Locus-voittajat 2013

Locus-palkinnot saatiin jaettua tänäkin vuonna ja tuloksia näkyy alla osasta kategorioista, voittajat tummennettuna, ja loput esim. Tor.comin sivulta.

Science Fiction -romaani

• The Hydrogen Sonata, Iain M. Banks
• Captain Vorpatril’s Alliance, Lois McMaster Bujold
• Caliban’s War, James S.A. Corey
• 2312, Kim Stanley Robinson
• Redshirts, John Scalzi

Fantasia-romaani

• The Killing Moon, N.K. Jemisin
• The Drowning Girl, Caitlín R. Kiernan
• Glamour in Glass, Mary Robinette Kowal
• Hide Me Among the Graves, Tim Powers
• The Apocalypse Codex, Charles Stross

Esikoiskirja

• Throne of the Crescent Moon, Saladin Ahmed
• vN, Madeline Ashby
• Seraphina, Rachel Hartman
• The Games, Ted Kosmatka
• Alif the Unseen, G. Willow Wilson

Nuorille aikuisille suunnattu kirja

• The Drowned Cities, Paolo Bacigalupi (arvostelu)
• Pirate Cinema, Cory Doctorow
• Railsea, China Miéville
• Dodger, Terry Pratchett
• The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There, Catherynne M. Valente

Pienoisromaani

• “In the House of Aryaman, a Lonely Signal Burns”, Elizabeth Bear
• On a Red Station, Drifting, Aliette de Bodard (arvostelu)
• After the Fall, Before the Fall, During the Fall, Nancy Kress (arvostelu)
• “The Stars Do Not Lie”, Jay Lake (arvostelu)
• The Boolean Gate, Walter Jon Williams

Pitkä novelli

• “Faster Gun”, Elizabeth Bear
• “The Girl-Thing Who Went Out for Sushi”, Pat Cadigan
• “Close Encounters”, Andy Duncan
• “Fake Plastic Trees”, Caitlín R. Kiernan
• “The Lady Astronaut of Mars”, Mary Robinette Kowal

Novelli

• “The Deeps of the Sky”, Elizabeth Bear
• “Immersion”, Aliette de Bodard (arvostelu)
• “Mantis Wives”, Kij Johnson (arvostelu)
• “Elementals”, Ursula K. Le Guin
• “Mono No Aware”, Ken Liu (arvostelu)

Antologia

• After, Ellen Datlow & Terri Windling, eds.
• The Year’s Best Science Fiction: Twenty-ninth Annual Collection, Gardner Dozois, ed.
• The Future Is Japanese, Nick Mamatas & Masumi Washington, eds.
• Edge of Infinity, Jonathan Strahan, ed.
• The Best Science Fiction and Fantasy of the Year: Volume Six, Jonathan Strahan, ed.

Kokoelma

• The Best of Kage Baker, Kage Baker
• Shoggoths in Bloom, Elizabeth Bear
• At the Mouth of the River of Bees, Kij Johnson (arvostelu)
• The Unreal and the Real: Selected Stories Volume One: Where on Earth and Volume Two: Outer Space, Inner Lands, Ursula K. Le Guin (arvostelu)
• The Dragon Griaule, Lucius Shepard

Ei-fiktiivinen teos

• An Exile on Planet Earth, Brian Aldiss
• Science Fiction: The 101 Best Novels 1985-2010, Damien Broderick & Paul Di Filippo, eds.
• Distrust That Particular Flavor, William Gibson
• The Cambridge Companion to Fantasy Literature, Edward James & Farah Mendlesohn, eds.
• Some Remarks, Neal Stephenson

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin tuotanto ei ole minulle liiemmin ennestään tuttua, sillä olen lukenut kirjailijalta aiemmin vain kaksi novellia: The Island ja The Things. Kävin viime vuonna Sweconissa kuuntelemassa hänen ajatuksiaan ja siltä pohjalta päätin lukea vasta suomeksi ilmestyneen Sokeanäkö -kirjan (Blindsight, 2006). Asiaan vaikutti myös se, että Watts on tämän vuoden Finnconin kunniavieras.

Tarina alkaa kun kymmenettuhannet Tulikärpäsiksi ristityt muukalaissatelliitit kuvaavat yhtäaikaa maapallon. Arvelut ensimmäisen yhteydenoton laadusta sinkoilevat jännittyneenä, mutta maapallolla ei jäädä odottelemaan kontaktia, vaan Theseus-alus lähetetään tarkastamaan paljastuneen vierasaluksen Rorschachin aikeet. Aluksen kapteenina on tekoäly ja johtajana geeniteknologian avulla henkiin herätetty vampyyri Jukka Sarasti. Tarinaa kerrotaan synteetikko Siri Keetonin näkökulmasta. Puolet hänen aivoistaan on korvattu istukkeilla, mutta myös miehistön muut jäsenet ovat erikoisia. Amanda Bates on hiiliplatinalla vahvistettu pasifistisotilas, Kopla on yhden naisen kehossa oleva joukko persoonia, kielitieteilijöitä, synesteetikkoja ja Szpindel on ihmisBioLääkis, joka kykenee näkemään ja maistamaan yli ihmisaistien. Joukko vierailee useamman kerran Rorschachin oudon muotoisella pinnalla pyrkiessään selvittämään mikä alus on ja onko siinä älykästä elämää. Alkaa matka tietoisuuden ja ymmärryksen pohtimiseen, ennen kuin selviää onko ihmiskunta kohtaamassa harmittoman vai uhkaavan vieraan.

Sokeanäkö on kovaa scifiä. Kirja sisältää oikeaan tieteeseen pohjautuvia termejä ja teorioita, ja osa saattaa olla pseudotiedettäkin, aina ei ota selvää. Vieraita asioita vilisee sivukaupalla, on aluksen teknistä kuvausta, näkökyvyn fyysisen prosessin kuvausta kuin myös nähdyn ymmärryksen muodostumisen pohdintaa. Kirjassa pyöritellään tietoisuuden sekä älyn käsitteitä, on hahmontunnistusta, kiinalaista huonetta, Chernoffin naamoja, sokeanäköä ja paljon muuta, joista läheskään kaikista en välttämättä ollut ennen tätä edes kuullut. Watts käyttää paljon myös fysiikan määreitä ja teknisiä sanoja. Välillä asioiden selittämisestä tulee infodumppauksen makua, vaikka Watts onkin sen verran taitava kirjoittaja, että niiden yli lukee sujuvasti.

Kirjan päähenkilön eli synteetikon tehtävä on tarkkailla ja pyrkiä ymmärtämään ulkoavaruuden vierasta, jonka kanssa ei välttämättä ole yhteistä kieltä. Sokeanäössä pohditaan paljon kielenmuodostusta, kuinka teknisesti voi hallita kielen mallintaen, silti ilman ymmärtämistä, ja samaa soveltaen käyttäytymisen tulkintaan. Tämä pohdinta kääntyy koskemaan myös pohtijoita itseään, sillä he kaikki ovat hahmoina vähintään yhtä outoja kuin vieraat. Kirjan puolessa välissä aloin hieman väsyä asioiden pyörittelyyn, eikä pienet toimintakohtaukset välissä jaksaneet nostaa aina lukuvirettä. Kaikki oivallusten ja ymmärtämisen tulokset johtavat kuitenkin onnistuneeseen ja ehkä hieman yllättäväänkin loppuratkaisuun ja välillä tunnelma tiivistyy tarinassa jopa pelottavaksi. Watts hallitsee myös kauhuelementtien käytön, varsinkin kun se liittyy jollain lailla outoon, mystiseksi koettuun ilmiöön.

