Tähtivaeltaja-ehdokkaat 2018 julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista vuonna 2017 parhaaksi Suomessa ilmestyneeksi tieteiskirjaksi on julkistettu ja perustelut ovat seuraavat:

- Tuomo Jäntti: Verso (Gummerus) – "Kunnianhimoisessa romaanissa viimeisiä hengenvetojaan pidättelevä ihmiskunta käy piirileikkiä kiehtovan omintakeisia uhkia vastaan."

- Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko) – "Rajattoman luovuuden taidonnäyte sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, realististen ihmishahmojen ja tieteiskirjallisten elementtien uumeniin."

- Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena) – "Älykäs, tunteita soitteleva tieteiskauhutrilleri sykkii myyttejä ja arkkityyppejä, salattua symboliikkaa ja sairaasta mielestä kumpuavaa psykopatologiaa."

- David Mitchell: Luukellot (Sammakko, suom. Einari Aaltonen) – "Useiden päähenkilöiden kuljettama, haastavan fatalistinen episodiromaani pohtii, mikä on ihmiselämässä kaikkein tärkeintä."

- Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY) – "Uskomattoman rikas inhimillisyyden aarreaitta, joka ammentaa voimaa niin Euroopan lähihistorian kipupisteistä kuin villeistä tieteiskirjallisista ideoista."

Lehdistötiedotteen mukaan raati kiinnitti huomiota vuoden 2017 tarjonnassa käännettyjen kirjojen sekä määrälliseen että laadulliseen laskuun, mutta vastapainoksi kotimaisten tieteiskirjojen aiempaakin vahvempaan esiinmarssiin. Tämä näkyy ehdokasasettelussa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Hannu Blommila, Toni Jerrman, Elli Leppä ja Antti Oikarinen, jotka julkistavat voittajan toukokuussa.

Ehkä hieman yllättävä ehdokaslista, mutta olen samaa mieltä tieteiskirjallisuuden käännöspuolen heikkoudesta. Vaikka maailmalla on julkaistu erinomaisia kirjoja, jopa naisten kirjoittamia!, niin se ei näy suomalaisten kustantajien valikoimissa.

Alfred Bester: Määränpäänä tähdet - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 6

Kirjabloggaajien kuudes klassikkohaaste on määränpäässään ja on aika kertoa minkälainen kokemus nyt luettu kirja oli. Haastetta veti Kirjapöllön huhuiluja -blogi, kiitos siitä!, ja oheisesta linkistä pääsee katsomaan mitä muut lukijat ovat lukeneet.

Minun valintani tällä kertaa oli Alfred Besterin Määränpäänä tähdet (The Stars My Destination, myös Tiger! Tiger!, 1956), joka julkaistiin suomeksi 1978. Kirjasta on monenlaisia määritelmiä ja sitä on joissain sanottu klassikkoteokseksi, mutta oli se sitä todellisen määritelmän mukaan tai ei, se on kyberpunk-kirjallisuuden edelläkävijä ja vaikuttaja, ja esittää useita konsepteja, joita myöhemmin on tieteiskirjallisuudessa ja muissa medioissa hyödynnetty. Olen aiemmin lukenut Besteriltä varhaisemman Murskattu mies -teoksen (arvostelu), jonka klassikkostatus on ehkä selkeämpi, mutta hyväksyn tälle kirjalle statuskriteereiksi myös julkaisun SF Masterworks -sarjassa ja Tähtivaeltaja-lehden 1900-luvun tieteiskirjallisuuden TOP50 -listalle pääsyn vuonna 2000.

Eletään 2400-lukua, jolloin jaunttaus eli henkilökohtainen teleportaatio on kaikkien hallittavissa. Uusi tapa liikkua paikasta toiseen, jopa rajoituksineen, on suistanut maailmantalouden ja sosiaalisen käyttäytymisen kaosmaisille raiteille ja vapaata liikkumista vastaan joudutaan suojautumaan voimakkaasti. Jaunttaus oli tuhonnut sisäplaneettojen ja ulkokiertolaisten välisen markkinoiden tasapainon ja oli syntynyt sota. Gully Foyle, joka ei ole mairittelevan kehuttava hahmo, päinvastoin, jää loukkuun hyökkäyksessä pääosin tuhoutuneeseen avaruusalukseen. Kun hänen riemukseen saapuneet pelastajat hylkäävätkin hänet tuntemattomasta syystä, päättää Foyle pelastautua itse ja kostaa hylkääjilleen. Kostoretkestä tulee moninainen, eikä kohde välttämättä ole se, jota hän luulee jahtaavansa.

