lauantai 31. maaliskuuta 2012

Maaliskuun tilannekatsaus scifi-haasteeseen


Maaliskuussa alkoi kesäaika ja minäkin hankin itselleni pitkästä aikaa, aikaa seuratakseni, rannekellon. Valitettavasti tämänkään aikaraudan avulla ei voi matkustella ajassa taakse- tai eteenpäin, mutta tiedänpähän ainakin mikä on nykyhetki. Paitsi silloin kun unohdan vetää kellon ja se pysähtyy. Joka tapauksessa kello on steampunk-henkinen...


... mikä sopii hyvin kuvioon kun sain science fiction -haasteeseen luettua kuun aikana vain yhden kirjan juuripa steampunk-kategoriasta. Toki science fictionia on tullut luettua enemmänkin, mutta niin upea kirjailija kuin Ursula K. Le Guin onkin, niin ihan kaikkiin kategorioihin ei häntäkään pysty sijoittamaan. Toivottavasti huhtikuussa saan aikaiseksi lukea haasteeseen suunnittelemiani kirjoja useammankin. Alla linkit haasteeseen osallistuvien blogien kuukauden aikana postittamiin kirja-arvosteluihin kategorioittain. Jos joku arvostelu on jäänyt huomaamatta, niin huikatkaa, jotta lisätään linkki.

1. Nuorille suunnattu science fiction

Aamuvirkku yksisarvinen - Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
Lopunajan lauseet - Lauren Oliver: Pandemonium

2. Aikuisten science fiction
-

3. Hugo-voittaja
Aamuvirkku yksisarvinen - Nancy Kress: Beggars in Spain

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
Luettuja maailmoja - H. G. Wells: Maailmojen sota

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
-

6. Steampunk
Taikakirjaimet - Philip Reeve: Kadotettu manner

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
Espoon Fantasia - Marissa Meyer: Cinder (Sini)

8. Avaruusalukset / Avaruusolennot
Lukunen - Isaac Asimov: Nemesis

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
-

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
Vinttikamarissa - Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Luettuja maailmoja - Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

11. Kyberpunk
Espoon Fantasia - Wilhelmina Baird: CrashCourse (Sini)

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit

Espoon Fantasia - Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox? (Heidi)


Huhtikuu siis edessä. Itse odotan jännityksellä matkaa Lontooseen ja Eastercon-tapahtumaa.

Iloista kevättä kaikille, vaikka täällä napapiirillä onkin vielä ainakin 80 cm lunta (olohuoneen ikkunan alla 140 cm katolta pudotettujen lumien ansiosta).

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


Ransom Riggsin Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children ilmestyi viime vuonna ja sai heti runsaasti huomiota sekä elokuvakiinnityksen. IMDb Pron mukaan mm. X-Menistä ja Tähtisumusta tuttu Jane Goldman käsikirjoittaa leffaa parhaillaan ja ohjaajaksi on lähtenyt mukaan varsin osuvasti Tim Burton. Käännösoikeudetkin on hankittu ja nuorille suunnattu kirja ilmestyy suomeksi toukokuussa Schildts & Söderströmin kustantamana nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (nidottu/sidottu). Minulla on teoksesta englanninkielinen ekirja-versio.

Jacob on 16-vuotias nuori mies, joka on kasvanut kuunnellen isoisänsä outoja ja jännittäviä tarinoita erikoisista lapsista erikoisine ominaisuuksineen. Isoisä on esitellyt heistä kuviakin, tosin aikuistuneesta Jacobista ne näyttävät muokatuilta. Mutta kun pappa kuolee, hänen viimeiset sanansa johdattavat Jacobin uudestaan kuvien pariin ja matkaamaan Yhdysvalloista syrjäiselle Walesin edustalla olevalle saarelle etsimään tietoa neiti Peregrinestä ja tämän eriskummallisista orpolapsista. Lastenkotia pommitettiin 3. syyskuuta 1940 ja on ollut siitä asti raunioina ja hylättynä, mutta Jacobin hämmästykseksi hänen etsimänsä ihmiset tuntuvatkin olevan elossa ja hänellä on heidän kanssaan enemmän yhteistä kuin tiesikään.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille jakaa minut kahtaalle. Kirjan alku on tummasävyinen ja arvoituksellinen, ajoittain myös hauska. Kirjailijan käyttämät mustavalkoiset vintage-valokuvat ovat loistavia. Ne antavat tarinalle paljon lisäarvoa ja paikoin saavat jopa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Kuvat ovat ihmisten oikeista kokoelmista ja vain muutamia niistä on oikeasti muokattu kirjaa varten. Kirjailija limittää tarinan ja kuvat toisiinsa kohtalaisen vaivattomasti, eikä kuvat nouse yli tekstin, vaan niitä on käytetty säästeliäästi.

Kuva: Ransom Riggs/The Thanatos Archive

Kun tarinassa siirrytään Walesiin alkaa minulle problemaattinen osa. Vaikka jännittäviä ja mysteerisiä kohtauksia on edelleen edessä, odotin eriskummallisilta lapsilta ja etenkin neidiltä itseltään hieman enemmän. He jäävät kaksiulotteisiksi. Ovathan he toki ominaisuuksiltaan mielenkiintoisia, mutta kuvien perusteella heidän voisi kuvitella olevan enemmän kuin mitä teksti tarjoaa. Tarina on paikoin sekoitus lähes aikuisten tason jännitystä, toisaalta selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattua kerrontaa, mikä hieman hämmentää.

Tarinassa on maagisuutta ja fantasiaa. Kirjailija herättää kysymyksen, että yritämmekö selittää kuvia vain järjellä ja ne siksi eivät näytä aidoilta? Entä jos niiden takana onkin tarina, jota emme suostu myöntämään todeksi? Siitä lähtökohdasta päästään tähän kirjaan. Riggs tuntuu tarkoituksella luoneen tarinassa viittauksen myös natsikauheuksiin paitsi ajallisesti, myös käyttämällä esimerkiksi sanaa hallowgast. Kelttiläiseen perintöön viitataan puolestaan ymbryne-sanalla, joka tarkoittaa osuvasti mm. piiriä ja kulunutta aikaa. On mielenkiintoista nähdä miten nämä sanat on suomennettu, samoin kuin neiti Peregrinen (muuttohaukka) ja muiden ymbrynien nimiin liittyvät viittaukset. Olisin toivonut Riggsin tuoneen mukaan enemmän kelttiläisvaikutteita, kun kerran Walesissa ollaan, mutta nyt jäädään hieman pinnalliselle tasolle.

Eriskummallisten lasten tarina on alun perin painettu ilmeisesti hyvälaatuiselle paperille, jossa kuvat pääsevät oikeuksiinsa. Toivottavasti näin on käännöksessäkin. Ekirja Kindlen näytöllä toistaa valokuvat vain kohtalaisella tarkkuudella. iPad 3:n terävänäytössä ne näyttävät huomattavasti paremmilta. Neiti Peregrinen kotia eriskummallisille lapsille on helppo suositella luettavaksi, vaikka se ei aivan täysin minulle kolahdakaan. On se kuitenkin viihdyttävä tarina kuvinensa kaikkinensa. Alla vielä kirjatraileri.