Watts esittelee kirjassaan muinaisen ihmissaalistajalajin geenien ja salamurhaajien veren avulla henkiinherätetyn rodun edustajan, joka on saanut kaiken lisäksi suomenkielisen nimen. Wattsin vampyyri on tieteellä selitettävä ihmisrotua ravintoketjussa ylempi eläjä. Vampyyrivieroksujana pidän tästä kuvauksesta. Samoin häilyt ovat loistava keksintö avaruuden olennoiksi outoine liike- ja aistihermostoineen. Pelottavia ja erilaisia.

Sokeanäössä on paljon asioita, jotka vaativat melkeinpä toisen lukukerran. Jo pelkästään kirja-arviota varten tehty uusintaläpiselaus auttoi hahmottamaan joitain kohtia paremmin. Ehkä aihemaailmasta johtuen koin jopa Hannu Rajaniemen käyttämän kielen Kvanttivarkaassa (arvostelu) ja Fraktaaliruhtinaassa (arvostelu) helpommaksi lukea. Sokeannäkö olisi pärjännyt hieman vähemmälläkin jargonilla, mutta se lienee makuasia. Kirjan kansi on erittäin onnistunut, pidän siitä.

Sokeanäkö on kiinnostava ja uusia näkökulmia esille tuova teos, ja jos kova science fiction ei vieroksuta liikaa, se kannattaa ehdottomasti lukea. Tervetuloa Suomeen myös Peter Watts!

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodardin Perhonen ja jaguaari -novellikokoelma ehti saapua myyntiin ajoissa ennen kirjailijan Finncon-vierailua reilun viikon päästä. Joitain kirjailijan tuotoksia olen lukenut jo aiemminkin (Immersion, On a Red Station, Drifting ja The Jaguar House, in Shadow, joista viimeisin löytyy myös suomennettuna tästä kokoelmasta. Kirja sisältää kuusi vaihtoehtohistoriallista novellia kahdessa osassa. Maailman taustaa selitetään erikseen kirjan lopussa, mutta lyhykäisesti sanottuna Amerikan ovat löytäneet kiinalaiset eurooppalaisten sijaan, ja Meksikon ja Yhdysvaltain etelävaltioiden tilalle on muodostunut Suur-Mexican alue, jonka väestö on intiaanisukuista alkuperältään. Pohjois-Amerikan länsirannikko on muodostunut Xuyan valtioksi, jossa väestöpohja on kiinalaista, mutta joukossa on jonkin verran köyhtyneestä naapurista tulleita amerikkalaisia ja mexicalaisia. Vietnam on Dai Viet, joka on kehittynyt voimakkaasti sen sijaan että olisi Kiinan varjossa. Kiinan kulttuuriperinne on kuitenkin voimakkaasti silti läsnä.

Ensimmäisen osan tarinat sijoittuvat Suur-Mexican ja Xuyan alueille sisällisodan vaiheisiin ja sen lähihistoriaan. Toisessa osassa harpataan ajassa eteenpäin ja avaruusasemille, kehitetyn tekoälyn, Mieli-teknologian syövereihin ja vietnamilaisen ja muiden kulttuurien kohtaamispisteisiin. Suluissa alkuperäinen ilmestymisvuosi.

Osa 1

• Varjo Jaguaarien huoneessa (2010)
• Aamulla putoava perhonen (2008)
• Kadonnut morsian (2007)

Osa 2

• Kasvattaja (2010)
• Aluksen veli (2012)
• Kaksi siskoa maanpaossa (2012)

Varjo Jaguaarien huoneessa ei ensilukemalla vakuuttanut minua. Vaikka nyt huomasin tajunneeni pointin niin silloin kuin nytkin, niin silti novellista yhä jää tunne, että tarinaan hyppää kesken kaiken. Vaikka kronologisesti tämä on aivan ehdoton aloitusnovelli, sijoittuen sisällissodan lähivuosiin ennen ja jälkeen, niin se on myös riskialttein työntämään lukijan pois kirjan parista, eikä käännös auta yhtään asiassa. Kannattaa kuitenkin jatkaa, sillä seuraavat novellit ovat paljon selkeämpiä rakenteeltaan. Ja ehkä kannattaa lukea jopa jälkisanat lopusta, jossa maailman taustaa valotetaan hieman enemmän. Novellin loppu on erinomainen ja huomasin pitäväni siitä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.

Aamulla putoava perhonen on noirdekkarihenkinen kertomus mexicalaissyntyisestä rauhantuomarista, joka ratkoo toisen mexicalaissyntyisen naisen murhaa. Tarinan juoni toimii ja saa pienoisen käänteenkin lopussa. deBodard on mm. Immersionissa käsitellyt hahmojen oman etnisen taustan ja ulkopuolisen hyväksynnän paineen vaikutusta ihmiseen, niin myös tässä, jossa sisällissodasta on kulunut vasta vähän aikaa ja sen haavat ovat vielä osittain auki. Hahmojen ristiriitaiset tuntemukset ja sisäinen pohdinta tuo aiheeseen syvyyttä.

Kadonnut morsian on niin ikään dekkaritarina ja tällä kertaa tavataan ainoa amerikkalainen ja miespuoleinen kertojahahmo. Etsivä palkataan löytämään nimekkään, mutta köyhtyvän perheen tytär, joka katoaa juuri ennen häitään. Tarinassa nousee esille kulttuurien perinne, käyttäytymistavat, ajatusmaailma ja naisen asema.

Kasvattaja kertoo vietnamilaisesta suunnitteluharmoniamestarista, jonka tehtävänä on valmistaa avaruusalus Mieltä varten. Ihmisen kohdusta syntyvän lihan ja tekoälyn risteymän, Mielen, synnyttää tällä kertaa mexicalaissyntyinen nainen, jonka poltot ovat käynnistyneet etuajassa, ennen kuin mestarin työ on päätöksessä. Tarinassa pohditaan jälleen naisen asemaa ja valintoja. Koin kertomuksen häiritsevällä tavalla kiehtovaksi, sillä mielikuva Mielen synnyttämisestä on hieman puistattava. En tiedä onko joku sf-kirjailija jo käyttänyt vastaavaa aiemmin teoksissaan, mutta de Bodard käyttää mekanismia ainakin kiinnostavasti.

Aluksen veli nousi minulle kokoelman koskettavimmaksi novelliksi. Siinä äiti, jolla on sekä tavallinen poikalapsi että Mieli-tytär kirjoittaa pojalleen muistoja tapahtumista omasta näkökulmastaan. Mielten käyttäminen avaruuden syvyyksien matkaajina herättää ristiriitaisia tuntemuksia ja joillain planeetoilla käytetään vielä perinteisiä horrosaluksia matkaamiseen ja ansiibeliä viestittämiseen. Mielten vastustaminen saa uskonnollisiakin piirteitä ja äidin tarina kuvaa pojan valintoja pois oman kulttuurinsa käyttäytymisen piiristä. Samalla avautuu myös ymmärrys miksi poika teki valintansa. Surullisessa tarinassa on itämaista viisautta, mitä on havaittavissa de Bodardin Immersionissa ja On a Red Station, Driftingissäkin. Ilahduin Ursula K. Le Guin -viitteestä.

