Lukulistalla 9/2009

Tällä hetkellä kesken on Michael Moorcockin Elric Melnibonélainen, joka alkuperäiskielisenä ilmestyi jo vuonna 1972. Tämän kirjan myötä aloitin tutustumiseni Moorcockiin. Lisäksi lueskelen pikkuhiljaa uusintana Ajan pyörä -sarjaa ennakoiden Jordan/SandersoninThe Gathering Stormin ilmestymistä ja palauttamalla mieleeni mitä sarjassa oikein tapahtuikaan.

Muokattu 17.9.09 //
Lukulistalla lisäksi Michael Moorcockin Maailmantuskan soturi ja Connie Willisin To Say Nothing of the Dog.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Ystäväni suosituksesta tartuin Connie Willisin Tuomiopäivän kirjaan (Doomsday Book) tuntematta kirjailijaa ja hänen teoksiaan ennestään. Aloitin lukemisen lauantai-iltana, harmittelin kun uni alkoi painaa yötä myöten ja piti nukkua eikä voinut lukea kirjaa, ja ensimmäinen ajatus herättyäni aamulla oli, että missä kirja on, jotta voin jatkaa lukemista. Tuomiopäivän kirja on sivunkääntäjä. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän kuin reilut 800 sivua, olisin lukenut sen yhteen putkeen. Ei ihme, että kirja on voittanut sekä Hugon että Nebulan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin kahdelle eri aikakaudelle, 2050-luvulle ja 1300-luvulle, joiden välillä tehdään aikamatkoja. Kirjan tulevaisuuden Oxford ei poikkea nykymaailmasta juurikaan muuten kuin kuvapuhelimet ovat käytössä ja älyvaatteet tuntuvat olevan vähintään tulossa. 1300-luvun Oxfordin kuvaus on täsmällistä ja kiehtovaa, uskottavaa. Uskonnollisuus on kirjan yksi teemoista ja mielestäni myös se kuinka eri aikakausilla olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan loppujen lopuksi samanlaisia. Aikakaudet linkittyvät usealla tavalla toisiinsa tarinassa.

Aikamatkustusta käytetään kirjassa historian tutkimukseen ja kuinka ollakaan siinä mennään pieleen kunnianhimon ja epäpätevyyden vuoksi. Tarinan kannalta erinomaista, tieteellisen tutkimuksen kannalta ei ehkä niinkään täysin uskottavaa. Muutamat kirjan hahmot ovat lähinnä parodioita, mutta toisaalta ei ole kovin vaikea uskoa, etteikö moisia henkilöitä ole tosimaailmassakin olemassa. Keskiajan maailman kuvaus toimii paremmin kuin nykymaailman kuvaus ja siinä esiintyvät henkilöt onkin kuvattu syvemmin. Nykymaailman osioista löytyy sen sijaan enemmän huumoria. Tuomiopäivän kellot kumajavat molemmissa osioissa.

Tuomiopäivän kirja on erinomainen kirja ja uskoisin, että se on helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue Science fictionia. Ehdottoman suositeltava kirja, ja luulenpa, että jatkan muidenkin Connie Willisin kirjojen parissa jatkossa, vaikkakin harmi, että kirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Heti alkuunsa voin sanoa, etten ole nähnyt Neverwherea tv-sarjana, enkä lukenut myöskään sarjakuvana, joten minulla ei ole visuaalista käsitystä kirjan tapahtumista. Sen sijaan minulla on useaan kertaan Lontoossa käyneenä visuaalinen käsitys Lontoosta. Minun käsitykseeni on vaikuttanut suuresti Peter Pan ja Harry Potter. Hahmotan Lontoon metroasemien verkkona. Lontoo on minulle ollut ensi hetkestä lähtien kaunista rumuutta, hiljaisuutta melun keskellä. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa koin olevan hieman samanlaisia tunnelmia.

Kirjassa tavallinen uratallaaja Richard tempaistaan Door-nimisen tytön myötä maanalaiseen Lontooseen, maailmaan, josta Richardilla ei aiemmin ollut aavistustakaan. Alapuolisessa Lontoossa asuu ihmisia eri aikakausilta ja paikoilta. He ovat pudonneet maailmaan Yläpuolelta halkeamista, ja takaisinpaluu Yläpuolelle on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Alapuoliset asukit ovat Yläpuolisessa Lontoossa huomaamattomia, lähes näkymättömiä.