Ja tarinalle on selvästi tulossa jatkoa. Kustantaja onkin ilmoittanut, että jatko-osa ilmestyy ensi keväänä. Elokuvalle on laitettu valmistumisvuodeksi 2013, mutta ainakaan vielä näyttelijävalintoja ei ole aloitettu, joten myöhäisempi ajankohta on todennäköisempi. Kirjan perusteella meinaan katsoa leffankin, tosin pääosin siitä syystä, että sen ohjaa Tim Burton.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu

Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuva puu ei ensimmäisellä lukukerralla ihastuttanut yhtä paljoa kuin moni muu kirjailijan hainilaiskirja. Luin kirjan nyt uusintana englanninkielisenä, pääosin syystä etten löytänyt suomenkielistä versiotani (se on jossain kirjahyllyjeni kätköissä). The Telling julkaistiin niinkin myöhään kuin vuonna 2000, kun pääosa hainilaisista tarinoista on kirjoitettu 1960-70 -luvuilla. Suomennos ilmestyi vuonna 2009. Tarina sijoittuu kronologisesti Ekumeenin aikaan, ennen Sisämeren kalastajan (arvostelu) novelleja.

Maasta lähtöisin oleva kielen ja kirjallisuuden tutkimiseen erikoistuneen Suttyn tehtävänä Ekumeenin lähettiläänä Aka-planeetalla on tutustua väestöön ja heidän kirjalliskielelliseen kulttuuriinsa. Planeetan poliittiset, uskonnolliset ja kulttuuriset olot ovat muuttuneet sen jälkeen kun ensimmäiset hainilaiset lähettiläät vierailivat planeetalla. Akan oma menneisyys on pyritty hävittämään, kirjat on tuhottu ja väestö elää pelossa ja kaavamaisesti tasapäistettynä valvonnan alaisena. Vaikka alussa vaikuttaa, että Suttylle ei ole paljoa tutkittavaa ja tarkkailtavaa, hän saa todeta, etteivät akalaiset ole unohtaneet historiaansa, eikä Suuri tarina ole hävinnyt. Löydön myötä Sutty joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä Maassa Unistien lahkon vihan ja kostonhimoisen uskonsodan pyörteissä.

Kaikissa hainilaisissa tarinoissa lähettiläiden saapuessaan uudelle planeetalle, he joutuvat kohtaamaan uuden kulttuurin ja ajatusmaailman. Hainilainen periaate on, että he toimivat tarkkailijoina, yrittämättä muuttaa kulttuuria. Kutsu liittyä Ekumeeniin sisältää kuitenkin riskin muutoksesta ja kuten Four Ways To Forgiveness -novellikokoelman (arvostelu) tarinoissa, sitä jossain määrin oletetaankin tapahtuvan liittyvän planeetan sisäisen tarpeen kautta. Erityisesti Le Guinin myöhäisimmissä hainilaistarinoissa näyttää nousevan voimakkaammin esille muutos ja kuinka säilyttää ja kunnioittaa historiaansa, perinteitä ja omaa kulttuuria muutoksen myötä. Kahdesti haarautuva puu on eleetön tarina, mutta sen sisimmässä mennään perimmäisiin kysymyksiin. Uskonto nousee tärkeälle sijalle. Maailmanluonnin kautta herää mielleyhtymät Tiibetiin, sen hengelliseen perintöön, ja Kiinan Mao Tse-tungin aikaiseen kulttuurivallankumoukseen. Eikä kirjailija kielläkään näitä yhteyksiä. Päähenkilö on puolestaan intialaistaustainen ja hänen nimensä ilmentää hindulaisuutta. Tavallaan ollaan siirrytty Osattomien planeetan (arvostelu) poliittisista asetelmista hieman laajempaan Gordionin solmuun, filosofis-uskonnolliseen tarkasteluun.

Kahdesti haarautuva puu on minulle ongelmallinen kirja. Ymmärrän sen sanoman ja sisällön, aistin sen maailman Le Guinin hienon kielen myötä ja arvostan jälleen kerran kirjailijan rohkeutta tarttua aiheeseen joka herättää mielipiteitä. Hän ottaa kantaa, mutta tekee sen 70-vuotiaan viisaudella hienovaraisesti. Mutta sanoma ei tällä kertaa riitä minulle. Kirja jää juoneltaan ohueksi, vaikka sanat olisivatkin painavia. Sutty päähahmona ei kosketa, eikä toinen lukukerta muuttanut tuntemuksiani kirjasta. Kahdesti haarautuva puu ei ole huono kirja, päinvastoin. Mutta se ei yllä Le Guinin parhaimmistoon.

Le Guin ansaitsee paljon kiitosta siitä, että hänen kirjoissaan esiintyvät hahmot ilmentävät ulkoisesti maapallon asukkaiden kirjoa. Kahdesti haarautuva puu on jälleen kirjailijalle tyypilliseen tapaan omaleimaista antropologista science fictionia. Suomennoksen kanteen on valittu ote Simeon Solomonin maalauksesta. Koskapa muutaman muun Le Guinin käännöskirjan kansi on häirinnyt minua, eikä Kahdesti haarautuvan puun kansikaan kovin ilmennä intialaista perimää olevaa naishenkilöä, yritin löytää ideaa miksi kansi on mitä on. En tiedä mikä kannen kuvan valintaan oikeasti on vaikuttanut, mutta seksuaalista marginaalisuutta uskonnollisten aiheiden kautta heijastavan, andorygyynisiä hahmoja maalaavan taiteilijan teos lienee ihan hyväksyttävissä, ottaen huomioon myös kirjan sisällön. Kuriositeettina lopuksi linkki keskusteluun, jossa pohdittiin kirjalle suomenkielistä nimeä ennen sen julkaisua.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat 2012


Arthur C. Clarke -palkinnon vuoden 2012 lyhytlista on julkistettu ja tuomarit ovat valinneet listalle seuraavat teokset:
  • Greg Bear, Hull Zero Three (Gollancz)
  • Drew Magary, The End Specialist (Harper Voyager)
  • China Miéville, Embassytown (Macmillan)
  • Jane Rogers, The Testament of Jessie Lamb (Sandstone Press) (arvostelu)
  • Charles Stross, Rule 34 (Orbit)
  • Sheri S.Tepper, The Waters Rising (Gollancz)
Kuten näköjään yleensäkin vain harva ACC-palkintoehdokas on päätynyt lukulistalleni, mikä ei johdu tietenkään siitä, etteikö kirjat olisi kiinnostavia, vaan että kaikkea ei ehdi lukea. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut vain Jane Rogersin dystopiateoksen The Testament of Jessie Lamb, joka oli myös The Man Booker -palkinnon pitkälistan ehdokas. Ei selvinnyt silloin lyhytlistalle. Miévillen olen aloitellut ja keskeyttänyt, aloittanut ja keskeyttänyt ja päättänyt, että luen kirjan loppuun, jos se pääsee Hugo-ehdokkaaksi. Sheri S. Tepperiä tekisi mieli lukea enemmänkin ja ehkä otan hänet projektiksi ensi vuonna, tai sitä seuraavana tai sitä seuraavana...

