maanantai 22. lokakuuta 2012

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa, Kiduttajan varjo (The Shadow of the Torturer, 1980) ilmestyi noin viikko sitten suomeksi. Sarjalla on pituutta neljän kirjan verran ja toinenkin osa on saanut jo suomenkielisen nimen, Sovinnontekijän kynsi, tosin ei vielä tietoa milloin se mahtaa ilmestyä (Lisäys: Gummeruksen mukaan lähempänä ensi kesää). Luin viime vuonna joulukirjaksi kokeeksi Gene Wolfelta lyhyehkön Christmas Inn -tarinan (arvostelu), mutta se ei oikein puraissut. Siksi en uskaltautunut odottamaan liikoja Kiduttajan varjoltakaan sen saamista runsaista kehuista huolimatta. Kiduttajan varjo osoittautui kuitenkin tyyliltään hyvin erilaiseksi kuin Christmas Inn.

Severian, kiduttajan killan oppipoika ja myöhemmin kisälli kohtaa öisessä välikohtauksessa nekropolissa legendaarisen kapinallisen Vodaluksen, mistä jää hänelle paitsi mieleenpainuva muisto, myös kultakolikko. Kun ylhäinen chatelaine Thecla tuodaan kiduttajien vangiksi, huomaa Severian tämänkin liittyvän jollain lailla kapinaliikkeeseen. Severian rakastuu Theclaan ja auttaa tätä pääsemään ennen aikaisesti kiduttajien käsistä pettäen näin kiltansa. Rangaistukseksi Severian lähetetään pohjoiseen Traakiaan pyöveliksi ja hän aloittaa pitkän matkansa, jolla heti alkuunsa jo ennen Nessuksen kaupungista poistumista hän joutuu koettelemuksiin.

Kiduttajan varjo on älykäs kirja, mutta ei lukijaa aliarvioivalla tavalla vaan haastavalla. Kieli tuntuu alussa hieman vanhahtavalta termeineen ja jouduin muutaman sanan kohdalla tekemään haun, jotta pääsin kartalle missä kielen kanssa mennään. Näiden hakujen kautta avautui mukavasti uudenlaista ulottuvuutta kirjalle, jossa maailma on tulevaisuutta, mutta ihmiset elävät ja puhuvat menneisyyden kaltaisesti. Kuin aika olisi kiepsahtanut toisinpäin ja science fictionmainen tulevaisuus olisikin nyt menneisyyttä. Wolfe sekoittaa erinomaisesti scifiä fantasiaan tai päinvastoin, ihan miten lukija haluaa tulkita. Tapahtumamaailman avartuessa punertavine aurinkoineen, mieleen tuli Jack Vancen Dying Earth -tarinat ja vaikka en ole varma, niin epäilisin Wolfen saaneen Vancelta inspiraatiota ja vaikutteita, siinä missä esimerkiksi George R.R. Martininkin Dying of the Lightissa (arvostelu). Kuvatut nekropoli ja kasvitieteellinen puutarha ovat pelottavan kiehtovia ja salaperäisiä paikkoja hämärine tunnelmineen ja outoine esineineen, jotka rikkovat universumin lakeja, ja kun tajusin lukiessa mitä Matakiinitorni ja muut tornit oikeasti olivat, kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan nousi.

Kirjaa kerrotaan minä-muodossa vanhan (vanhemman) miehen näkökulmasta, mikä ei sellaisenaan ole uusi lähestymistapa. Uutta ei ole nuorukaisen matkakertomus ja hänen omistamansa nimetty miekka. Uutta ei myöskään ole hieman yksioikoisessa roolissa olevat neitokaiset ja viisaat vanhat miehet, mutta toisaalta maailman rohkeus ja kieli pelastavat tarinan tavanomaisuudelta. Viittaukset ja kieli- ja mielikuvat ovat laajuudessaan innostavaa luettavaa. Kirjassa on selitystä ilman jääviä mysteerisiä unenomaisia jaksoja, mutta oletan (ja toivon) niihin tulevan jonkinlaista selvennystä myöhemmin. Juoni jää hieman maailmanluonnin alle, mikä on miinusta, vaikkakaan ei ihan harvinaista kun kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tosin Kiduttajan varjo ei tunnu sarjan osalta vaan yhden kokonaisen kirjan neljännekseltä, sen verran töksähtäen kirja päättyy. Ensimmäisessä kirjassa tulee vastaan useita lyhyesti mainittuja henkilöitä, jotka tuntuvat merkittäviltä jatkoa ajatellen. Severian itse on valjuhko, mutta muutamat sivuhahmot, kuten Dorcas ja Talos sekä isä Inire ja tietysti Vodalus itse sitäkin kiinnostavampia. 