Suhtautumiseni Määränpäänä tähdet -kirjaan on kahtiajakautunut, kuten monien vanhempien teosten kohdalla. Idea on hieno, jaunttaus on erinomainen keksintö, jonka negatiivisetkin puolet on huomioitu. Telepatia on kiinnostava aihe sf-kirjallisuudessa, joka on hieman kärsinyt tosin inflaatiosta. Ehkä sitä ylikäytettiin jossain vaiheessa, mutta ei vielä silloin, kun Bester teoksensa julkaisi. Gully Foyle on rohkealla tavalla epämiellyttävä hahmo, anti-sankarityyppiä, mutta tarpeeksi toiminnallinen, ettei ole tylsä ja muutkin hahmot ovat enemmän ja vähemmän juonikkaita tai kieroutuneita.

Jälleen kerran joudun kuitenkin pohtimaan kirjan naiskuvaa. Jaunttauksen myötä yhtiöiden liikesalaisuuksien lisäksi myös ihmisten henkilökohtainen turvallisuus on heikentynyt. Tämän kirjailija on nähnyt vaikuttavan naisten osalta siten, että hän on luonut viktoriaanimaisen siveysilmapiirin, jossa naiset on suljettu koteihin vaikeasti saavutettaviin ikkunattomiin sokkeloihin, koska he ovat raiskausuhan alaisia (mikä on kirjassa todellinen uhka, ei pelko). Yltiömäiset suojelutoimet koskevat oletettavasti enemmänkin varakkaita henkilöitä, sillä ne maksavat. Melkoinen epäluottamuslause kuvatun maailman miehiä kohtaan, minkä Bester asettaa myös päähahmolleen taakaksi. Miten tällainen tilanne kyberpunkmaailmassa kuvattaisiin nykynäkökulmasta? Ehkä naiset eivät olisi vain suojelun kohteita vaan myös aktiivisia itsensä suojelijoita? Olisiko uhka sitä mittaluokkaa, mikä kirjassa on kuviteltu olevan? Muutamia vuosia sitten olisin ehkä voinut kuvitella suoria vastauksia, mutta maailma on muuttunut asenteiltaan. 

Määränpäänä tähdet ei nouse minusta Murskattu mies -teoksen tasolle, eikä myöskään niiden kirjojen joukkoon, jotka tekevät erityisemmin vaikutuksen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se oli lukemisen arvoinen ja genretuntemuksen vuoksi merkittävä teos tutustuttavaksi. Näitähän riittää.

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia

Nysalor-kustannukselta ilmestyi vuonna 2016 Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.

• Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
• Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
• Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
• Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
• Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
• William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
• Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
• Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
• Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
• Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)

O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.

de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.

Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.

Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.

Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.

Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.

Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.

Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.

Howardiin tutustuin Conan-novellien muodossa viime kesän lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.

Luin Chambersilta niin ikään viime kesänä Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa. Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.

Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan novellihaaste 2:een.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 8

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarja on ihastuttanut jo 8 osan verran. Volume 8 ehti tulla myyntiin juuri ennen vuoden vaihdetta. Albumi kokoaa irtonumerot 43-48 yhteen.

Phangin komeetan dramaattisten tapahtumien jälkeen Hazel, Alana ja Marko kumppaneineen matkaavat universumin länsilaitaan hoitamaan ikäviä jälkiasioita. Spoilaamatta on vaikea kertoa yksityiskohtia, joissa Vaughanin käsikirjoitus jälleen loisti, mutta luulenpa, että pohjois-amerikkalaisesta näkökulmasta kyseessä on varsin ristiriitaisia tuntemuksia herättävä osa. Käsikirjoittajan kannanottoja on havaittavissa useissakin kohdissa ja jälleen voi vain kiitellä sarjakuvan rohkeutta ja myös tunneherkkyyttä. Hazel kasvaa kovaa vauhtia ja rankat kokemukset kasvattavat häntä henkisesti vieläkin nopeampaa. Hän tuntuu kokemuksissaan kovin itsenäiseltä, vaikka molemmat vanhemmat ovat nyt läsnä. Alana on myös kova hahmo, mutta inhimillisellä tavalla. Sanoisinko, että hänen hahmonsa etsii vertaistaan.