Arthur C. Clarke -palkinto jaetaan SCI-FI-LONDON Film Festival -tapahtumassa 2. toukokuuta 2012.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

John Carter ja Nälkäpeli -elokuvat


Tänään oli elokuvapäivä. Kävin katsomassa kaksi kirjaan perustuvaa leffaa, John Carterin ja The Hunger Gamesin. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian luin v. 2010 (arvostelut: Nälkäpeli ja Vihan liekit ja Matkijanärhi) ja hieman pelkäsin, että ensimmäisen kirjan pohjalta tehtäisiin jotain hollywoodhöttöä. Ihan kelvollinen elokuva oli kuitenkin saatu aikaiseksi. Kaikkia yksityiskohtia en Nälkäpelistä muista, mutta tiivistämistä oli tehty, mikä on luonnollista ja odotettavaakin. Minun kannalta on hyvä asia, että tiivistäminen oli tehty niistä asioista, joista en kirjassa niin perustanut eli esimerkiksi vaatetusten kuvaukset ja muu reality-tv-koristus-osuus. Hahmojen syvyydessä on jouduttu tinkimään. Onneksi Jennifer Lawrence on sen verran osaava näyttelijä, että Katnissin hahmo ei kärsinyt liikaa. Peeta ei vastannut mielikuvaani, mutta harvoinpa oma mielikuva ja näyttelijät kohtaavat. Pidin Nälkäpeli-kirjasta, mutta en ole suuri fani tai muuta vastaavaa. Senpä vuoksi joiden kohtauksien muuttaminen tai hahmojen laimentaminen ei herätä suuria tunteita. Pidin elokuvasta ja se toimi sellaisenaan. Nenäliinaakin tarvin. Uskoisin, että elokuva on helppo katsoa ilman kirjan lukemistakin, mutta totta kai suosittelen aina kirjaa ennen elokuvaa. Kakkososa Vihan liekit ilmestyy teattereihin ensi vuonna. Aion katsoa senkin.
John Carter... kuten A Princess of Marsin / Marsin sankari -kirjan arvostelusta voi lukea, en juurikaan pitänyt kirjasta. Sen klassikkoasema on kiistaton, mutta silti se tökki minua mennen tullen. Elokuvana tarina on saanut uudenlaisen käsittelyn, ripauksen steampunk-henkeä. Elokuva oli, yllättävää kyllä, scifimpi kuin kirja. Tarinaa on muokattu jonkin verran, samoin hahmoja, on oikomista ja kokonaan uutta matskua. Mutta muutokset toimi, ainakin minulle. Toki olin varmaan sopivan vastaanottavaisessa leffafiiliksessä muutenkin, mutta en pitkästynyt kertaakaan elokuvan aikana, en hymähdellyt, en turhautunut... elokuva oli siis ihan viihdyttävä ja hyvä. Pelkäsin turhaan sen katsomista kirjan lukemisen ja kymmenien haukkuvien ja lyttäävien arvostelujen jälkeen. Pidin erityisesti kirjailijan hahmon tuomisesta mukaan tarinaan. John Carter ei ole mikään huippuleffa, eikä se ole täysin uskollinen Edgar Rice Burroughsin tekstille, mutta minä pidin ja viihdyin sen parissa, yhden 3D-katselukerran verran. Kaiken lisäksi Taylor Kitsch oli yllättävän hyvä valinta Carteriksi. Muutoksista huolimatta hänestä huokui samanlainen henki kuin kirjan Carteristakin, vaatimaton sankari. Ainoa mikä oikeasti harmitti, oli Solan taustan esilletuomisen muuttaminen ja laimentaminen. Jatkan tänä vuonna yhä elokuvaksi tai tv-sarjaksi sovitettavien kirjojen lukemista kiinnostuksen mukaan. Kiinnostavista genrekirjoista tein katsaukset Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 1 ja osa 2 viime kesänä. Päivitän listaa todennäköisesti loppuvuodesta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Four Ways to Forgiveness

Four Ways to Forgiveness on Ursula K. Le Guinin vuonna 1995 julkaistu hainilaiseen maailmaan liittyvien novellien kokoelma. Se sisältää neljä toisiinsa linkittyvää tarinaa, jotka sijoittuvat Wereliin ja sen siirtomaaplaneetalle Yeoweniin Ekumeenin aikaan.
  • Betrayals
  • Forgiveness Day
  • A Man of the People
  • A Woman's Liberation
  • Notes on Werel and Yeowe 
Kirjan lopussa on lisäksi planeettojen, niiden asukkaiden ja historian kuvausta sekä sanasto. Kaikki novellit on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1994. Muista hainilaiseen sarjaan liittyvistä kirjoista poiketen, tämä on kirjan ensimmäinen lukukertani, mutta tuskin jää viimeiseksi. Kronologisessa järjestyksessä sijoittaisin kirjan tällä hetkellä Pimeyden vasemman käden jälkeen luettavaksi, mutta tarkistan järjestystä kunhan saan loput hainilaiset tarinat luettua.

Werelissä on vallinnut kauan kapitalistinen omistaja-orjajärjestelmä, jonka sisällä lymyilee myös useampi alisteinen järjestelmä. Orjillakin on orjansa, naiset, vaikka sitä ei suoranaisesti tunnistetakaan tai tunnusteta. Edes omistajakastin naiset eivät kovin suurta arvoa nauti, heidän pääasiallinen tehtävänsä yhteiskunnassa on olla hiljaa taustalla käytettävissä tarvittaessa seksiin ja synnyttää, halusivat he sitä tai eivät. Vapaan maailman hainilaisten lähettiläiden saapuminen planeetoille herättää niissä kerroksellisia kapinaliikkeitä. Nämä ulkomaailman oudot edustajat ovat toivottuja mutta toisaalta uhkaavia. On edessä muutoksen aika, jotta kumpikin planeetta voisi liittyä Ekumeeniin. Vapautta etsivät niin orjat kuin naisetkin, mutta Werelin ja Yeowen kansoilla on edessään pitkä ja vaikea tie todelliseen vapauteen ja tasa-arvoiseen yhteiseloon.

Olin mykistynyt luettuani Four Ways to Forgivenessin. Siitäkin huolimatta vaikka tiesin kuinka hienoa jälkeä Le Guin parhaimmillaan saa aikaan. Kuinka joku voikin kirjoittaa niin kaunista ja herkän kuvailevaa tekstiä, joka ilmentää kypsän syvää pohdiskelua, ja silti teksti on myös ahdistavan rankkaa välillä. Le Guinin tarinat ovat laulua välittämisestä ja rakkaudesta, toivosta ja rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta silloinkin kun seinä tuntuu tulevan vastaan. Le Guin sortuu kirjailijana joskus osoittelemaan asioita, mutta vaikka Four Ways to Forgivenessin tarinat ovatkin ajoittain kiihkeän feministisiä, ne eivät ole missään vaiheessa miesvastaisia. Niin alieneitä kuin hainilaisen maailman asukkaat ovatkin, heidän kauttaan Le Guin osoittaa uskonsa ihmiskuntaan.

Le Guinin tyyli tarkastella luomaansa maailmaa sosiologisesti ja antropologisesti tuo jopa vieraat kulttuurit lukijalle läheisiksi. Teemat ammentavat kiistatta Maan lähteistä ja idea onkin, että science fictionin varjolla heräämme huomaamaan ja havainnoimaan oman planeettamme kansakuntia ja myös reagoimaan näkemäämme. Ehkä tämä tyyli ei sovi kaikille, ehkä se tuntuu joillekin poleemiselta, haastavalta, mutta siitä näissä Four Ways to Forgivenessin novelleissakin on kyse. Tarinoissa käydään fyysistäkin sotaa vapaudesta, mutta tärkein sanoma on yksilön sisäinen kamppailu ymmärrykseen.

Kirjan tarinat luovat väljän kokonaisuuden, eikä lukiessa oikeastaan tule tunne, että lukisi novelleja, vaan yhtä tarinaa, jossa näkökulmahahmot muuttuvat. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä tarinassa hahmot risteävätkin osin ja viimeinen tarina vetää silmukan tunnelmassa ja eläinhahmossa aloitustarinaan. Four Ways to Forgiveness saa herkistymään. Sitä jää miettimään lukemisen jälkeenkin ja luulenpa, että palaan kirjaan vielä myöhemmin uudelleen. Harmi, ettei tätä loistavaa kokoelmaa ole suomennettu tai lähiaikoina edes ilmeisesti suomenneta. Haluaisin sanoa tarinoista niin paljon enemmän, mutta omat kykyni eivät riitä niitä kuvaamaan. Suosittelen, että luette ja koette ne itse.