Vaikka kirjassa on juoni, jossa selvitellään murhia pahojen ja hyvien kamppaillessa keskenään, niin eniten tarinassa kiinnittää huomiota maailmankuvaus. Alapuolisen Lontoon pystyy aistimaan ja näkemään sanoista. Ehkä siihen vaikuttaa se, että teksti on muokattu alunperin tv-sarjan käsikirjoituksesta ja se on tarkoitettukin visuaaliseksi, mutta yhtä kaikki, se on onnistunuttta.

Kirjassa on nokkelaa huumoria ja jälleen totesin, että Gaimania ei voi lukea pelkästään suomenkielellä. Kuten Hautausmaan pojankin kohdalla, oli otettava esille myös englanninkielinen versio kirjasta ja tarkistettava miten jotkut sanat ja lauseet oli alkuperäiskielellä ilmaistu. Suomennos ei ollut lainkaan huono, mutta jätti silti kaipaamaan kirjailijan "omia" sanoja.

Jotkut hahmoista, esimerkiksi herrat Group ja Vandemar eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Hauskoja heppuja, mutta huumori ei saanut heistä irti sen enempää. Kirjan loppuneljännes hieman nytkähti tasoltaan alaspäin, mutta onneksi loppu pelasti kuitenkin sen osuuden ja kirjasta jäi positiivinen jälkimaku.

Hautausmaan pojan (arvostelu) tasolle Neverwhere ei tarinana minusta päässyt, mutta pidin hyvin paljon maanalaisen Lontoon ja metroasemien maailmasta. Gaiman näiden kahden lukemani kirjan perusteella osaa maailmanluonnin todella hyvin.

Game of Thrones -näyttelijävalinnoista

Tänään HBO sitten julkisti seitsemän näyttelijän nimet, jotka viimeisimmäksi on valittu Game of Thrones -pilottiin. Suhtaudun yleensä jokseenkin varauksella näihin kirjojen tv- ja elokuvasovituksiin, mutta GoT on saanut minut innostumaan. Tähän mennessä on valittu joukko erinomaisia näyttelijöitä ja osa tuntemattomia sekä ei-niin-erinomaisia. Hyvätkään näyttelijät eivät tosin pelasta elokuvaa tai tvsarjaa, jos käsikirjoitus pissii, tai kemiat eivät sovi yhteen. GoT:n käsikirjoitus (se versio, joka vuoti nettiin) vaikutti kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvältä, jopa ne kohdat, jotka eivät sisälly varsinaisesti itse Valtaistuinpeli-kirjaan.

Peter Dinklagen uskoisin onnistuvan Tyrionina erinomaisesti. Peterissä on hiljaista karismaa ja hillittyä huumoria, joka sopii kuin nenä keskelle kasvoja (tai ainakin osa nenää). Sean Bean on veteraani, monet roolit läpikäynyt ja en usko hänenkään epäonnistuvan Ned Starkin roolissa. Sean on se pilotin näyttelijöistä, jonka tarkoitus on houkutella tvsarjalle mahdollisimman paljon katsojia heti alusta. Jennifer Ehleä ihailin Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarjassa, ja hänessä on luonnollista klassista kauneutta, joka monelta nuoremmalta hollywoodtähdeltä puuttuu. Mark Addyn olen nähnyt enemmän komediarooleissa, joten en osaa arvella miten hän Robertin roolista suoriutuu. Pitkänlinjan näyttelijä hänkin joka tapauksessa.