Saga on sarjakuva, jonka loppua on vaikea kuvitella. Odotan ja pelkään sitä. Onneksi loppu ei ole ihan lähellä. Vaughanilla tuntuu riittävän yllätyksiä ja Staples on loistava. Tämä sarjakuva on klassikko jo syntyessään.

Silti on sanottava, että kaikesta kantavasta voimasta huolimatta Volume 8 jäi minulle hieman vaisuksi. Ehkä siihen vaikutti edellisen voimakkuus tai tämän kertaiset tapahtumat eivät muuten vain päässeet ihon alle. Taso on kuitenkin edelleen erittäin hyvä ja Hugo-nimeämisiä jatkossakin teen. Sen sanon, että jos joku lyö Hugo-palkinnoissa Volume 7:n pois ykkössijalta 2018, niin saa olla kyllä hemmetin kova. En usko, että sellaista on.




Saga, volume 7
Saga, volume 6
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Ja bloggaaminen jatkuu tauon jälkeen. Luin Joe Abercrombien Shattered Sea -trilogian ensimmäisen kirjan, Half a King, englanniksi vuonna 2014. Silloin kirja ei tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin Abercrombien aikuisille suunnatut kirjat, vaikka ihan sujuva lukukokemus oli kyseessä. Sittemmin kirja on käännetty suomeksi nimellä Vain puoliksi kuningas, kuten Särkynyt meri -sarjan loputkin osat. Luin ennen joulua kirjan uudestaan suomennoksena ja sen jälkeen vuonna 2016 käännetyn kakkososan Halki puolen maailman (Half the World, 2015).

Halki puolen maailman pääosassa on Thorn-niminen nuori naishenkilö, jota Äiti Sota on puraissut ja hänellä on kova hinku tulla soturiksi. Onnettoman sattuman jälkeen tulee mutkia matkaan ja Thorn päätyy isä Yarvin sekalaiseen seurueeseen, joka matkaa puolen maailman halki haaliessaan liittolaisia Getlannilla suurkuningasta vastaan. Joukossa mukana on väkivahva soturioppilaskaveri Brand, joka kaikesta koulimisesta huolimatta on enemmän Isä Rauhan kannalla. Tapahtumat saavat pohtimaan hyvän ja pahan tekojen värivivahteita.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuntunut toisella lukukerralla sen paremmalta tai huonommalta kirjalta kuin aiemminkaan, mutta se palautti kuitenkin hahmot muistiin. Halki puolen maailman jakoi sekin tuntemuksia, sillä toisaalta Abercrombien tapa ja tyyli tehdä hahmoista niin ristiriitaisia, että se on välillä suorastaan loistavaa, ja toisaalta kirjassa on paikon nuorten kirjan naiivius läsnä. Yarvi alkoi lähennellä pikku hiljaa Ensimmäinen laki -sarjan Gloktaa, mutta hieman erilaisesta lähtökohdasta ja näkökulmasta. Pidän tätä hyvänä kehityksenä, vaikka se tekee hahmosta ehkä vähemmän pidettävän. Thorn oli pelkistetysti aika väritön ja mitäänsanomaton, mutta vahvana naishahmona muuten positiivinen. Kirja valitettavasti alleviivasi minun makuuni ehkä liikaakin nais-miesroolien päälleenkääntämistä (liikaa yritystä, Joe), mutta en voi pitää sitä liian häiritsevänä, sillä sujuvaa kerrontaahan tarina oli. Olen pitänyt Abercrombien kirjoista paljonkin, kuten kirja-arvioistani voi huomata, mutta tämä YA-sarja ei kolahda samalla tavalla. Vaikka kuinka haluaisin.

Kirjassa on mielenkiintoinen teema hyvän ja pahan harmaudesta, minkä odotan kehittyvän kolmannessa osassa. Uskon tämän osa-alueen olevan vahvinta Abercrombieta tässä sarjassa. Niinpä Puolikas sotaa on lähiajan lukulistalla sekin.