Hainilaisen maailman urakkani ei vielä lopu. Uudelleen luettavien listalla on jäljellä pari kirjaa, ja novellikokoelmissa The Birthday of The World ja The Wind’s Twelve Quarters olevat hainilaistarinat ovat nekin lukulistalla.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Ursula K. Le Guinin Sisämeren kalastajat -novellikokoelma julkaistiin Tampereen Science Fiction -seuran kustantamana vuonna 2000. Alkuteos A Fisherman of the Inland Sea ilmestyi 1994. Kirja sisältää 8 novellia ja Le Guinin johdantokirjoituksen sekä suomentaja Jyrki Iivosen jälkisanat. Olen lukenut kokoelman aiemminkin, mutta muistikuvat siitä olivat vähäisiä.
  • Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa (The First Contact with Gorgonids, 1991)
  • Newtonin uni (Newton’s Sleep, 1991)
  • Nousu pohjoista harjannetta (The Ascent of the North Face, 1983)
  • Kivi joka muutti asiat (The Rock That Changed Things, 1992)
  • Kerastiini (The Kerastion, 1990)
  • Shobilaisten tarina (The Shobies’ Story, 1990)
  • Tanssien Ganamiin (Dancing to Ganam, 1993)
  • Toinen tarina eli Sisämeren kalastaja (Another Story or A Fisherman of the Inland Sea, 1994)
Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa on pikkunäppärä tarina kohtaamisesta alienien kanssa. Novelli ei Le Guinin mittakaavassa ole kovinkaan erityinen ja huumorikin on tarkoituksellisen hönttiä, mistä syystä se ei kolahda minuun.

Newtonin unessa joukko älykkäitä elitistisiä ihmisiä siirretään salaa Spes-siirtokuntaan pois saastuneelta ja sairaalta maapallolta aloittamaan tulevaisuuteen suuntautuva elämä. Nämä ns. paremmat ihmiset huomaavat kuitenkin etteivät he voi jättää ja hylätä kotiplaneettansa noin vain, vaan se seuraa mukana tavalla tai toisella. Newtonin uni on hieman osoitteleva tarina ja loppukin meni minulta ehkä ohi enemmän kuin olisi ollut hyväksi, mutta kiinnitin huomiota Le Guinin teoksissa usein esiintyvään erilaisuuden kokemisen tunteeseen, joka nousi tarinassa melkein ahdistavalle tasolle.

Nousu pohjoista harjannetta on lyhyt tarina kiipeilijöistä, jotka yrittävät valloittaa ennen valloittamattoman Lovejoy Streetin huipun. Päiväkirjan muotoon kirjoitettu teksti on sinänsä ihan ok, mutta ainakaan minä en tajunnut tarinan jujua. Vaikka Ursula toteaakin juuri tämän tarinan kohdalla johdantopuheessaan, että mikään ei ole kuolettavampaa kuin että joku selittää vitsin, niin minä toivoisin, että joku kuitenkin selittäisi minulle sen vitsin.

Kivi joka muutti asiat kertoo alistetusta kansanjoukosta nureista, jotka isäntiensä oblien vaatimuksesta rakentavat kivisellä asuinpaikalla symmetrisiä kuvioita kivistä, jotta oblit voivat harjoittaa mietiskelyä ja filosofointia mielenrauhaa tuottavassa ympäristössä. Raakojen orjuuttajien varjossa nurit kasvavat huomaamaan oman identiteettinsä ja luovat käsitemaailman, jota heidän isäntänsä eivät kykene ymmärtämään. Kivi joka muutti asiat on symbolinen ja itämaisen sävyn omaava kertomus. Pidän sitä kokoelman yhtenä onnistuneimmista tarinoista. Le Guin kuvaa erinomaisesti kuinka saman asian voi nähdä uudella tavalla, kun siihen syntyy tarve ja sille avautuu ja se on lähtökohta kehittymiselle. Tarina voisi hyvin sijoittua johonkin Le Guinin hainilaiseen maailmaan. Se sai mielikuvitukseni pulppuamaan ajatuksia tuon kansakunnan kehittymisestä seuraavien vuosisatojen kuluessa, sen kielen ja kulttuurin muutoksista. Harmi, että tarina on lyhyt, se on osoitus jälleen Le Guinin erinomaisesta kyvystä luoda antropologisesti ja sosiaalipoliittisesti merkittäviä tarinoita.

Kerastiini on jälleen erittäin lyhyt mutta ehyt kuvaus meistä poikkeavasta yhteisöstä, jonka yhdelle käsityöläiskillalle pysyvyys on häpeä. Kauniisti kirjoitettu tarina kerrotaan nahkurin silmin veljensä hautajaisvalmistelun kautta. Kerastiini, joka tarinassa kuvataan, on mielenkiintoinen mutta samalla myös hieman puistatuttava esine äänettömänä huiluna ja jäinkin miettimään mahtaako jossain päin maapalloa jokin yhteisö tai heimo oikeasti käyttää vastaavaa (jostain muusta materiaalista tehtyä), vai onko kyseessä täysin kirjailijan mielikuvituksen tuote.

Shobilaisten tarina on hainilaiseen maailmaan sijoittuva novelli. Tarinassa joukko Ekumeenin jäseniä osallistuu Shoby-avaruusaluksella ensimmäiseen kokeelliseen jurttaukseen eli samanaikaisuusperiaatteella matkaamiseen planeetalta toiselle. Jurttaus (Churten) pohjautuu samaan valonnopeuden ylittävään teoriaan kuin ansibelin toiminta. Eri lähtökohdista kasatun ja erilaisen maailmankatsomuksen omaavan joukon mielet ja käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta joutuvat koetukselle kun he jurttauksen jälkeen yrittävät koota yhteisen ymmärryksen olemassaolosta ja ajasta jälleen kasaan. Shobilaisten tarina ei varmasti auennut minulle samalla lailla ensimmäisellä lukukerralla kuin nyt kun hainilaisen sarjan kirjat ovat pääosin kahteen kertaan luettuna ja ehkäpä siksi se ei ollut jäänyt mieleen aiemmin. Nyt nimi Shevek on pysyvästi tuttu ja novellissa viitataankin Osattomien planeetan (arvostelu) päähahmoon.

Tanssien Ganamiin sijoittuu Shobilaisten tarinan jälkeiseen aikaan. Pienehköllä miehistöllä matkataan planeetalle, jossa yksi miehistön jäsen Dalzul on jo kerran aiemmin yksikseen käynyt. Tarkoituksena on tutustua kansaan ja kulttuuriin ja saattaa asukkaat Ekumeenin jäseniksi. Erilaisuus-teema näkyy jälleen tarinassa, mutta hieman Le Guinin aiempaan tyyliin nähden eri näkökulmasta, sillä tarina keskittyy siihen tulkitsevatko jurttauksen läpikäyneet vierasta kulttuuri oikein vai väärin ja johtuuko tulkinnat osittain jurttauksen vaikutuksesta. Novelli on mollisävyinen ja erinomaisesti kirjoitettu.

Toinen tarina eli Sisämeren kalastaja on kokoelman viimeinen ja pisin novelli. Päähenkilö Hideo on kunnianhimoinen nuori mies, jonka haaveena on tulla fyysikoksi ja osallistua samanaikaisuusteorian ja jurttauksen kehittämiseen. Haaveensa toteuttaakseen hän joutuu kuitenkin matkaamaan Hainiin, pois omalta Oon-planeetaltaan ja pois läheistensä luota. Tarinassa on mystisyyttä, jota jopa hainilaisen fysiikan lakien mukaisesti ei pystytä selittämään. Kaunis, elämänläheinen rakkaustarina on onnistunut. Se on toiveikas aikamatkatarina uudesta mahdollisuudesta.

