Saara Henriksson & Markku Soikkeli (toim.): Surupukki

Viime kesänä Osuuskumma julkaisi Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittamana antologian ruotsalaisista tieteistarinoista suomennettuna. Surupukki (2015) sisältää novelleja viideltä minulle tuntemattomalta kirjailijalta, sekä kuudentena Karin Tidbeckiltä, jonka oman novellikokoelman Jagannathin (arvostelu) intouduin kehumaan pari vuotta vuotta sitten. Suosittelen edelleen tätä englanniksi käännettyä kokoelmaa, paitsi jos ruotsi sujuu. Minulla on Surupukista ekirjaversio. Kirjan lopussa on Johan Jönssonin katsaus "ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan uudella vuosituhannella", mikä onkin ihan mielenkiintoinen lisä, toisaalta hieman masentava kaikkine julkaisujen loppumisineen, mutta samalla näkemys mahdollisesta tulevaisuudesta. Mukana tuli uutta tietoa ja myös suomenruotsalainen Enhörningen mainittiin.

• Karin Tidbeck: Olen laskenut suruni yllesi (Jag har lagit min sjukdom på dig)
• Carl Ahlström: Mustaa raparperia (Svart rabarber)
• Kristina Hård: Kirjasiirtymiä (Intrabokulär teleportering)
• K. G. Johansson: Ennen kuin taivas putoaa (Innan himlen faller)
• Jorun Modén: Sosiootit (Socioterna)
• Oskar Källner: Pancasila (Pancasila)

Karin Tidbeck ei petä tässäkään antologian tarinassa, vaan nimikkonovelli Surupukki on hienoa jälkeä. Novellissa päähenkilö kärsii masennuksesta ja saa hoitokeinoksi seurakseen kutun. Vaikka tarina on kiihkottomasti kerrottu, sen mukana myötäelää vahvasti. Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja se parani uusintakierroksella. Mustaa raparperia sen sijaan ei auennut juuri lainkaan. Jonkinlaista luopumista siinä oli ja elementtejä, jotka sinänsä kiinnostivat, mutta en jaksanut ryhtyä tarkempaan tulkintaan. Ehkä jossain vaiheessa luen tekstin uudelleen, nyt se ei siihen houkutellut. Kirjasiirtymiä on hauska ja persoonallisella äänellä kerrottu tarina, joka sisältää niin Humisevaa harjua kuin Wild Bill Hickokinkin. Mustan raparperin jälkeen se oli kepeä tuulahdus hieman Jasper Fforden jalanjäljissä.

Ennen kuin taivas putoaa kuvaa maailmanlopun meininkiä, mutta omalla tavalla interaktiivisella otteella. Pidin tarinan alun outoudesta ja lopun kuvion kehittymisessä oli ideaa, tosin taidan olla hieman mollivoittoinen henkilö, kun kaipasin vielä enemmän synkkyyttä loppuun saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjailija olisi silti kirjoittanut varsin tyydyttävää tarinaa. Sosiootit on dystopinen kapinatarina, joka vaikuttaa tyyliltään tutulta implantteineen päivineen. Teksti on varsin sujuvaa, himpun satiirimaista, mutta en ehkä niin paljon innostunut siitä kuin useimmista muista. Pancasila on kokoelman pisin novelli, jossa on mukana leguinmaisuutta ja mielikuva välähti myös M.R. Careyn The Girl with All the Giftsiin päin (arvostelu). Lopetustarinassa riitti synkkyyttä ja olin siihen varsin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että googlasin Oskar Källnerin ja löysin lisää ruotsalaisia novelleja koottuna, tällä kertaa englanniksi käännettyinä. Vieläpä uutukaisia, joten yritän saada niitä luettua, ennen kuin teen päätöksen Hugo-ehdokkaistani.

Surupukki: Ruotsalaisia tieteistarinoita on lyhyt antologia, mutta sen tarinat hyviä ja suositeltavia lukukokemuksia, myös se Mustaa raparperia, joka ei minulle auennut kertalukemalla. Kyllä sen sujuvasti luki silti. Minulle jäi jälkitunne, että näissä tarinoissa oli kaikissa haikeutta, tai tietynlaista surullisuutta eri tilanteissa yhdistävänä tekijänä. Jopa Kirjasiirtymissä. Ehkä se on lukijasta kiinni miten lukemansa kokee. Jäin kaipaamaan sellaista pientä yksityiskohtaa, että milloin alkuperäiset novellit on julkaistu. Googlaamalla asia ei kaikilta osin selvinnyt. Näitä olisi kiva saada lisääkin suomeksi. Liitän tämän teoksen osaksi I Spy Challenge -haastetta, kohtaan 20. eli Emotion/Feeling (suru).