Nikolaj Coster-Waldau sopii ulkonäöltään hyvin niihin mielikuvaraameihin joka minulla on Jaime Lannisterista. Sen mitä olen nähnyt hänen näyttelevän pistää kuitenkin miettimään onko hän liian tasainen Jaimeksi. Ehkä en ole nähnyt häneltä tarpeeksi näyttöä. Viimeksi katselin Virtuality -pilottia, ja kyllähän hänessä sen perusteella varmasti jaimemaista virnettä ja uhoa löytyy. Tamzin Merchantin rooli Daenerys Targaryenina on keskeinen. Ja ehkä targaryenistinä olen tavanomaista kriittisempi sen suhteen kuka rooliin valittiin, mutta Tamzin ei ole vakuuttanut minua vielä uskomaan, että hänessä on ainesta lohikäärmeiden äidiksi. Toivottavasti hän osoittaa minun olevan väärässä, mutta kolmen eri roolin perusteella sanoisin hänen olevan vielä aika kaukana siitä osaamisesta, jota haluaisin Daenerysin näyttelijältä nähdä. Mutta valinta on tehty ja Tamzin on vakuuttanut valitsijat, joten täytyy toivoa, että päätös on ollut oikea.

Mutta pilottia ei ole vielä kuvattu, tvsarjaa ei ole vielä valittu tuotantoon saakka... saattahan vielä käydä niin, että HBO ei vakuutukaan, ja ensimmäistäkään tuotantokautta ei kuvata lainkaan. Ensi vuoden puolella tiedämme. Se on varmaa, että tuhannet Tulen ja jään laulu -fanit jatkavat joka tapauksessa sarjasta puhumista ja kohisemista.

Linkitetty ja arvuutettu

George R.R. Martin lisäsi Tulen ja jään laulu -sivuston kotisivujensa linkkeihin, kuten muutama päivä sitten sähköpostissaan lupasikin. Olen hyvin iloinen! Martin on paitsi mitä erinomaisin kirjailija (enkä tarkoita pelkästään Tulen ja jään laulu -sarjaa), myös miellyttävä henkilö noin muutenkin.

Tässä on viikon päivät mennyt odotellessa uutisia Game of Thrones tvsarjan pilotin näyttelijävalinnoista. Aivot ovat käyneet ylikierroksilla yrittäessäni ratkoa Martinin blogissaan antamia vihjeitä. Eikä minun aivot ole ainoat. Winter is Coming -blogissa ja Westerosin foorumilla on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia viestejä viikon aikana liittyen vihjeisiin. Tunteet ovat välillä porukoilla jopa kuumentuneet. ASoIaF-fanit ovat omistautuneita asialleen... ja vähän omituisia :) HBO saisi jo julkistaa näyttelijävalinnat ennen kuin joku poksahtaa.

Neil Gaiman sai Hugon

Neil Gaimanin The Graveyard Book (Hautausmaan poika) voitti Hugon parhaana kirjana. Se ansaitsi palkinnon, vaikka hyviä vastustajiakin löytyi. En ole aina läheskään varma, että juuri oikeat kirjat tulee valituksi Hugo-ehdokkaiksi, mutta tällä kertaa muutama minunkin mielestä hyvä kirja löytyi listalta, liekö sitten parhaita, mutta joka tapauksessa hyviä.

Sain huhtikuussa Hugo-paketin mukana lähes kaikki ehdokkaana olevat kirjat (novellit ym.). Aiemmin olin ehtinyt lukea jo Cory Doctorowin Little Brotherin ja Neal Stephensonin Anathemin. Vaikka pidin molemmista, niin silti Gaimanin The Graveyard Book kiehtoi erillä tavalla. Kahta muuta Paras kirja-Hugo-ehdokasta en ole ehtinyt vielä lukea.

David Anthony Durham voitti The John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailija. Olen jo pitkään harkinnut hänen Acacia: The War with the Mein -kirjan lukemista. Kirja oli Hugo-paketissa mukana. Ehkä saan sen tänä syksynä lukulistalle.

Lukulistalla 8/2009

Tässä kuussa olisi tarkoitus saada luettua ainakin Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli ja Carol Bergin Revelation.
Pidin Zafónin Tuulen varjosta sen verran paljon, että aloitin juuri lukemaan myös Enkelipeliä, joka ilmestyi vastikään suomennettuna. Carol Bergin The Rai-Kirah -trilogian ensimmäisen kirjan luin reilu vuosi sitten ja nyt on aika lukea toinen osa. Ei mikään erityisen koukuttava sarja, mutta sen verran hyvä, ettei keskenkään voi lopettaa. Katsotaan josko lukuaikatauluun mahtuu muitakin kirjoja... lukemista odottavien kirjojen pino on ainakin melkoisen korkea (edelleen).