Kolme viimeistä tarinaa ovat yhteydessä toisiinsa ja luovat kokonaiskuvaa Ekumeenin aikaisesta hainilaisesta maailmasta. Novellit sijoittuvat kronologisessa järjestyksessä ehdottomasti Pimeyden vasemman käden (arvostelu) jälkeen, sillä eletään Ekumeenin aikaa ja ansibelin keksimisestä ollaan edetty jo jurttauksen keksimiseen, mistä ei puhuta vielä Pimeyden vasemmassa kädessä (ks. Missä järjestyksessä lukea Le Guinin hainilaista sarjaa?).

Vaikka kokoelman kolme ensimmäistä tarinaa eivät yltäneetkään tykkäys-asteelleni, kun en niitä täysin tajunnut, niin loppupuolen novellien perusteella voin sanoa tätä suositeltavaksi kokoelmaksi. Ehkä viimeisten novellien luku vaatii alleen aiemmat hainilaiset kirjat, sillä ainakin minulle ne avautuivat nyt toisella tavalla kun jonkin sortin kokonaiskäsitys maailmasta on päässyt muodostumaan. Jokin päässäni kapinoi jurttaus-termiä vastaan. Siitä tulee mielikuvat jurtasta ja poliittisesta junttauksesta, eikä kumpikaan sovi churten-käsitteeseen. Mutta parempaakaan käännöstä en itse keksi ja oikea kääntäjä on varmasti miettinyt sanaa harkiten, joten eiköhän siihen totu.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Philip Reeve: Kadotettu manner

Kadotettu manner jatkaa Philip Reeven post-apokalyptista nuorille aikuisille suunnattua Kävelevät koneet -steampunk-sarjaa. Ensimmäisen osan Kävelevien koneiden arvostelu löytyy täältä. Kadotettu manner julkaistiin alun perin nimellä Predator’s Gold vuonna 2003. Käännös ilmestyi 2005. Ykkösosa on myyty loppuun, mutta kakkososaa löytyy vielä kirjakaupoista. Liitän kirjan mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 6. Steampunk.

Tom ja Hester päätyvät Kulkemisenvastaisen liiton ääriryhmän Vihreän myrskyn takaa-ajamana Jenny Haniver -ilmalaivallaan Anchoragen kulkukaupunkiin, joka suunnistaa kohti Amerikan tuhotun mantereen jäisiä ja lumisia pohjoisosia. Ruton tuhottua suurimman osan Anchoragen väestöstä, sen pientä yhteisöä johtaa nyt teini-ikäinen, kaunis mutta jokseenkin avuton rajakreivitär Freya Rasmussen. Freyasta tulee uhka Hesterin henkilökohtaiselle onnelle, kun tämä iskee silmänsä Tomiin, mutta myös Anchoragelle on vihollisensa, sillä suuri Arkangelin kulkukaupunki jahtaa sitä. Arkangelin ja Vihreän myrskyn suunnitelmat vievät Tomin ja Hesterin sekä heidän seurassaan matkanneen vaihtoehtohistorioitsija Pennyroyalin vaarallisiin tilanteisiin.

Kadotettu manner on yhtä kiehtova kirja kuin sarjan ensimmäinen osa, vaikka kaupunkidarwinismi ja marssijat sekä muut käsitteet ovatkin jo tuttuja. Hamaan tulevaisuuteen sijoittuva steampunk-maailma on yhä yllätyksellinen ja herättää mielikuvituksen laukkaan. Reeven esittelemät maljakotiloalukset ovat kuin loisia orgaanisen kaupungin kupeessa ja marssijoiden mielenlaatu pysyy edelleen mystisenä ja hallitsemattoman pelottavana. Jäinen maailma joka kuorruttaa ja ympäröi kulkukaupunkia tuntuu yhtä todelliselta kuin kaksimetrinen lumikinos takapihalla (toivottavasti sulaa juhannukseksi).

Kulkukaupunkien sisäiseen maailmaan ei Kadotetussa mantereessa palata yhtä kuvaavasti kuin Kävelevissä koneissa, mutta maailmanluonti onnistuu silti erinomaisesti. Erityisesti minua ilahduttaa, että arktiset alueet ja skandinaaviset nimet ovat voimallisesti esillä kirjassa. Vaikka Reeven henkilöhahmot ovatkin ajoittain hieman karikatyyrisiä, he eivät kuitenkaan ole liian mustavalkoisia. Heistä löytyy piirteitä, jotka pääsevät yllättämään lukijan. Uusina hahmoina esiteltävät Kadonneet pojat ja heidän johtajansa Eno muistuttavat yhtä aikaa klassisista seikkailuista, Peter Panista, Oliver Twististä kuin Kapteeni Nemostakin. Kävelevät koneet on sarjana erilainen kuin Nälkäpeli (arvosteluja täällä), joka on myös suunnattu nuorille aikuisille, mutta molemmissa kuvataan kohtalaisen pitkälle romantiikan kehitystä ilman että mennään aikuiskirjallisuuden puolelle. Kaiken lisäksi romantiikka pysyy sillä tasolla, että tällainen vieroksujakin sietää sitä hyvin. Kadotettu manner on hyvä ja onnistunut kakkososa, joka toimii paitsi omana tarinanaan, vie myös sarjaa eteenpäin. Kolmas ja neljäs osa, Tuhon aikakirja ja Pimenevä maa, tullee nekin otettua luettavaksi lähikuukausina.


 Science fiction -haaste

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Robin Hobb: City of Dragons

Robin Hobbin The Rain Wild -kronikkojen kolmas kirja City of Dragons ilmestyi viime kuussa. Ensimmäisen osan The Dragon Keeperin arvostelu löytyy täältä ja sen jälkimmäisen puoliskon (toisen osan) Dragon Havenin arvostelu täältä. City of Dragonsin jälkimmäinen puolisko tai siis kronikkojen neljäs osa eli The Blood of Dragons ilmestyy ensi vuonna.

Lohikäärmeet ja heidän hoitajansa ovat saapuneet muinaisen ikiaikaisten kaupungin Kelsingran joen rantamille. Lohikäärmeiden lentoharjoitukset eivät ota tuulta siipien alle ja Thymara ja kumppanit pohtivat suhteitaan ja muutoksia elämässään. Alise, joka jätti aviomiehensä Hestin, on jäänyt dokumentoimaan kaupunkia, kun taas hänen uusi kumppaninsa kapteeni Leftrin on palannut takaisin Trehaugiin täydentämään varastoja ja vaatimaan maksua suoritetusta tehtävästä asuttaa lohikäärmeet uuteen paikkaan. Monet juonivat kuitenkin niin lohikäärmeiden kuin nuorten ikiaikaistenkin päänmenoksi. Chalcedin poliittinen tilanne on epävakaa ja kuolemaisillaan oleva herttua tarvitsee kipeästi lohikäärmeen parantavaa voimaa, minkä tilanteen uhriksi Tintaglian lähettiläs Selden on joutunut, Hestin on pelastettava maineensa ja perintönsä ja sadekorpelaisten joukostakin löytyy henkilöitä, jotka ovat kiinnostuneet lohikäärmeryhmäläisten löydöksistä. Kun jamaillialainen keksintö uhkaa vieläpä elolaivojen valtiutta Sadekorven syvyyksissä, ollaan uuden ajan edessä.

