti roikkumaan pari mielenkiintoista cliffhangeria, joten seuraavaa kirjaa on hyvä odottaa.

Lukulistalla 11/2010

Marraskuun lukulistalla on yksi varma teos, jonka aion lukea, nimittäin Ajan pyörä -sarjan uutukainen

• Towers of Midnight

Odotan kirjan saapuvan postitse kuun ensimmäisellä viikolla. Arvosteluja tulee ainakin parista muusta kirjasta. Kardinaalin miekat sain juuri luettua ja The Last Page on puolessa välissä. Parin viimeisen viikon aikana on ollut hirveä hinku lukea myös Terry Pratchettia, Paul Kearneyta ja Kage Bakeria. Katsotaan mitä ehdin, mielenkiintoisia kirjoja on niin paljon!