Kaksi siskoa maanpaossa kertoo kuolleen Mieli-aluksen viimeisestä paluusta kotiin. Pohjoisessa vallitsee rauha Dai Vietin hengessä ja siellä arvostetaan yhä kirjallisuutta ja kulttuuria. He joutuvat kuitenkin huomaamaan, että Mieli-aluksetkin voivat kuolla, jos ne osallistuvat etelän Namin jatkuviin taisteluihin mukaan ja satojen vuosien tiedot katoavat jäljettömiin. Elämänmakuinen melankolinen tarina, jota katsotaan kuoleman kautta.

Aliette de Bodard käyttää kiitettävästi yhden esikuvansa, Le Guinin lailla naisia pääkertojinaan. Samoin hänen hahmonsa ovat inhimillisiä, tekevät virheellisiä tai arveluttavia ratkaisuja syystä tai toisesta ja myös maksavat niistä sen hinnan mikä eteen tulee, tuntui se sitten oikealta tai ei. Tarinat eivät ole suorasanaisen kantaa ottavia, mutta niissä on pohjalla ajatusta ja ne peilautuvat myös todelliseen maailmaan. Ehkä kuitenkin hienovaraisemmin kuin mitä Le Guin peilaa varhaisimmissa teoksissaan. De Bodardin Xuya-novellien maailmassa on vielä paljon ammennettavaa. Aiemmin lukemieni novellien yhteydessä minulla oli tunne, että jotain jäi puuttumaan, mutta tämän kokoelman myötä kokonaiskuva hahmottui uuteen mittakaavaan.

Hieno kokoelma, suosittelen ehdottomasti. Sen voi hankkia vaikka Osuuskumman verkkokaupan tai Adlibriksen kautta. On kiinnostavaa kuulla kirjailijan ajatuksia Finnconissa, joten tervetuloa Suomeen, Aliette de Bodard!

Lisäys: Korppisusi tarkastelee kirjamielipiteessään novellien lisäksi analysoiden kansikuvaa ja käännöksen laatua. Vilkaiskaa!

Space Oddity

Siitä on aikaa, kun viimeksi laitoin näytille musiikkia blogiini. Muutaman varsin musiikkipitoisen päivän jälkeen tuntuu kuitenkin olevan paikallaan video, joka sopii myös parhaillaan lukemani kirjan avaruudelliseen tunnelmaan. Vampyyria videolla ei esiinny kuten kirjassa (arvaako joku mistä uudehkosta kirjasta on kyse?), vaan sen sijaan eläköitynyt kanadalainen astronautti Chris Hadfield, joka esittää oman versionsa Space Odditysta kunnianosoituksena David Bowielle. Video on kuvattu kansainvälisellä avaruusasemalla. Eeppistä!
Huom! videon lisenssi päättyy 14.5.2014, jonka jälkeen se ei ilmeisesti ole näkyvissä.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Kerjäläisprinsessa (arvostelu) oli viime vuonna varsin innostava lukukokemus ja siksipä tuli hankittua Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan toinenkin osa luettavaksi. Jälleen kerran aioin vain vilkaista alkua, sillä toinen kirja on parhaillaan kesken, ja niinhän siinä kävi, etten pystynyt lopettamaan lukemista, vaan luin Kellopelikuninkaan lähes tauotta loppuun.

Tällä kertaa Gigi perheineen on siirtynyt pois Alhaiston kaupunginosasta Rahastoon ja samalla pois tuntemattomuudesta. Keloburgin lääninkuninkaan tilauksesta Gigin isä, kotimaastaan Umbroviasta paossa oleva kuningas ryhtyy avustajansa Barnabasin kanssa rakentamaan uudenlaista suurta ilmalaivaa. Gigi yrittää sopeutua uuteen asemaansa prinsessa Gregoroviana, samalla kun Henrykin miettii tulevaisuuttaan. He tutustuvat maanalaiseen lapsijoukkoon, jonka keulahahmoina ovat Naseem ja Nikanor. Lapsijoukko ihailee Gigiä ja Henryä näiden seikkailijamaineen vuoksi, mutta kaikki eivät suhtaudu samoin. Uskonlahko Sokean Jumalan veljeskunta käyttäytyy avoimen vihamielisesti niin kuningasperhettä, ihmissusia kuin tulevaa ilmalaivaakin kohtaan. Pian Gigi ja Henry ovat jälleen vaarassa.

Usein sarjojen toinen kirja hieman notkahtaa onnistuneen alun jälkeen. Näin ei käy kuitenkaan Gigin ja Henryn kohdalla, vaan Kellopelikuningas ylittää jo erinomaiseksi kokemani Kerjäläisprinsessan ja on astetta kypsempi kokonaisuus, vaikka selkeitä nuortenkirjamaisuuksia sivuhahmoissa on havaittavissa. Kellopelikuninkaassa maailmanluonti syvenee ja sivumääräkin lähes tuplaantuu. Tarinassa kuvataan Keloburgin yhteiskuntarakennetta ja sosiaalisia eroja entistä tarkemmin.

"Olin nähnyt tuollaisia lapsia ennenkin. Jos meikäläisillä olikin ollut vähän, heillä ei ollut mitään. Tuollaiset lapset eivät yleensä olleet edes leikkineet meidän kanssa, joilla oli koti ja perhe, vaan he pysyttelivät omillaan. Niin kuin he olisivat olleet eri heimoa. Jotkut heistä kävivät töissä. Monet Keloburgin lehtipojista olivat kodittomia. Toiset olivat roskankerääjiä, niin kuin minä. Mutta useimmat hankkivat elantonsa varastamalla, joutuivat ennen pitkää jengeihin ja olivat olleet rangaistuslaitoksessa jo ennen kuin täyttivät viisitoista."

Mukaan kuvioon tulee myös muinaiseen skandinaaviseen mytologiaan pohjautuva uskonnollinen lahko. Samalla ehditään käydä Keloburgin ulkopuolella, Vihreän saaren sisäosissa, suurella Jääjärvellä ja vilkaista urbaanista sulatusuuniväestöstä etnisesti poikkeavaa kansanosaa ja turmeltumatonta luontoa, sekä etsiä ihmeellistä kiveä. Maailmankuvauksessa ainoastaan kalkkikiviluolasto aiheuttaa hieman kulmien kohottelua, mutta fantasiassa ja vaihtoehtohistoriassa myös geologia voi olla poikkeavaa.

Suurin ilahduksen aiheeni löytyy Gigin hahmokehityksestä. Kellopelikuningas onkin näyttävästi tytön kasvukertomus. Pidin siitä, että kasvaminen tapahtuu oivalluksina ympäristöä ja kanssaihmisiä tarkkaillessa, vaikka välillä kehitys tuntuukin hieman liian nopealta. Erityisen onnistunut on äidin ja tyttären välinen kipeän oivaltava konflikti. Hienosti kirjoitettu, toi mieleen tunnelman J.K. Rowlingin Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan lopusta, jossa tapahtuu harppaus päähahmon sisäisessä kehityksessä (Huom. Olen lukenut kirjan aikuisena. Nuoremmat lukijat tuntuivat olevan eri mieltä kanssani silloin kun kirja ilmestyi).