Hobbin kahdessa edellisessä Sadekorpi-kirjassa tutuksi käyneet hahmot palaavat jälleen kuvioihin. Edellisten osien tapahtumat ovat pysyneet hyvin mielessä ja lukemista oli vaivatonta jatkaa kahden vuoden tauon jälkeen. Hobbilla on kuvioissa monta kutkuttavaa juonilinjaa, ja vaikka niiden kulku on kutakuinkin nähtävissä, niiden selviämistä odottaa siitä huolimatta. City of Dragons on jälleen puolikas kirja. Tarina ei lopu aivan yhtä seinään kuin The Dragon Keeperin kohdalla, mutta tällä kertaa se ei pääse kunnolla vauhtiin. Hobb kuvaa nuorten lohikäärmeiden hoitajien välisiä suhteita toisiinsa ja lohikäärmeisiinsä kiitettävällä intensiteetillä, mutta se ei pelkästään riitä minulle. Välähdykset Kelsingran piilevästä elämästä olisi saanut saada voimakkaammin huomiota ja loppupuolella enemmän valottuva Chalcedin tilanne tuli vastaan hieman töksähtäen. Molemmat tulevat varmasti esille kirjan toisessa puolikkaassa ensi vuonna, minkä takia olenkin hieman myrtynyt Hobbin kustantajalle siitä, että kirja kärsii siitä, että se on jälleen kerran jaettu kahtia. Kumpikaan osista ei ole edes tolkuttoman pitkä. Koko kirja olisi alle 700-sivuinen, mikä ei ole fantasiassa pituus eikä mikään, kun ottaa huomioon pari viime vuonna julkaistua 1000-sivuista teostakin. Maltan ja Reynin osuus saa vihdoin kipinää. Ihmettelinkin heidän pelkkää taustarooliaan aiemmissa osissa, mutta silloin ei ollut tiedossa kuinka pitkään kronikat jatkuu. Kirjan ihmishahmot ovat elävästi kuvattuja ja välittömiä. Silti hieman kaipaan heihin yhä sitä särmää, mitä Hobbin alkuaikojen kirjojen hahmoissa muistikuvani mukaan esiintyi. Lisäksi pelkään, että kaikki oletukseni siitä mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu käyvät toteen, eikä Hobb enää pääse yllättämään minua millään (varsinkin kun olen tullut spoilatuksikin yhdestä asiasta). Odotan kuitenkin seuraavaa kirjaa innolla, joka ilmeisesti (?) on näillä näkymin The Rain Wild -kronikkojen päätösosa. Jossain vaiheessa tekisi mieli lukea Hobbin aiemmat trilogiat uusiksi.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta

Ursula K. Le Guinin Osattomien planeetta (The Dispossessed: An Ambiguous Utopia) julkaistiin vuonna 1974 ja kirja voitti mm. Hugo, Locus ja Nebula-palkinnot seuraavana vuonna. Suomennos ilmestyi 1979. Vaikka Osattomien planeetta on varsinaisesti hainilaisen sarjan järjestyksessä viidentenä julkaistu teos, kronologisesti sen tapahtumat aloittavat matkan Le Guinin luomaan maailmaan (ks. Missä järjestyksessä lukea Le Guinin Hainilaista sarjaa?) Kirjassa tutustutaan kronologisesti myöhemmissä kirjoissa mainittuihin cetiläisiin, heidän panokseensa Maailmojen liiton syntyyn ja teknologiaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisiaan kiertäville kaksoisplaneetoille Urrasille ja Anarresille. Urras on Maan kaltainen planeetta, jota kattaa suuret merialueet, eikä vedestä ole pula, mutta jonka mineraalivarat on kulutettu jo loppuun. Urrasissa on kolme valtiota, jotka muistuttavat voimakkaasti Maan 1970-luvun poliittista asetelmaa ja jakaumaa kapitalistiseen ja kommunistiseen sekä näiden välikädessä olevaan maailmaan. Anarresia asuttavat Urrasista poismuuttaneet anarkistit, jotka ovat luoneet planeetalle oman "kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia" järjestelmän. Anarres on kuiva planeetta, jossa on yllin kyllin mineraalivarantoja, mutta vedestä ja ruuasta on jatkuva pula. Se käy kauppaa Urrasin kanssa, mutta kahden planeetan välit eivät ole lämpimät, eikä vapaata matkustusoikeutta ole kumpaankaan suuntaan. Erilaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten teemojen ohella Le Guin kuvaa hainilaisen sarjan kannalta tärkeän tieteellisen teorian syntymisen läpimurtoa ideologioiden katveessa.

Osattomien planeetta nousee yhä uusintakierroksellakin minun arvosteluasteikossani lähelle Pimeyden vasenta kättä (arvostelu), jota pidän tähän astisista lukemistani kirjoista Le Guinin parhaana teoksena. Jälleen kerran Le Guin kuvaa elävästi tapahtumaympäristöä, kaksoisplaneettoja (tai planeettaa ja sen ilmakehällistä kuuta) ja saa sen tukemaan tarinan teemoja. Kirjassa käydään voimakasta keskustelua yksilöstä ja hänen mahdollisuuksistaan sekä todellisesta vapaudestaan sosialistisen tai kapitalistisen järjestelmän rattaissa. Päähenkilö Shevek on fyysikko ja aikatieteilijä, joka kokee molemmat järjestelmät ja päätyy niiden perusteella päätökseen mikä on koko hainilaisen sarjan kannalta olennainen. Pimeyden vasemmassa kädessä Le Guin johdattelee lukijan tarkastelemaan ihmisen sukupuoleen liittyviä käsityksiä kriittisesti ja mahdollisesti sen kautta avartamaan ajattelumaailmaansa. Yhteiskuntajärjestelmä, poliittiset aatteet ja eriytymisen tunne ovat näkyneet kirjailijan muissakin kirjoissa tärkeinä teemoina, mutta mielestäni ne korostuvat erityisesti Osattomien planeetassa mm. Pimeyden vasenta kättä enemmän. Miinuksena on sanottava, että asetelma, joka kirjan kirjoittamishetkellä vallitsi USA-Neuvostoliitto -akselilla on tietenkin tänä päivänä muuttunut, mutta aikakaudellaan kirja on ollut varsin tarkkanäköinen ja ehkä kontroversiaalinenkin.

Vaikka kirjan poliittis-yhteiskunnallinen teema ei olekaan ajan tasalla, positiivisena seikkana kirjasta kohoaa erityiseksi mielenkiinnon kohteeksi ansibelin keksimiseen liittyvä aikateorian kehittäminen. Osattomien planeetassa käsitellään näennäisen tieteellisesti matemaattisia teorioita, mutta kuten Le Guin on toisaalla todennut, ansibeli ei tottele Einsteinia. Se on helppo uskoa ja hyväksyä keksintönä vain intuitiivisesti, eikä sitä ole muunlaiseksi tarkoitettukaan. Le Guin esittelee huumorintajuaan yleensä vaivihkaa ja niinpä tekstissä vastaan tuleva terralainen suhteellisuusteorian kehittänyt Ainsetain saa välittömästi aikaan naurunhörähdyksen. Osattomien planeetta on Le Guinin science fiction -tuotannossa tyypilliseen tapaan jälleen pohdiskeleva ja voimakkaasti temaattinen ja sen tyylin edustajana aikaleimastaan huolimatta erinomainen teos. Kirja on kerronnaltaan eheä ja siitä huomaa kirjailijan kehittyneen kirjailijanakin alkuajan teoksiin nähden. Kirjan luvut eivät etene aikajärjestyksessä, vaan välillä palataan Anarresissa Shevekin menneisyyteen. Tarinan seuraaminen on siitä huolimatta kuitenkin vaivatonta. Henkilökohtaisesti suosittelen lukemaan kirjan hainilaisen sarjan ensimmäisenä teoksena, jos se vain on mahdollista, mutta mitään vahinkoa ei tapahdu vaikka kirjan lukisikin sarjan julkaisujärjestyksen mukaisesti.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä

Ursula K. Le Guin kirjoitti talvella 1968 tarinan nimeltä The Little Green Men (Pienet vihreät miehet). Tarinan ensimmäinen toimittaja muutti sen nimeksi Le Guinin vastahakoisella suostumuksella The Word for World is Forest, jonka nimisenä se sitten julkaistiin vuonna 1972. Seuraava vuonna Le Guin sai pienoisromaanimittaisesta tarinastaan Hugo-palkinnon ja laajensi sitä sittemmin, kunnes vuonna 1976 The Word for World is Forest julkaistiin kirjana. Suomennos Maailma, vihreä metsä ilmestyi v. 1984.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Uusi Tahiti -nimiselle syrjäiselle planeetalle hieman Maailmojen Liiton perustamisen jälkeen. Kirjan tapahtumien käynnistyessä Liitosta ei kuitenkaan ole vielä maailmojen väliseen kulkemiseen liittyvän aikaviiveen vuoksi tietoa. Uutta Tahitia, jonka paikallinen nimi on Athshe, leimaa suuret matalat valtameret ja sankat metsät, jotka hainilaisten sanotaan sinne istuttaneen. Terralaiset ovat hävittäneet omalta planeetaltaan kaiken puuston ja opittuaan hainilaisilta tähtien välisen matkaamisen, he päättivät hankkia kultaakin kalliimpaa puumateriaalia Athshesta, aloittaen siirtomaaherruuden planeetalla, jonka asujat eivät vastaankaan laittaneet. Räksiksi nimetyt alkuasukkaat ovat pieniä, vihreän karvan peittämiä ihmisolentoja, jotka eivät tunnu pystyvän väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja jotka uneksivat päivät pitkät. Kun terralaiset orjuuttavat heidät ja kohtelevat huonosti tuhoten lisäksi planeetan saarilta ja mantereelta laajassa määrin metsiä ja olemassa olevaa ekologiaa, räksät kuitenkin heräävät vastustamaan heitä. Tarinaa kuvataan terralaisten Davidsonin ja Lyubovin sekä athshelaisen Selverin näkökulmista.

Maailma, vihreä metsä on kantaaottava ja räiskyvämpi kirja kuin esimerkiksi Pimeyden vasen käsi (arvostelu). Le Guin sanoo kirjan kirjoittamisajankohdan olleen hänen poliittista ja yhteiskunnallista aktiiviaikaansa; Vietnamin sodan ja riistoetiikan vastustaminen olivat pinnalla. Hän tunnustaa vuonna 1976 kirjoitetussa jälkipuheessa yrittäneensä vältellä tarinassa saarnaamista ja moralisointia, mutta ei koe täysin siinä onnistuneensa. Hänestä kirjassa on aikakauden leima. Vaikka olenkin elänyt Vietnamin sodan ajankohtana ja tunnistan sen vaikutuksen selkeästi kirjan tapahtumien taustalta, voin lohduttaa kirjailijaa, että näin vuonna 2012 suuri osa lukijoista on nuorempia, ja heille mitä todennäköisimmin tarinasta nousee enemmän esille ekologia ja luonnon säilyttäminen. Jopa minulle nousi näin toisella lukukerralla ajoittaisia mielleyhtymiä Cameronin Avatar-elokuvaan ja myös Terra Nova -tv-sarjaan (ensimmäisellä lukukerralla kumpaistakaan ei ollut vielä tehty).

Maailma, vihreä metsä sisältää jälleen teemana erilaisuuden hyväksymisen ja sen tunnustamisen tasa-arvoiseksi. Le Guin on tunnettu siitä, että hänen kirjojensa päähahmot eivät ole pelkästään valkoihoisia, vaan useimmiten tummaihoisia tai jotain muuta ympäri maapalloa löytyvää sävyä. Parhaimmillaan he universumin asukkeina ovat ongelmitta vaikka vihreitä. Le Guin on joutunut usein kuitenkin toteamaan, että oli hänen kirjoissaan minkä värisiä ihmisiä tahansa, ne muuttuvat kirjan kansiin ja jopa hänen kirjojensa pohjalta tehtyihin elokuviin (Maameren tarinat) valkaistuiksi. Le Guin on kääntänyt myös hieman ylösalaisin athshelaisten sukupuoliroolit, jotka tosin eivät samalla tavalla pääse yllättämään kuin Pimeyden vasemmassa kädessä gethenläisten kohdalla. Omaksi voimakkaaksi teemakseen nousee unet ja unien näkeminen (todellisuus/mielikuvitus) sekä niiden vaikutus ihmisen psyykeen ja niitä hyväksikäyttävään yhteiskuntaan.

Maailma, vihreä metsä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos ja jälleen kerran lisävalaistusta kirjan sisältöön saa kun sen lukee osana sarjaa, ei pelkästään yksittäisenä kirjana.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Missä järjestyksessä lukea Le Guinin hainilaista sarjaa?


Viime aikoina olen nähnyt monenkin miettivän missä järjestyksessä Ursula K. Le Guinin hainilaiseen sarjaan liittyvät kirjat kannattaa lukea. Itse olen lukenut kirjat järjestyksessä: Pimeyden vasen käsi, Osattomien planeetta ja Maailma, vihreä metsä, jotka olivat siihen aikaan ainoat suomennetut. Sen jälkeen luin Sisämeren kalastajan, jossa on kolme sarjaan liittyvää novellia, The Eye of the Heronin, joka on tai ei ole maailmaan liittyvä kirja ja lopulta käännösjärjestyksessä Kahdesti haarautuvan puun, Rocannonin maailman, Maanpakolaisten planeetan ja Harhakaupungin. Four Ways to Forgiveness ja The Birthday of the World -novellikokoelmat ovat vielä kokonaan lukematta.

Nyt varhaisimpien käännösten uudelleenlukukierroksella voin vain todeta tajunneeni, että järjestys meni päin tunturikoivua, eikä ihme että kokonaiskuvaa on saanut pähkäillä nyt tosissaan. Esimerkiksi ihmettelin pitkään miksi Liittoa kutsutaan joissain kirjoissa Ekumeeniksi ja joissain ei, mutta pistin sen aluksi vaihtuneiden kääntäjien piikkiin (katsokaas, logiikka toimii). Älkää siis lukeko kirjoja samassa yllä mainitussa järjestyksessä kuin minä jos se on mahdollista. Uusintakierrokseni on vielä kesken, mutta selkiyttääkseni ajatuksiani päätin tehdä ansibelin ja Liiton eri vaiheisiin perustuvan kronologisen järjestyksen sarjan kirjoista:

1. Osattomien planeetta
2. Maailma, vihreä metsä
3. Rocannonin maailma
4. Maanpakolaisten planeetta
5. Harhakaupunki
6. Pimeyden vasen käsi
7. Kahdesti haarautuva puu

Novellit näiden jälkeen. The Eye of the Heron ihan milloin vaan.

Hieman perusteluja (ei varsinaisia spoilereita, mutta herkkien ei kannata lukea seuraavaa tähtien välissä olevaa osiota):


***********************

1. Osattomien planeetassa ansibelia ei vielä ole keksitty, Liittoa ei vielä ole.
2. Maailma, vihreä metsässä Liitto on perustettu 18 vuotta aiemmin ja ansibeli esitellään terralaisille siirtolaisille ensimmäistä kertaa.
3. Rocannonin maailmassa Liitto on voimissaan, mutta niin myös vihollinen, ansibeli on ollut käytössä selkeästi jo pitempään.
4. Maanpakolaisten planeetassa Liiton olemassa olo epäselvä, teknologia unohtunut.
5. Harhakaupungin tapahtumat ovat jatkoa Maanpakolaisten tapahtumille pienellä aikahyppäyksellä eri planeetalla.
6. Pimeyden vasemmassa kädessä Liiton uusi versio Ekumeeni on perustettu ja
7. Kahdesti haarautuvassa puussa eletetään Ekumeenin aikaa ennen Sisämeren kalastajan novelleja.