Kiduttajan varjo vaatii lukijalta kohtalaisen paljon, ja nokkelia yksityiskohtia sisältävässä kirjassa riittää lukemista ja huomioimista varmasti vielä toiseksikin kerraksi. Kääntäjä on tehnyt hienoa työtä kielen ja sanojen kanssa, vaikka jälleen kerran mietin uskaltautuako lukemaan kirjaa uudelleen englanniksi ja siirtymään kakkososaankin jo alkuperäiskielisenä. Kiduttajan varjo on ehdottomasti kotimaisten genrepalkintojen ehdokassuosikki (niin Tähtivaeltajan kuin Tähtifantasiakin), vaikka se ei aivan toimikaan itsenäisenä kirjana. Hieno lukukokemus, suosittelen.

11 kommenttia:

  1. Kun tästä kirjasta on lukenut hypetystä tuosta samaisesta Tähtivaeltajasta vuonna miekka ja kypärä niin ehdokkuutta genrepalkintoihin sietänee odottaa...ja epäilemättä tämä pitää lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilemättä täytyy :) Tähtifantasiassa yhtenä kriteerinä taisi olla, että kirja toimii itsenäisenä teoksena, joten Kiduttajan varjo ei ehkä siinä saa ensi vuonna ehdokkuutta. Riippuu tulkinnasta. Tähtivaeltaja-ehdokkuus on kutakuinkin varma.

      Poista
  2. Oi, ehdit tämänkin jo lukea. Odottelen postiljoonin kiikuttavan kirjan minulle näillä näppäimillä (tai no joudun hakemaan paketin varmaan kyläpostista muiden opusten muassa). Minullakaan ei ole erityisen hienoja ennakkokokemuksia Wolfesta. Muutamia novelleja olen lukenut – ovat olleet OK, mutta eivät erityisen hienoja ja yhtä en tajunnut ollenkaan. Olen yrittänyt olla asettamatta suuria odotuksia Uuden auringon kirjan suhteen – toisaalta kirjaa kehutaan kovasti, toisaalta sitä luonnehditaan todella haastavaksi… tulee mieleeni heti joku Vellum. Vähän jänskättää miten kirja soveltuu meikäläiselle, pianhan se nähdään…

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla mahtui ihan postiluukusta, sen verran kaponen kirja, alle 400 sivua. Haastavampiakin kirjoja on tullut vastaan, joten en usko, että se puoli tuottaa ongelmia. Kirjaan kannattaa keskittyä kun aloittaa. Itse luin kolmen lukutuokion aikana ja sekin tuntui jo pirstaloituneelta.

      Poista
  3. Hmm. Minulla oli tästä englanninkielinen versio hyllyssä, mutta tuijottelin sitä pari vuotta, totesin aina että vaativalta näyttää ja lahjoitin sitten muuton yhteydessä pois. Uskon silti sitkeästi, että tämä olisi ehtottomasti lukemisen arvoinen, mutta tuo vaativuus, huh miten se pelottaakaan. Suomeksi olisi sentään vähän helpompi nakki. Kiva kun kirjoitit tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus syntyy kynnyksiä aloittaa kirjan lukeminen. Kiduttajan varjo on kuitenkin varsin viihdyttävä kirja kun siihen pääsee rauhassa sisälle. Hyvin fantasiamainen, joten kannattaa kokeilla ainakin suomeksi.

      Poista
  4. Ohoh, kiinnostavaa! Voisi kyllä olla sellainen kirja, josta minäkin pitäisin enemmän suomeksi. Hmmm....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käännös tuntui onnistuneelta, siinä välittyi paljon, mitä oletan kuuluneenkin välittyä. Olisi tosin kiva kuulla sellaisen mielipide, joka on lukenut molemmilla kielillä.

      Poista
    2. Nyt olen tämän lukenut, tosin vain suomeksi... hyvin samanlaisia ajatuksia heräsi, ml. että tämän kestäisi lukea toiseenkin kertaan, ja että vaativan puoleinen tämä on. Mutta tykkäsin. Harmi vain, ettei ole koko sarjaa kerralla käsillä; jotenkin tuntuu, että tätä pitäisi päästä pohtimaan kokonaisuutena eikä paloina :-)

      Tälläista tämä on sarjojen kanssa aina. Huoh.

      Poista
  5. Minusta sarja paranee jatkossa, vaikka monet ovat sitä mieltä, että Kiduttajan varjo on Uuden auringon kirjan paras osa. Tärkeimpiin kysymyksiin saadaan vastaukset, viimeistään Urth of the New Sunissa, mutta paljon jää lukijan pääteltäväksi. Sarjan edetessä aloin pitää Severianista, vaikka hän tuntuikin avausosassa vähän kylmältä hahmolta.

    Tykkäsin kokonaisuutena eniten neljännestä kirjasta, ja suosikkikohtaukseni löytyy kolmannesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tarina tosiaan vielä kehittyy tästä paremmaksi, olisi harmi jos tämä jää parhaaksi osaksi. Potentiaalia tuntuu olevan ja odotuksiakin on. Ja toivottavasti sarja myös myy, että varmasti saadaan viimeisetkin kirjat suomeksi.

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...