Kellopelikuningas astuu rohkeasti syvemmälle steampunk-maailmaan. Enää ei puhuta pelkästään kivoista automaton-keksinnöistä ja ilmalaivoista. Tarinassa ei sinänsä ole mitään genreä mullistavaa uutta, mutta on hienoa, että tarina kehittyy myös tyylilajille uskollisesti. Kirjan kansi on jälleen onnistunut, sisältönsä oloinen ja persoonallinen. Odotukset sarjan kolmatta osaa kohtaan ovat suuret. Hieman jännittää mitä tuleman pitää.

Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

Toissapäivänä tuumasin Solaris-blogin Neil Gaimanin Neverwhere -arvostelun kommenteissa, että Gaiman on kirjailijana hieman ongelmallinen. Pidin Coraline varjojen talossa -kirjasta paljon (arvostelu), samoin Hautausmaan poika oli synkän sympaattinen (arvostelu). Neverwhere – maanalainen Lontoon maailmankuvaus sykähdytti (arvostelu), vaikka muuten en tolkuttomasti innostunutkaan siitä ja Hyviä enteitä -yhteistyöteos Terry Pratchettin kanssa oli hauska, mutta myös tekohauska (arvostelu). Sandman-sarjakuvat olen lukenut, mutta en ole koskaan oikein päässyt niihin sisälle. Unohdetut jumalat -tiiliskivi on jo usean vuoden odottanut lukemistaan, mutta en vain ole saanut aloitettua. Olin unohtanut ennakkotilanneeni Gaimanin uuden aikuisille suunnatun The Ocean at the End of the Lane -ekirjan, joka ilmestyi eilen. Kun se sujahti koneelleni, luin siitä alun, enkä voinut enää keskeyttää. Luin kirjan alle vuorokaudessa ja ihastuin siihen.

Reilu nelikymppinen mies palaa takaisin pieneen kotikaupunkiinsa, missä hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten joutunut muutoksen kouriin. Sitä enemmän häntä vetääkin puoleensa maalaistalo pitkän tien päässä, jonne hän päätyy ankkalammikon ääreen muistelemaan lapsuuttaan ja mitä tapahtui kun hän oli seitsemän ikäinen ja heillä vuokralaisena ollut mies teki itsemurhan heidän autossaan. Siitä alkaen synkät tapahtumat vievät syrjäänvetäytyvän ja kirjojen parissa viihtyvän pojan mukanaan, mutta samalla hän tutustuu Hempstockin maatalon kolmen sukupolven naisiin, joista nuorin Lettie on ollut jo pitkän aikaa 11-vuotias. Lettie kutsuu maatilan ankkalammikkoa valtamereksi.

Ensimmäiset tunnelmat The Ocean at the End of the Lanen jälkeen ovat haikeat. Aivan kun olisin uponnut lapsuuden maailmaan ja tullut sieltä vaivoin ylös. Mukana on joukko mukavia muistoja, hajuja, makuja ja tuntemuksia. Sitten vääjäämättömästi joukkoon on päässyt joitain surullisia ja ikäviä muistoja, jotka aikuisen tulkintana tuntuvat viiltävämmältä kuin mitä ne lapsen ymmärryksellä välttämättä koki. Gaiman on lisännyt pienen pojan maailmaan outoutta, ihmeellisyyttä ja maagisuutta, ja saanut sen lapsen näkökulmasta kuitenkin luontevaksi ja uskottavaksi.

Heti alusta alkaen pikkupoika, jonka oletan olevan nimeltään George, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kerää sympatiaa. Muutamat kuvatut kohtaukset ovat jopa sydäntä särkeviä. Tämä teos ei päähenkilön iästä huolimatta ole todellakaan lapsille suunnattu. Tarina on pohjimmiltaan ja tunnelmaltaan vakava ja sisältää kauhufantasia-elementtejä. Kirjassa on paljon Coralinea ja Hautausmaan poikaakin, juuri niitä seikkoja mihin niissäkin ihastuin. Gaiman ei pureskele tarinaa valmiiksi lukijalle, ja niinpä The Ocean at the End of the Lanessakin jää paljon selittämättä ja mielikuvituksen varaan. Paljon.

Gaiman on ymmärtänyt lapsen kertojaäänen voimallisuuden ja käyttää sitä nytkin taitavasti. En ihmettelisi, jos kirjassa on jotain omaelämäkerrallisuutta. Tarina on osittain kasvutarina, mutta myös kertomus siitä mitä ja miksi ja miten muistamme asioita. Kerronnassa on vahva Gaiman-leima. Hempstockit ovat salaperäisiä ja fantastisen ihania. Sellaisia, joiden luona saa hyvää syötävää, lämpimät, kuivat vaatteet sateessa kastuneiden tilalle ja jotka ovat turvallisia, kun kotona ei aina siltä tunnu. Silti he ovat jotain voimakasta ja tuntematonta, ehkä hieman pelottavaakin. Ja ehkä hieman liian hyvää ollakseen uskottavaa, mutta siitähän tässä onkin kyse. Lapsen maailmassa moni asia on uskottavampaa kuin aikuisen. Sitä voi toki kritisoidakin.

Neil Gaiman on kirjoittanut kirjan, joka tempaisi mukaansa. The Ocean at the End of the Lane on hieno, outo ja haikeakin lukukokemus, ja uskonpa, että se nähdään ensi vuonna palkintoehdokkaana useamman kerran. Toivottavasti myös suomennettuna.

BFS-palkintoehdokkaat 2013

British Fantasy Society on julkistanut palkintoehdokkaansa tälle vuodelle. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Tässä ehdokkaat osasta kategorioista:

Fantasia-romaani:

• Blood and Feathers, Lou Morgan
• The Brides of Rollrock Island, Margo Lanagan
• Railsea, China Miéville
• Red Country, Joe Abercrombie (arvostelu)
• Some Kind of Fairy Tale, Graham Joyce

Kauhu-romaani:

• The Drowning Girl, Caitlin R. Kiernan
• The Kind Folk, Ramsey Campbell
• Last Days, Adam Nevill
• Silent Voices, Gary McMahon
• Some Kind of Fairy Tale, Graham Joyce

Pienoisromaani:

• Curaré, Michael Moorcock (Zenith Lives!)
• Eyepennies, Mike O’Driscoll
• The Nine Deaths of Dr Valentine, John Llewellyn Probert
• The Respectable Face of Tyranny, Gary Fry

Novelli:

• Our Island, Ralph Robert Moore (Where Are We Going?)
• Shark! Shark! Ray Cluley (Black Static #29)
• Sunshine, Nina Allan (Black Static #29)
• Wish for a Gun, Sam Sykes (A Town Called Pandemonium)

Antologia:

• A Town Called Pandemonium, Anne C. Perry and Jared Shurin (eds)
• Magic: an Anthology of the Esoteric and Arcane, Jonathan Oliver (ed.)
• The Mammoth Book of Ghost Stories by Women, Marie O’Regan (ed.)
• Terror Tales of the Cotswolds, Paul Finch (ed.)