Muokattu:

Four Ways to Forgivenessin novellit sijoittuvat Ekumeenin aikaan Pimeyden vasemman käden jälkeen, todennäköisesti ennen Sisämeren kalastajan novelleja. The Birthday of the Worldin ja The Wind's Twelve Quartersin (Pimeälipas ja muita kertomuksia) novellit vaihtelevat ajallisesti. The Eye of The Heronin voi lukea missä kohtaa tahansa.

*************************


Näin minä sen olen järjestellyt itselleni, mutta varaan oikeuden muuttaa järjestystä, jos loppujen uudelleen luettavien kirjojen kohdalla huomaan muistin/logiikan pettäneen tai ilmenee uusia ajallisia seikkoja. Korjata saa muutkin jos huomaa minun tehneen vihreen. Täytyy vielä myöntää, että ensimmäisiä kirjoja lukiessani en osannut edes kiinnittää huomiota aikajärjestykseen ja Sisämeren kalastajan novellit olen autuaasti unohtanut. Mutta luen ne uudelleen kunhan pääsen siihen vaiheeseen.

Nyt sitten pyyhin pöydän tyhjäksi.

Viuh, viuh.

Sillä... kirjailija itse on vastannut kotisivullaan kysymykseen missä järjestyksessä? Alla lainaukset ja minun käännökseni.

OK, so, very roughly, then:
Rocannon's World, Planet of Exile, City of Illusions: where they fit in the "Hainish cycle" is anybody's guess, but I'd read them first because they were written first. In them there is a "League of Worlds," but the Ekumen does not yet exist.

Ursula K. Le Guin aloittaisi siis kirjojen julkaisujärjestyksessä: Rocannonin maailma, Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki, kun kaikissa esiintyy Maailmojen liitto, mutta ei Ekumeenia.

Then you could read The Word for World is Forest, The Left Hand of Darkness, The Dispossessed, in any order. In Dispossessed, the ansible gets invented; but they're using it in Left Hand, which was written fifteen years earlier. Please do not try to explain this to me. I will not understand.

Maailma, vihreä metsän, Pimeyden vasemman käden ja Osattomien planeetan voi lukea seuraavaksi missä järjestyksessä tahansa. Osattomissa keksitään ansibeli, mutta Vasemmassa kädessä sitä jo käytetään, vaikka kirja on kirjoitettu paaljon aikaisemmin. Kirjailija ei tunnu ymmärtävän, miten tämä olisi selitettävissä. Sitä sattuu. Muistammehan myös, että vaikka ansibeli keksitään vasta Osattomissa, se mainitaan Rocannonissa ensimmäistä kertaa kirjallisuuden historiassa.

Then in the collection of stories A Fisherman of the Inland Sea, the three last stories are Ekumenical, and we even finally find out a little about Hain, where it all began. The story suite Four Ways to Forgiveness is part of that universe, and so is the novel The Telling. But I have to warn you that the planet Werel in Four Ways is not the planet Werel in Planet of Exile. In between novels, I forget planets. Sorry.

Sitten voi lukea Ekumeeniset Sisämeren kalastajan, Four Ways to Forgiveness ja Kahdesti haarautuvan puun. Forgivenessin Werel-planeetta ei kuulemma ole sama planeetta kuin Maanpakolaisissa. Kirjailija on välillä huonomuistinen.

The Eye of the Heron may or may not be set in the Hainish universe; it really doesn't matter.

The Eye of the Heron ei tiedä mihin sijoittuu, eikä sillä ole niin väliäkään. Raija kuitenkin suosittelee kirjaa. Se on hyvä.

Että silleen. Kiitos Ursula, tämä helpotti. Tai sitten ei. Pitäydyn omassa järjestyksessäni. Ai niin… minähän olen jo lukenut kirjat väärässä järjestyksessä. Loppujen lopuksi, kirjojen lukujärjestyksellä ei ole suurta merkitystä oikeastaan muiden kuin Maanpakolaisten planeetan ja Harhakaupungin kohdalla. Tärkeämpää on sarjaa lukiessa oivaltaa kuinka upean maailmankaikkeuden Le Guin on luonut ja miten onnistuneesti hän sen ohessa käsittelee eri teemoja. Huomenna tulossa arvostelu Maailma, vihreä metsä -kirjasta. Ja sekin väärässä järjestyksessä ennen Osattomien planeettaa.

Helmikuun tilannekatsaus scifi-haasteeseen


Science fiction -haasteen toinen kuukausi on takana ja vauhti on hieman alusta hiipunut, mikä oli tietenkin odotettavissakin. Kaikkiin kategorioihin ei helmikuussa löytynyt luettuja teoksia, mutta joihinkin taas useita. Muutama uusi osallistuja tuli mukaan haasteeseen edellisen koosteen jälkeen, joten kannattaa jatkossa vilkaista heidänkin kirja-arvostelujaan. Tässäpä siis kooste helmikuun haasteeseen luetuista kirjoista kategorioittain:


1. Nuorille suunnattu science fiction
Espoon Fantasia - Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset (Meerit, yhteisarvostelu)
Jos vaikka lukisi... - Kat Falls: Veden alla
Luettuja maailmoja - Ally Condie: Crossed
Nulla dies sine legendo - Jules Verne: Journey to the Centre of the Earth

2. Aikuisten science fiction

Kirjava kukko (Kulttuuriblogi) - J.K. Miettinen: Häiriötekijä
Luettuja maailmoja - Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma
Nulla dies sine legendo - Arthur C. Clarke: Childhood's End
Puolisilmä - Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki


3. Hugo-voittaja
Lukunen - Vernor Vinge: Linnunradan ääret
Taikakirjaimet - Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
-

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992

Aamuvirkku yksisarvinen - Stanislaw Lem: Solaris

6. Steampunk 
Puolisilmä - Alastair Reynolds: Pääteasema

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
Tahaton lueskelija - Stanislaw Lem: Kyberias
Taikakirjaimet - Kage Baker: The Graveyard Game

8. Avaruusalukset / Alienit
Espoon Fantasia - J. Pekka Mäkelä: Karsta (Sini)

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
-

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
Espoon Fantasia - Suzanne Collins: Nälkäpeli (Meerit, yhteisarvostelu)
Jos vaikka lukisi... - Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

11. Kyberpunk
-

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit

-

Viime kuussa postitin linkin keskusteluun miten erottaa scifin, fantasian ja kauhun toisistaan. Tässä kuussa tarjoan ekstrana linkin Tiinan katsaukseen Adam Robertsin Science fiction -kirjasta, jota en itse valitettavasti ole lukenut, mutta joka vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta. Joka vuosi tulee luettua Hugo-äänestystä varten/yhteydessä reilu viisi genren oheiskirjaa, jotka ovat tasoltaan vaihtelevia, mutta jotka kuitenkin usein antavat perspektiiviä siihen missä alalla mennään tai lisävalaistusta ilmiöiden/kirjailijoiden taustasta. Toinen kiinnostava teos, jonka itse luin viime vuonna, on Mike Resnickin ja Barry N. Malzbergin The Business of Science Fiction, joka valottaa kirja-alan bisnestoimintaa nimenomaan scifi-kirjallisuuden näkökulmasta katsottuna. Tessa viritteli lisäksi oheiskeskustelua aiheesta Miksi lukea scifiä? ja mielenkiintoisia vastauksia siinäkin ilmeni, myös perusteluja miksi ei lueta.

Näillä eväin maaliskuulle. Innostuneita lukuhetkiä kaikille.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...