En ole juurikaan erityisen ihastunut keijutarinoihin, ja Blackbringer on minun kategoriassani enemmänkin satu kuin fantasiaa (henkilökohtainen jaottelu), mutta pieniä kirosanoja päästelevä keiju ja sauhuttelevat varikset olivat vastustamattomia. Varsinkin kun yhden variksen nimi on Pulu ja toisen Raivohullu (huom. suom. minun). En tiedä kirjailijasta juurikaan muuta kuin, että hän on amerikkalainen ja hänellä on pinkit hiukset. Kirjan kieli ei kuitenkaan viittaa amerikkalaisuuteen, vaan on viehättävän pseudokelttiläistä:
"Piff! Ye weigh no more than dust mouse, so hush yer spathering. 'Twill be a sore day for me when I can't carry my 'Pie."
Blackbringer ei tarinana anna sinänsä mitään uutta, ja jos keijuaspekti poistetaan, niin ennemmin suosittelisin aikuiselle lukijalle vaikka Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogiaa luettavaksi. Blackbringer on kuitenkin hyvä kirja omassa kategoriassaan ja hienoisesta naiviudestaankin huolimatta pidin siitä. Tarinassa on synkät hetkensä ja ajoittain teki mieli taputtaa käsiä... I do believe in faeries, I do, I do.
Aion lukea myös Silksingerin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!