Kokoelma:

• From Hell to Eternity, Thana Niveau
• Remember Why You Fear Me, Robert Shearman
• Where Furnaces Burn, Joel Lane
• The Woman Who Married a Cloud, Jonathan Carroll

Paljon on kirjoja, joita ei ehdi edes harkitsemaan lukulistalle. Tällä kertaa fantasiakirjaehdokkaista olen lukenut yhden teoksen ja pidin siitä paljon. Niinpä toivon voittoa (jälleen) Joe Abercrombielle. Haluaisin nähdä kirjailijan blogikirjoituksen marraskuun 3. päivän jälkeen, kun BFS-voittajat on ilmoitettu World Fantasy Conissa. Mutta yleensä palkinnot kiertävät Abercrombien, joten...

Campbell Memorial ja Sturgeon Memorial 2013 -palkinnot jaettu

John W. Campbell Memorial 2013 -palkinnon voittaja parhaaksi Yhdysvalloissa julkaistuksi science fiction kirjaksi on Adam Robertsin Jack Glass. Kirja voitti aiemmin myös British Science Fiction Association -yhdistyksen BSFA-palkinnon. Alla ehdokaskumppanit.

• The Hydrogen Sonata, Iain M. Banks
• Any Day Now, Terry Bisson
• Existence, David Brin
• The Rapture of the Nerds, Cory Doctorow & Charles Stross
• Empty Space, M. John Harrison
• Intrusion, Ken MacLeod (arvostelu)
• Railsea, China Miéville
• The Fractal Prince, Hannu Rajaniemi (arvostelu)
• Blue Remembered Earth, Alastair Reynolds
• Jack Glass: The Story of a Murderer, Adam Roberts
• 2312, Kim Stanley Robinson
• Slow Apocalypse, John Varley
• Alif the Unseen, G. Willow Wilson

Vuoden 2013 Theodore Sturgeon Memorial -palkinnon parhaalle lyhytmuotoisella science fiction kirjoitukselle voitti Molly Glossin The Grinnell Method, jonka voi lukea ilmaiseksi kahdessa osassa Strange Horizonin sivulta: osa 1 ja osa 2.

• “Things Greater Than Love”, Kate Bachus
• “Immersion”, Aliette de Bodard (arvostelu)
• “Scattered Along the River of Heaven”, Aliette de Bodard
• “The Grinnell Method”, Molly Gloss
• After the Fall, Before the Fall, During the Fall, Nancy Kress (arvostelu)
• “The Weight of History, the Lightness of the Future”, Jay Lake
• “The Bookmaking Habits of Select Species”, Ken Liu
• “Mono No Aware”, Ken Liu (arvostelu)
• “Nahiiku West”, Linda Nagata
• Eater of Bone, Robert Reed
• “The Peak of Eternal Light”, Bruce Sterling
• “(To See the Other) Whole Against the Sky”, E. Catherine Tobler

Lisäksi palkintojenjako tilaisuudessa jaettiin Lifeboat to the Stars -palkinto, joka meni Kevin J. Andersonin ja Steven Savilen pienoisromaanille Tau Ceti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha ja Missä junat kääntyvät

Ostin Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2008 ilmestyneen Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelman ekirjana aikomuksenani vihdoinkin tutustua kirjailijan tuotantoon. Pienenä kynnyksenä matkalla on ollut tuputtava reaalifantastikkouden lanseeraustyyli, aivan kuin lukijan pitäisi ymmärtää nyt tulkita juttuja tietyllä tavalla, ei toisella. Myös kirjan esipuhe, joka sinänsä on yksi omaperäisimmistä lukemistani esipuheista, hieman korostaa genreluokittelua. Ehkä sen on tarkoitus olla hauska, tai siinä on jotain sisäpiirijuttua, jota en vain ymmärrä. Joka tapauksessa, esipuheessa käy ilmi, että osa novelleista on julkaistu ennenkin, mm. Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Novelleja on kuitenkin editoitu ja niinpä minulle iski hillitsemätön halu saada vanhempi kokoelma käsiini. Siihen liittyy oma tarinansa, josta myöhemmin.

Taivaalta pudonnut eläintarha jakautuu kahteen osioon: Morfeus ja Katakombit, jotka sisältävät esipuheen lisäksi yhteensä 12 novellia.

I Morfeus

• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• On Murmaa kaatunut!
• Missä junat kääntyvät
• Morfeuksen kolikot
• Armandin ratsu
• Laurelia etsimässä

II Katakombit

• Katakombeista
• Viimeinen luku
• Alla pinnan Toiseus piilee
• Olisimmepa mekin täällä
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa
• Taivaalta pudonnut eläintarha 

Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 on kauhutyyppinen kertomus naapuruston lapsijoukosta ja ajoittain näkyvästä salaperäisestä talosta. Taustajuonen ohella keskitytään lasten keskinäiseen dynamiikkaan ja aikuisten maailman ulkopuolisuuteen. Tarina toi välittömästi mieleen kotikylän kummitustalon, jonka luona kylän tenavien piti osoittaa rohkeutta kiertämällä talo kolme kertaa myötäpäivään ja koputtaa oveen kolme kertaa, jolloin kuollut vanha-Maija avaisi oven. Kukaan kylän lapsista ei tainnut uskaltaa tehdä rohkeuskoetta oikeasti (itse koputin vain kahdesti), päinvastoin kuin Jääskeläisen novellissa, jossa tarina muutenkin kääntyy hieman toisenlaiseksi.

On Murmaa kaatunut! vaikuttaa ensilukemalta fantasiaparodialta, mutta pidemmälle edetessä tarinan psykologinen luonne muuttuu. Tulkitsin tarinan saaneen vaikutteita Taru sormusten herrasta -teoksesta ja ehkä muista luomiskertomusmytologioista. Novellin loppupuoli ei toimi minulle ja muutenkin novelli tuntuu liian pitkältä. Silti pidin monista yksityiskohdista. Missä junat kääntyvät kertoo pojasta, jonka äiti yrittää muuttaa oman mielensä mukaisesti, hyvää tarkoittaen, pois mielikuvitusmaailmoista realismiin. Jälleen tarinan alkupuoli on kiehtova ja selittämättömän hienoa kerrontaa, mutta vaihtoehtohistorialoppu ei toimi. Novelli hyppäsi tosiaan raiteilta, kuten minäkin. Eri aikaan vain. Morfeuksen kolikoissa kerrotaan sisarusten välisistä tuntemuksista unen ja todellisuuden maagisrealistisessa hengessä. Tarina on lyhyt, mutta vielä lyhyempi on Armandin ratsu, jossa myös käsitellään tuntemuksia lapsen näkökulmasta.

Laurelia etsimässä on pitkä tarina, jonka alkulainaus asetti ajatukseni elokuvamaailman polulle, mitä kautta sain visuaalisia mielikuvia novellin hahmoista ja ilmeisestä. Samalla tipuin kristinuskon hallitsemaan maailmaan, jonka ahdistavuus, puhumattomuus, salailu ja epävarmuus tihkui lukukokemukseen. Kahden keskeisen hahmon välinen suhde tuntuu raastavalta ja katkeransuloiseltakin. Vaikka olen jälleen sitä mieltä, että tarina olisi voinut olla lyhyempikin, se kuitenkin puhutti tunnelmallaan.

