perjantai 25. syyskuuta 2009

David Anthony Durham: Acacia: The War with the Mein

David Anthony Durham voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana Hugo-palkintojen jaon yhteydessä ja ihan ansiotta hän ei sitä kunniaa saavuttanut. Durham ei ole aivan uusi kirjailijana, mutta Acacia on hänen ensimmäinen julkaistu fantasiakirjansa, ja siten hänen oli mahdollisuus olla yleensäkin ehdokkaana. Toisin kävi aikanaan Patrick Rothfussin, joka ei päässyt esikoisteoksellaan The Name of the Wind ehdokkaaksikaan, koskapa häneltä oli julkaistu novellinpoikanen v. 2002. Tuo novelli ilmeisesti päätyi sittemmin osaksi ensimmäistä kirjaa. Otin tarkoituksella esille Rothfussin, koska jos asettaisin nämä kaksi (hyvin erilaista) kirjailijaa vastakkain uusina kirjailijoina, niin Durham ei siinä vertailussa pärjäisi.

Mutta The Name of the Wind (tuleva suomennos Kirjavalta: Tuulen  nimi) ei ole se kirja, johon Acaciaa tulee lukiessa verrattua. Tarinan puitteet vie ajatukset väkisinkin Tulen ja jään laulu -sarjaan, niin paljon yhtäläisyyksiä niiden välillä on. Ja Acacia ei pärjää siinäkään vertailussa. Jätän yksityiskohdat mainitsematta spoilereiden vuoksi, mutta lyhyesti sanottuna kirja kertoo Acacia-nimisen valtion hajoamisesta Meinin valloitettua sen ja maanpakoon joutuneiden kuningasperheen lasten kohtaloista, kuin myös Acacian itsensä kohtalosta.

Acacia: The War with the Mein on Acacia-trilogian ensimmäinen osa ja se on jaettu kolmeen osioon, jotka kukin kattavat tarinasta tietyn ajallisen vaiheen. Ensimmäinen osio on sivunkääntäjä. Se on ehjää ja sujuvaa kerrontaa ja siinä paljastuu pikkuhiljaa Acacia-valtion historiaa, josta löytyy melkoisen synkkiäkin piirteitä. Nämä historialliset seikat ovat syynä tulevaan sotaan Meinin kanssa ja niitä valotetaan myös Meinin näkökulmasta. Ensimmäinen osio on myös se osioista, joka eniten tuo mieleen Tulen ja jään laulun, mutta toki vain pinnallisesti. Durham ei pärjää Martinille hahmojen kuvauksessa. Hahmot jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, eikä tilanne valitettavasti parane toisessa osiossakaan, jonka tarkoitus lienee juuri kuvata hahmojen kasvamista kolmannen osion puitteisiin. Yhden hahmon kehittyminen huikeaksi taistelijaksi tapahtuu kuukaudessa ja melkoisen vähäisellä kuvauksella. Suurin ongelma kirjassa ehkä onkin, että hahmot saavat haluamansa liian helposti ja liian nopeasti. Mikään ei varsinaisesti "kypsytä" heitä lopputulokseen.

Mutta jos henkilöhahmot eivät olekaan Durhamin vahvimpia puolia kirjassa, niin kolmas osio antaa hieman viitteitä siitä, että valtapeli, valtiollinen politiikka, tasa-arvoon pyrkiminen ja oppiminen historian tapahtumista ovat Durhamin ominta aluetta. Martinin tasolle hän ei niissäkään teemoissa pääse, mutta kolmas osio palauttaa joka tapauksessa jälleen uskon kirjaan. Loppua kohti tarina saa muutaman käänteen, jotka parantavat huikeasti laatua. Durham hallitsee cliffhangereiden viljelyn ja tietyt taikuutta käsittelevät kohdat ovat lupaavia.

Jo heti alkupuolella mainitaan salaperäinen Lothan Aklun -kansa, jonka kanssa Acacia tekee kyseenalaista kauppaa. Lothan Aklunit asuvat meren takana The Other Lands -alueella, joka on myös trilogian kakkoskirjan nimi. Tämä antaa toiveita, että sarjan toisessa osassa saamme kokea enemmän Durhamin vahvuuksia kirjailijana, ja kun kirjan loppu antaa toiveita vielä hahmojenkin kehittymisestä mustavalkoisista harmaiksi, niin jatko-osa on melkeinpä pakko lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...