Katakombeista meni idealtaan minulta ohi, voin vain aavistella mitä kirjoitus tarkoittaa ja loikata täysin pieleen ajatuksineni. Viimeinen luku kertoo kirjailijavanhuksesta, jolle kirjoittaminen on menneisyyttä ja maailmassa on tapahtunut galaktista luokkaa oleva muutos. Mutta muutama omaelämäkerrallinen sana on silti vielä sanottavana.

Tajusin heti, etteivät ohjelmat olleet ihmisten tekemiä. Kaikki oli totaalisen käsittämätöntä, lumoavaa ja lamauttavaa.
Tuona historiallisena syysaamuna katsoin uusia kanavia pisamanenäisen naisen seurassa. On mahdotonta kuvailla sanoin mitä näin. Välillä kuvittelin melkein ymmärtäväni jotain. Katsoin televisiota puoli tuntia. Sitten purskahdin itkuun ja oksensin rakastajattareni syliin.
Hän ei pahastunut, silitti vain päätäni ja jatkoi ohjelman katsomista.
Erosimme iltapäivällä mitään sanomatta. Emme nähneet pariin päivään. Kun yritin soittaa hänelle, kuulin hänen hypänneen sillalta Thamesiin.

Alla pinnan Toiseus piilee -tarinassa Montgomery Laurentius saa kenttätehtävän ja joutuu lähtemään Toiseuteen, Ihmisyyden rajan toiselle puolelle, pois synteettisestä yleviä humanistisia periaatteita ja päämääriä ilmentävästä kaupungista. Tehtävänä on oikaista mytologiaa oikeille raiteille. Laurentius kohtaa mytologian Erasmuksen ja kuulee tämän tarinan. Alla pinnan Toiseus piilee on kokoelman paras tarina, jonka dystopinen maailma on täynnä mieltäkutkuttavia yksityiskohtia, kuten erityyppiset leonardot ja luonnon kokemisen kauheus, mikä myös lopulta selittyy. Tarinassa on huumoria ja traagisuutta ja se toimii alusta loppuun saakka tyylillisesti.

Olisimmepa mekin täällä tuo eteen maailman, jossa on mahdollista irtaantua lihallisesta ruumiistaan ja jatkaa elämäänsä sähköisenä entiteettinä. Tarinassa vaimo haluaa siirtyä virtuaalielämään, kun taas psykologipuoliso ei. Kun vaimo tekee ratkaisunsa, seuratan mitä tapahtuu kahdessa eri rinnakkaismaailmassa. Tarina keskittyy voimakkaasti ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin tilanteissa enemmänkin kuin juonikaareen.

Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on kunnianhimoinen ja monitahoinen sekä hauska tarina Oswaldista, joka kohtaa elämänsä rakkauden ja selvittelee tämän kanssa aikaan liittyviä fysiikan lakejakin rikkovia ominaisuuksia. Jälleen yksityiskohdat aikavirtoineen, akankoskineen ja kirjailijakomppuineen innostavat.

Kirjailijakomput olivat kalliita, mutta periaatteessa kuka tahansa saattoi ostaa Dostojevskin, Vonnegutin, Waltarin, Irvingin ja Tolkienin kompuversion ja panna sen tuottamaan tekstiä annettujen parametrien mukaisesti. Tosin kun työtoverini yritti saada Tolkien-kompun kirjoittamaan pornoversiota Sormusten herrasta, järjestelmä kaatui kerta toisensa jälkeen. Tolkien-kompussa ei ollut lainkaan erotiikkapiiriä.

Maailmanluonti nousee minulle henkilöhahmoja tärkeämmäksi tekijäksi, vaikka Jääskeläinen on vahvasti ihmisten ja heidän välisten vuorovaikutusten kuvaaja. Psyyke ja sen kuvaaminen epätavanomaisessa tilanteessa ovat avainsanoja. Taivaalta pudonnut eläintarha päättää kokoelman ja tekee sen loistavasti. Tarina on syvän symbolinen kertomus perheen isän menneisyydestä, josta hän ei ole kyennyt puhumaan, mutta päätyy lopulta purkamaan tarinan pojalleen lapselle sopivalla tavalla.

Monissa novelleissa kiehtoo etenkin lapsen näkökulma ja kyky erilaisiin tulkintoihin. Mieleen tulevat reilu pari vuotta sitten lukemani M. Rickertin novellit Holiday-kokoelmassa (arvostelu), tosin osa näistä on huomattavasti raaempia ja synkempiä mitä Jääskeläisen. Lasten kautta kerrotut tarinat voivat olla onnistuessaan usein moninkertaisesti vaikuttavampia kuin aikuisten kautta kerrotut.

Maakuntakirjastoon tehdyn haun perusteella koko Lapissa ei löytynyt kirjastosta Missä junat kääntyvät -teosta (2000). Koska Frank-monihaku kertoi kuitenkin, että kirjaa saa muualta, tein kaukolainapyynnön. Oli sunnuntai. Maanantai-aamuna sain ilmoituksen, että kirja oli noudettavissa. Siitä ei peritty varausmaksua. Ihmettelin ja tarkistin, että kirjaa ei todellakaan ole tietokannassa ja yllättäen se oli, mutta sijaintipaikka jäi kummittelemaan.

Ilmestyykö kauan sitten loppuunmyyty Missä junat kääntyvät meidän maailmassamme kirjastooni silloin kun sen joku haluaa, ja katoaa sitten taas kun se palautetaan. Missä kirja on silloin kun se ei ole kirjastossa tai lainassa?

• Esipuhe – Liisa Rantalaiho
• Missä junat kääntyvät
• Pinnan alla Toiseus piilee
• Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1
• Laurelia etsimässä
• On Murmaa kaatunut!
• Olisimmepa mekin täällä
• Taivaalta pudonnut eläintarha
• Perheterapiaa
• Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa

Missä junat kääntyvät sisältää ainoastaan yhden novellin, joka ei ole myös Taivaalta pudonneessa eläintarhassa. Perheterapiaa kertoo teinipojasta, joka aiheuttaa käytöksellään harmia perheelleen ja paikalle kutsutaan terapeutti korjaamaan tilanne. Novelli on pikkunäppärä ja toimii ihan hyvin, vaikka ei olekaan kaikkein omaperäisin tarina. Kuten jo alussa ilmeni, niin varhaisemman kokoelman novelleja on muokattu myöhempään kokoelmaan ja viilaukset olivatkin selvästi havaittavissa ja vaikutus on pääsääntöisesti positiivinen. Tarinojen varsinainen sisältö ei ole muuttunut. Yhden novellin otsikon sanajärjestys näyttää muuttuneen ja olen tyytväinen, että muun muassa Laurelia etsimässä -novellin loppulainaus on muutettu Taivaalta pudonnut eläintarha -kokoelmassa alkuun. Sillä on yllättävän paljon vaikutusta.

Jääskeläisen novellit pärjäävät fantastisesti maailmanluokan vertailussa. Lukukokemus oli sen verran mainio, että aloittelin jo Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa. Taivaalta pudonneen eläintarhan e-kirjaversiosta on pakko mainita sen verran, että se sisältää tolkuttoman paljon tavutusvirheitä, riippumatta millä sovelluksella sen luki. En ole huomannut samanlaista ongelmaa muiden suomenkielisten ekirjojen kohdalla. Seikka jäi häiritsemään melkoisesti. Kirjan saa myös paperiversiona.

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williamsin toinen Rikosetsivä Chen -kirja Demonien taivas (The Demon and the City, 2006) ei juurikaan sisällä itse Chenia, vaan pääosassa uutukais-suomennoksessa on jo sarjan ensimmäisessä osassa, Aavekauppiaan tyttäressä (arvostelu) tutuksi tullut demoni, senesalkki Zhu Irzh.

Zhu Irzh työskentelee Singapore Kolmen poliisissa, mutta tällä hetkellä ilman partneriaan, sillä rikosetsivä Chen on vaimonsa kanssa lomalla. Irzhille tulee vastaan kuuluisan Deveth Sardain kuoleman tutkimus ja demoni kun on, hän suorittaa tutkimuksia omaan moraaliseen tyyliinsä sekaantumalla henkilökohtaisesti epäiltyyn Jhai Tseraihin, jolla on monia salaisuuksia. Devethin wanna-be tyttöystävä työskentelee laboratoriossa, jossa tehdään kyseenalaisia testejä demonille ja Jhailla on sormensa pelissä siinäkin puuhassa. Tapahtumaketju käynnistyy todenteolla, olennosta jos toisestakin paljastuu yllätyksiä ja Singapore Kolme on niin jumalien kuin demonienkin keskipisteenä hätää kärsimässä.

Aavekauppiaan tytär oli humoristinen ja pirteä tuulahdus urbaania fantasiaa. Kiinalaiset uskomukset upposivat loistavasti niin sf- kuin fantasiaelementtien keskellekin. Chen ja Zhu Irzh olivat kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Chen vaimoineen enemmän. Demonien taivaassa on jo kuitenkin väljehtyneen tuntua. Olin pettynyt kun Chenin ja hänen vaimonsa taustatarinaa ei tullutkaan enempää esille. Kirjailija ei muutenkaan tunnu haluavan selittää tarinassa taustoja. Sen sijaan hän antoi enemmän tilaa demonille, joka valitettavasti oli kiinnostavampi edellisessä kirjassa kuin tässä. Irzhistä tuli nyt jokseenkin naistenmies-tyylinen jepari, pilke jäi puuttumaan. Cheniä en enää tunnistanut kuin yhdessä kohden samaksi hahmoksi kuin Aavekauppiaan tyttäressä.

Singapore Kolme on yhä taivaan ja helvetin välimaastona kiehtova paikka ja meridiaanien kiinalainen tulkinta energioineen ja muine piirteineen omalaatuinen. Kuoleman jälkeinen elämä helvetissä tai taivaassa ja sielujen katoamispaikka tuovat mukaan yhä väriä, eikä hyvän ja pahan raja ole tukahduttavan selkeä. Ykköskirjan yksityiskohtien ilotulitusta ei kuitenkaan löydy. Tarina etenee sutjakkaasti, sillä kappaleet ovat lyhyitä, mutta samalla jos joutuu lukemaan kirjaa muutamia kymmeniä sivuja kerrallaan, se tuntuu myös pätkityltä ja kokonaisuus kärsii, kuten minulle taisi käydä. Huumori ei ole kadonnut sarjasta, sitä löytyy yhä, hieman laimeampana versiona.

Demonien taivas ei ole yhtä innostava kirja kuin Aavekauppiaan tytär, mutta tarina toimii. Jos sarjan kolmas osa, Precious Dragon, suomennetaan, luen sen kyllä. Harmi, ettei kustantaja enää viitsinyt tarjota asiakkailleen ekirja-versiota, kuten ekan osan kohdalla teki. Sain jopa sähköpostitse töykeän vastauksen kun kysyin ekirjan mahdollisuutta. Ei jäänyt hyvä maku. Ekirja tuntuu olevan yhä joillekin kustantajille kuuma peruna hyppysissä.

Kotimaisten kirjailijoiden ekirjojen kesäkuu

iPadissani odottaa 17 kotimaisen kirjailijan ekirjaa. Tämän otsikon piti olla kesäkuun 1. päivän blogikirjoitukseni otsikko, mutta eipähän sitten ollutkaan. En ole ehtinyt aloittaa yhtäkään suunnittelemistani kirjoista ja luvun alla kesken oleva ulkolaisen kirjailijan kirjakaan ei tunnu etenevän, mikä ei johdu kirjan laadusta, vaan omasta keskittymiskyvyttömyydestäni (vapaa-ajan lukemiseen).

Mutta peliä ei ole vielä menetetty, kesäkuu on vasta alussa ja sen jälkeen on vielä heinä, elo, syys, loka, marras ja joulukuu, vaikka eivät rimmaakaan yhtä kivasti kesäkuun lailla teemaan. Luen suomalaisia kirjailijoita ehkäpä liian harvoin ja varovaisesti, mutta nyt ajattelin hieman kohottaa profiilia sen suhteen. Ehkä en ihan sillä aikataululla kuin ensin ajattelin, mutta kuitenkin. Ja lukulista valikoituu pääosin sen mukaisesti keneltä ja mitä on julkaistu ekirjana. Olen lainannut kirjastosta lisäksi pari kirjaa, joita ei ollut saatavilla sähköisenä versiona. Olkoot ne poikkeuksia.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (jatkokertomus)

Margaret Atwoodin dystopisen Positron-sarjan neljännen osan The Heart Goes Lastin ilmestyminen kesti hieman pidempään kuin aiempien osien, mutta nyt se vihdoin on saatavilla ekirjana. Charmainen ja Stanin tarina jatkuu. Alla oleva kuvaus spoilaa tähän mennessä tapahtunutta.

Charmaine valmistautuu hautajaisiin, kun taas Stania valmistetaan matkaamaan ulos. Suunnitelmat vievät Stanin Consiliencen salaiseen bisnesmaailmaan, seksibottien tehtaaseen, jossa toteutetaan ulkopuolisten asiakkaiden fantasioita. Vaikka maailma ulkopuolella onkin joillekin ankeaa romahtaneessa taloustilanteessa, niin näyttäisi siltä, että on tahoja joilla on varaa maksaa haluamastaan ja idealistinen Consilience toteuttaa vaivihkaisesti toiveita. Stan ja Charmaine eivät ole kuitenkaan päässeet kaikista ongelmistaan huolimatta toisistaan henkisesti eroon. Kumpikin kokee itsensä kodittomaksi, eikä osaa käsitellä sen hetkistä tilaansa.

Positron alkoi ankealla tunnelmalla ja tapahtumat ovat yhä epämiellyttäviä ja koettelevia päähenkilöille. Tekstiin on kuitenkin ujuttautunut mukaan satiiria, mitä en vielä parissa edellisessä episodissa juurikaan oivaltanut. Erase me koetteli kärsivällisyyttäni lukijana ja niin tekee myös The Heart Goes Last. Haluaisin malttamattomasti päästä eteenpäin, näkemään mitä on suunnitelmissa, mutta välivaihe yksityiskohtineen kestää ja kestää. Tunnen lukiessani olevani samalla lailla "vankina" kuin päähahmotkin. Tahdon ulos, pois suljetusta maailmasta, ainakin näennäisesti vapaan tahdon maailmaan.

Charmaine on joutunut ahdistavaan vaiheeseen, josta selvitäkseen Atwood saattaa viedä hänet tilanteeseen, josta en innostu. Näin osina lukiessa on vain pakko odottaa seuraavaa osaa saadakseen tietää miten käy. Kirjailija pistää hahmojen päiden sisään ajatuksia, jotka ovat kovin inhimillisiä, mutta ne eivät tee heistä helposti pidettäviä. Silti heitä kohtaan tuntee myötätuntoa, sillä he ovat pelinappuloita isossa pelissä, vaikkakin tekemistään virheistään voivat kyllä osittain syyttää myös itseään. On todella kiinnostavaa nähdä millaiseen päätöksen Atwood tarinalle keksi, sillä jotenkin tuntuu siltä, ettei kirjailija ole onnellisten loppujen suosija. Sitä vaan en tiedä kuinka monta osaa on vielä tulossa ja milloin loppu häämöttää. Seuraava Atwoodin teos on kuitenkin jo tiedossa syyskuuksi ja päättää MaddAddam-trilogian.

Aiempien Positron-sarjan osien arviot:
I'm Starved for You
Choke Collar
Erase Me

Hugo-ehdokkaat 2013: novellit

Aliette de Bodard: Immersion

Immersion sijoittuu samaan maailmaan kuin de Bodardin toinen tämän vuoden Hugo-ehdokas, On a Red Station, Drifting (arvostelu). Luin Immersionin pariin otteeseen, ennen ja jälkeen Red Stationin. Immersionissa on teemana kulttuurimuutos (tarinassa mainitusta kielestä päätellen kiinalainen) ja kulttuurinen itsetunto toisen kulttuurin painostuksen alla, tilanteessa jossa ollaan esimerkiksi riippuvaisia vahvemman kulttuurin edustamasta turismista. Kehitetyn tekoälyteknologian avulla pystytään muuttamaan ulkoista olemusta ja luomaan itselleen avatar sekä saamaan ohjeita kulttuurien väliseen kanssakäymiseen. Tähän keinotekoiseen ulkoasuun voi kuitenkin upota niin syvälle, että siitä irtipääsy ei ole helppoa ja tämä seikka tekee tarinasta traagisen. Immersionissa on yleismaailmallista sanomaa ja kuten arvelinkin, niin de Bodardin tarinat ovat palapelin osia. Immersionin lukeminen saa arvostamaan enemmän On a Red Station, Driftingiä ja päinvastoin. De Bodard näyttää pitävän ruokien mausteisen aromikkaista kuvailuista ja täytyy sanoa, että ajoittain sylkirauhaset reagoivat luettuun. Tarinan voi lukea ilmaiseksi täältä. Suosittelen. 

Kij Johnson: Mantis Wives

Mantis Wives jatkaa Kij Johnsonin eläinaiheisten tarinoiden sarjaa, joista suuri osa löytyy kirjailijan novellikokoelmasta, At the Mouth of the River of Bees (arvostelu). Ihastuin Johnsonin persoonalliseen ja omalaatuiseen tyyliin ja tarinoihin, mutta joukossa on myös vuoden 2010 Hugo-ehdokas Spar (arvostelu), josta en innostunut. Mantis Wives jätti samanlaisen vaikutuksen kuin Spar. Karkea, osittain epämiellyttävä, häilyvän symbolinen. Tarinan idea lienee rukoilijasirkalle ominaisen käyttäytymisen projisointi ihmiskäyttäytymiseksi, jolloin siitä tulee omituista ja sairasta, ellei sitten satu nauttimaan urospuoleisen kumppaninsa kiduttamisesta ja syömisestä. Persoonallinen tarina, mutta en ole vaikuttunut. Mantis Wives löytyy luettavaksi täältä.

Ken Liu: Mono no aware

Ne muutamat tarinat, jotka olen Ken Liulta lukenut, ovat kaikki tunnemaailmaltaan kaihoisia ja siinä mielessä myös vahvasti vetoavia. Mono no aware (selitettynä wikipediassa) ei ole poikkeus. Hiroto on universumin viimeinen japanilainen, avaruusaluksessa matkalla maapallolta viimeisten pelastuneiden joukossa kohti uutta asuttavaa planeettaa. Hän ei enää muista paljoa kulttuuristaan, eikä moni muukaan nuorista matkaajista omistaan. Muistoista tulee idealisoituja. Kerronnassa on haikeutta ja herkkyyttä. Välillä minun makuuni ehkä liian kanssa. Silti muistojen ja nykyisyyden (tulevaisuuden) vuorottelemassa tarinassa on vetoa ja se on onnistunut sankarikertomus. En ole tainnut lukea Liulta yhtään huonoa tarinaa. Mono no aware on luettavissa ilmaiseksi täällä.


Tänä vuonna on siis vain kolme tarinaa kisaamassa novellien Hugo-voitosta. Minun järjestykseni äänestyksessä on Immersion, Mono no aware ja Mantis Wives.

Jay Lake: The Stars Do Not Lie

Hugo-ehdokkaiden pienoisromaanien viimeisenä teoksena on arvion alla Jay Laken The Stars Do Not Lie, jossa kilvoitellaan kreationismin ja tieteen keskellä. Maaksi kutsutulla planeetalla asuvien keskuudessa on vallalla uskonto, jonka mukaan 6000 vuotta sitten Increate asutti ihmiset juuri tälle planeetalle, mutta tähtiä tutkiva Morgan Abutti on löytänyt todisteita, jotka horjuttavat tätä käsitystä. Todisteet eivät ole tervetulleita ja Abutti joutuu militaristisen Thalassojustityn kuultavaksi ja matkalle pyhälle alueelle, mikä osoittautuu yllättäväksi. Tähdistä on luettavissa muutoksia.

Laken kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuva tarina poimii suoraan elementtejä historiasta. On Galileon kaltainen tutkija, jonka löydöt kyseenalaistetaan kerettiläisinä ja vapaamuurarien tavoin salaisuuksia hallussa pitävä instituutio. Ihmiskunnan alkuperän arvoitus on hyvinkin tuttu aihe science fictionissa, eikä tarina sinänsä sisällä mitään uutta sillä saralla, ja uskontoakin on sekoitettu tieteeseen tai sen vastapainoksi useissa tarinoissa, esimerkiksi Ursula K. Le Guinin Aliset tähdet -novellissa (löytyy mm. Pimeälipas ja muita tarinoita -kokoelmasta). Morgan Abutti on väritön hahmo, eikä muistakaan löydy sellaista persoonallisuutta joka jäisi mieleen.

The Stars Do Not Lie -hokemaa toistetaan kyllin usein, jotta se muuttuisi todellisuudeksi. Tarina on luettava ja mukiinmenevä, mutta ei aivan uskottava, sillä tarinan päähenkilön tulkinta löydöstään ei vastaa tieteellistä moninäkökulmatarkastelua. Mutta tarinan lyhyyden vuoksi joissain kohden täytyy yksinkertaistaa. Luin The Stars Do Not Lien huhtikuussa ja yksityiskohdat alkavat unohtua. Ei siis erityisen mieleenpainuva tarina.

Yhteenvetona pienoisromaanien Hugo-ehdokkaista, tässä linkit niiden arvioihin äänestysjärjestyksessäni:

Brandon Sanderson: The Emperor’s Soul
Aliette de Bodard: On a Red Station, Drifting
Nancy Kress: After the Fall, Before the Fall, During the Fall
Jay Lake: The Stars Do Not Lie
Mira Grant: San Diego 2014 – The Last Stand of the California Browncoats